Vaikka tahdon kaiken kieltää, tiedän etten paeta voi

Tilanne: otan vuoronumeron ja istun odottamaan apteekin vihreälle epämukavalle penkille. Vilkuilen heti näkyykö sitä suloista farmaseuttipoikaa, jonka hiuksiin haluaisin työntää sormeni ja sekoittaa niitä. Näkyy. Katson vuoronumeroani ja lasken hädissäni ihmisiä. Viisi ennen minua. Lasken farmaseutteja tiskin takana, toivon kuollakseni ettei hiusfetissin kohteeni satu minun kohdalleni. Enää kaksi ennen minua, hiuspoika näyttää toimivan nopeimmin, muilla farmaseuteilla kestää ja kestää. Enää yksi vanha mies ennen minua, se alkaa kertoa tiskillä sotamuistojaan ja minä hoputan sitä mielessäni, mene jo, mene! Mutta pappa selittää naisfarmaseutille ja hiuspoika painaa uuden numeron näytölle.

Häpeän jo kävellessäni, en pysty katsomaan poikaa silmiin, en halua katsoa. Ojennan reseptini ja tuijottelen esitteitä tiskin vieressä. Sata kappaletta mielialaa tasaavaa lääkettä. Sata kappaletta antipsykootteja. Yksi paketti unilääkettä. Nolottaa, nolottaa niin kamalasti että haluan vain juosta pois, kadota, hautautua lattian alle. Tässä minä istun ihanan pojan edessä, joka näkee ulkokuoreni, mutta tietää mitä pääni sisällä tapahtuu. Täydellinen nöyryytys. Täydellinen. Kadulla poika ei voisi arvata että tuo tyttö on mielenterveyspotilas, hän näkisi minut aivan eri tavalla. Haluatko pussin? poika kysyy. Juu, kiitos. Kun nousen, tuntuu että jokainen silmäpari tuijottaa minua ja tietää. Tietää kaiken. Menen autoon istumaan ja puren hampaita yhteen etten itkisi. Äkkiä pois. Äkkiä kotiin turvaan.

Tilanne: istun sosiaalitoimiston oven edessä. Hellyttävä sossupoika kutsuu minut sisään ja kysyy mitä kuuluu. Ihan hyvää. Ensimmäinen valhe. Rahat on ilmeisesti riittäneet, kun ei ole kuulunut? hän kysyy. Juu. Toinen valhe. En ole kehdannut hakea enempää tukea, koska tunnen syyllisyyttä. Olen juonut rahani. Olen ostanut vaatteita tuellani. Törkeää yhteiskunnan niistämistä, en ansaitse mitään tukea. Nolona sanon että ensi kuussa minulla ei ole ollenkaan tuloja, en pysty maksamaan vuokraa enkä sähkölaskua. Tunnen itseni madoksi, nilviäiseksi jota yhteiskunta vieroksuu. Olen turhanpantti, en tee mitään yhteiskunnan hyväksi. Olen loinen. Olen niin surkean näköinen, että sossupoika kysyy olenko voinut huonosti. Meinaan purskahtaa itkuun sillä sekunnilla, nieleskelen. Välittääkö hän muka oikeasti miten pärjään?

Haluaisin hypätä pojan syliin ja itkeä hänen kaulaansa vasten. Sen sijaan kaivan sähkölaskun laukusta ja lasken sen pojan eteen. Haluan selittää, että lasku on järkyttävän suuri koska se on arviolasku, en ole taatusti käyttänyt yhtä paljon sähköä kuin edelliset asukkaat, he asuivat kaksin ja heillä oli kaikki koneet. Että ihan varmasti tulee nollalaskuja, kun mittarit luetaan. Poika sanoo, että onhan se lasku kuitenkin maksettava ja virnistää päälle. Yritän pysyä pöydän toisella puolella ja niellä itkua. Tarvitsetko maksusitoumusta apteekkiin? poika kysyy samalla kun jo kirjoittaa sitoumusta. Hävettää entistä enemmän, mutta tarvitsen.

Jo toinen ihana poika tietää mitä pääni sisällä tapahtuu. Olen mielenterveysongelmainen. Olen sairas, tosi kipeä. Poika päivittelee Kelan hidasta toimintaa ja sanoo, että tilanne on tosi ikävä kannaltani. Enää en voi pysyä hiljaa, sanon kyyneleet silmissäni että onneksi hän on hoitanut raha-asiani niin tunnollisesti, muuten en olisi pärjännyt. Hän katsoo minua silmiin, hymyilee ja toteaa: totta kai me autamme, se on meidän tarkoitus. Saan päätöksen käsiini, nousen ylös ja käännyn vielä ovella sanomaan kiitos. Se tulee sydämeni pohjasta. Juoksen autoon ja hengitän hiljaa. Kiitos. Kiitos. Kotona autokatoksessa painan pääni rattiin ja itken, itken surusta ja kiitollisuudesta.