Diagnoosi: vakava frustraatio

Pakko saada jotain tekemistä, ihan pakko. Tänään olen herännyt, hoitanut yhden asian, palannut kotiin ja olen vieläkin täällä. Tuhat tuskaista tuntia! Olisin tietysti voinut lähteä johonkin, niin, sen olisin voinut tehdä. Mutta kun en jaksanut ja nyt se tuntuu liian myöhäiseltä, ei enää viitsi lähteä mihinkään. Varsinkaan kun ei ole seuraa, ei ketään kenelle soittaa ja ehdottaa yökahveja.

Nukuin. Luin kirjaa, joka on kyllä tosi hyvä mutta kirja kuin kirja alkaa puuduttaa sadan sivun jälkeen. Istuin koneella. Pureskelin hapankorppua. Valmistin yhden pasta-aterian pussista, joita terapeuttini auliisti lahjoitti minulle kaapistaan kun ei mukamas itse käytä niitä. Oikeasti se tietää, ettei minulla ole taaskaan kuun viimeisellä viikolla rahaa ostaa ruokaa. Tunnen itseni ahneeksi paskiaiseksi, mutta otan mieluusti avustukset vastaan. Otan, vaikka almut saavatkin olon tuntumaan entistä kurjemmalta kansalaiselta. Sen jälkeen olen vaientanut vatsan kurnintaa kymmenellä tupakalla, joihin ei missään nimessä olisi varaa. Ihme kyllä sitä käteistä löytyy aina tupakka-askin verran vaikka missä vararikossa rypisi. Iltaa kohden olen järsinyt taas pöydänjalkaa, viskellyt sohvatyynyjä (sohvatyynyjen lentoliikenne vilkastuu kummasti kun turhaudun) ja heijannut itseäni pienessä mytyssä olohuoneen (asun kyllä edelleen yksiössä, vain isossa sellaisessa) kutittavalla matolla. Diagnosoin itselleni pahan frustraation.

Olkoon olo vaikka kuinka ketku ja onneton, olkoon ahdistus rajaton ja vitutus mittaamaton, väsymys pohjaton ja elämä kerta kaikkiaan elämätön - tarvitsen töitä. Ihan mitä vain mikä vie ajatukset pois tästä koko karmeudesta. Nyt minulla ei ole mitään muuta, kuin aikaa miettiä ettei minulla ole mitään. Tiedän etten ole elämääni tyytyväinen sittenkään, kun mahdollinen työharjoittelu minulle suodaan (ehkä vasta joskus tulevina kuukausina, arg!), mutta onpahan sitten ainakin yksi valittamisen aihe vähemmän. Sitten pääsen joksikin tunniksi pois kotoa hyvällä syyllä, tapaan toisia ihmisiä vaikka taatusti haluankin enimmän osan ajasta latoa niitä pinoon, onhan ne silti sosiaalisia olentoja ja näin ollen pääsen luomaan sosiaalisia kontakteja, joita hoitajani niin kovasti minulle tahtovat. Se on sitä normaaliutta kuulkaas. Kas kun en itse tiennytkään, on se hyvä että on ihan ammattilaisia tällaisia tietoiskuja varten. Jaiks, antakaa anteeksi näsäviisauteni! Olen tosiaan turhautunut.

Mutta riipivä totuus on se, että huomenna odottaa ihan samanlainen päivä. Yksi päivä, jonka voisi ihan hyvin skipata, koska se ei tarjoa minulle mitään muuta kuin tyhjää minuutista toiseen. Keskiviikon ohjelmakin näyttää samalta, hmm, torstain myös, ja kas, perjantainakaan ei mitään! Lauantai - tyhjää täynnä, sunnuntai - ihan sama. Ensi viikkoa tuntuu pahalta edes ajatella..Ampukaa alas. En tiedä mitä tekemistä keksisin, varsinkaan kun en yhden vaivan takia nyt voi maratonia vetää tai suuria reissuja käydä heittämään. Eikä ole sitä rahaakaan. Arg. Arg. Arg.

Oikeasti, ideoita otetaan taas kerran vastaan. Mitä voisin tehdä, mitä muut kaltaiseni tekevät näinä tyhjinä päivinä? Näinä päivinä kun masennuksen taso ei hivo koomatilaa, mutta energisyyskään ei ole huipussaan. Eli normipäivä melkeinpä. Olen kai jo vieraantunut normaalista elämästä, kun en tiedä mitä siinä kuuluu/voi tehdä.

Tässä pieni iltamiete alá Haloo Helsinki!

"Varmaa, mikäpä täällä olis varmaa, paitsi se että pitää jatkaa, vaikka se tuntuis vaikealta"