Joskus elämä vain on liikaa. Joskus kaikki vain tuntuu ihan käsittämättömän pahalta. Ylitsepääsemättömältä. Varsinkin niinä päivinä, kun naamiot riisutaan ja paljastetaan todelliset minät. Niinä hetkinä, kun todella joutuu katsomaan peiliin ja tunnistamaan itsensä. Minäkö se siellä?
Silloin muistaa elämän synkemmän puolen, sen jonka niin hienosti päivittäin yrittää piilottaa. Uppoan omaan valheeseeni liian kevyesti. Uskon kai hetkittäin itsekin olevani se hauska ja mahtava tyyppi, jonka tietyt ihmiset näkevät. Mutta sitten kun itse kurjuus astuu esiin, ei olekaan ketään kenelle näyttää se. Sitten huomaa olevansa ihan yksin. Lopulta ihminen on aina yksin.
Ellen paremmin tietäisi, luulisin että kuolen tähän paikkaan. Mutta tiedän miltä kuolema tuntuu, olen tehnyt sen kanssa tuttavuutta kerran erittäin läheisesti. Mukava kaveri. Minusta tuntuu, ettei se yrittänyt viedä minua. Minä itse oikein kutsuin sitä, kutsuin kauan, luulin ettei se ikinä tule. Mutta tuli se, se tuli katsomaan minua omaan makuuhuoneeseeni. Siinä se oli, sängynpäädyssä. Se vain katsoi. Ja sillä hetkellä minä niin sanotusti jänistin. Yritin painua kiinni patjaan ja pidättää hengitystä, kuukausien odotuksen jälkeen en yhtäkkiä ollutkaan valmis sen matkaan. Ja kuolema antoi minun jäädä. Mutta jotta maailma ei olisi liian korrekti, sen täytyy vastapainoksi välillä viedä syyttömiä ja viattomia. Se on väärin. Ihan väärin. Kaikki eivät saa mahdollisuutta valita.
Minä sain.
Pitäisi kuulemma kaiken tämän epätoivon keskellä muistaa ajatella, mistä olen tullut läpi. Sen vuoksi minä tiedänkin, etten kuole nyt. Mutta helvetin hankalaa on silti. Vaikka kuinka hokisin itselleni, että tästä selvitään. Selvitään kyllä, mutta millä hinnalla - se on eri asia. Pitäisi antaa itselleen aikaa toipua ja kuntoutua. Lupa olla ja hengittää vain hiljaa. Voisin antaakin, ellen koko ajan pelkäisi milloin alkaa sattua ja tapahtua. Voisin antaakin, jos luottaisin itseeni sen verran että uskoisin pärjääväni tavallisessa elämässä. En pärjää. En ainakaan vielä. Tuntuu että pitäisi pärjätä, haluaisin kovasti jo suorittamaan ja päsmäröimään. Kyllä minä pärjään, antakaa kun minä teen. Vakiolauseitani molemmat. Sen vuoksi tekisi mieli samaan aikaan kun haen työharjoittelua huutaa "älkää päästäkö minua sinne, en ole vielä oppinut sanomaan ei!".
Olen moxeissa. Hip hei. Pitkästä aikaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti