Such a lonely day

Nukuin viime yönä tosi levottomasti, heräsin vähän väliä selkä hiestä märkänä, näin mielettömiä unia mielettömistä ihmisistä ja loppuhuipennukseksi nukuin sikeästi ohi terapia-aikani. Heräsin ihan pöhnässä, katsoin kelloa ja tajusin että tunti oli ja meni jo. Puhelin oli lattialla läppä auki ja virta tiukasti pois. Terppa oli laittanut jo viestiä ja minä taas kerran nolona soitan perään, että anteeksi, kävi vakkarit jo tuhannennen kerran.

Jos minua ei saada nukkumaan normaalisti, en ikimaailmassa pysty lupaamaan kenellekään, että olen aamulla ajoissa paikalla. Asia ei yksinkertaisesti tunnu olevan minun hallussani, aamut on niin hiton sekavia ja huuruisia. Pelottaa ihan lähteä mihinkään työharjoitteluun, kun tiedän jo nyt että saatan myöhästyä milloin tahansa. Nyt joku ajattelee, että just, ei voi olla kovin vaikeaa nousta aamulla sängystä kun kello soi. Voi se, voin kertoa. Ennen minä olin se, joka pomppasi sekunnin murto-osassa sängystä kun kello vasta aloitteli herätystä. Minä olin se, joka ei ymmärtänyt kavereita, jotka painoivat aina vaan uudestaan torkun päälle ja matelehtivat viime tippaan asti peiton alla. Ja nyt olen tässä pisteessä, että en herää vaikka haluaisin herätä. Koomista sinänsä, koska unihäiriöni suurimmat tekijät ovat nukahtamisvaikeudet ja unessa pysymisen vaikeus.

Eilen ihmettelin, missä masennus luuraa. Tästä se ehkä taas alkaa, ainakin olo on tosi tyhjä. Kävin kuitenkin terapeutilla, myöhäisempi aika passasi hänelle. Sen jälkeen tulin kotiin ja täällä olen nyhjännytkin nyt jo yhdeksän tuntia. Piti tiskata, mutten jaksanut. Pyyhin lusikasta suurimmat mähmät pois ja sekoittelin sillä surutta teetä. Kaapissa ei ole ruokaa, mutten jaksanut lähteä kauppaan, joten söin hapankorppuja. Olen vain haahuillut ympyrää, siirtynyt sohvalta sängylle, pöydän äärestä tupakalle ja aloittanut saman ringin uudestaan. Tulee mieleen viime talvi, jonka vietin tällä tavoin. En tiedä miten jaksoin. Tuntuu ihan käsittämättömän tyhjältä ja yksinäiseltä. Kaverit lähtevät yksitellen pois, ja joudun ihan oikeasti kehittämään itselleni jotain elämää. Kehittelisinkin, mutta viime päivinä on vaivannut yleinen saamattomuus, mikään asia ei oikein hoidu. Ei vaan kykene.

Sen verran olen saanut aikaiseksi, että olen ajatuksen tasolla hautonut sotasuunnitelmaa lääkitykseni muuttamiseksi. Oma psykiatrini hokee ei oota, mutta tiedänpä yhden toisen ja vielä pätevämmän lääkärin, jonka kanssa olen aiemminkin ollut tekemisissä. Sain selville, että tämä toinen pitää yksityisvastaanottoa. Jos jostain repisin rahat, menisin käymään hänen luonaan. Jos hänkin kaikella kokemuksellaan sanoo, ettei tekisi mitään muutosta pillerikokoelmaani, joudun kai uskomaan sen. Nyt en voi millään uskoa, että nämä olisivat jotenkin hyödyllisiä. Seroquel ei taida olla minulle mitenkään sopiva ja Lamictal vielä vähemmän. Yhtä hyvin voisin vetää aamuisin pari porevitamiinitablettia. Ajaisivat saman asian. Tai saattaisivat auttaa enemmän.

Nyt tekee mieli ottaa iltalääkkeet jo ajoissa ja toivoa, että nukahdan. Tai sitten kittaan unilääkkeen nassuun ja nukahdan väkisin. Tämäkin on tuttua menneiltä ajoilta: haluaa nukahtaa illalla ajoissa, jottei tarvitse kestää pahaa oloa ja voi toivoa, että aamulla kaikki olisi paremmin.