Pienen paikkakunnan iloja: ehdin sano R-kioskilla vain "sitten vielä tupakkaa", kun tiskille ilmestyy oikea aski. Hyvää palvelua!
Kirjoitin aiemmin tänään pitkän teksti aiheesta X, mutten uskalla julkaista sitä. Joku saattaisi tunnistaa minut siitä. En ole muistanut ajatellakaan, että joku tuttu saattaa käydä kyyläämässä blogiani. Loppujen lopuksi tarpeeksi tutut ihmiset voivat laskea yks plus yksi ja tajuta että minähän se täällä inisen elämän kauheutta. Voi kelmi.
Olen syönyt kuin sika. Edelleen. Aivan järjetön nälkä, en tiedä voiko se johtua hormoneista jotka käyvät edelleen ylikierroksilla. Järjettömästä mässäilystä huolimatta paino ei ole kuitenkaan noussut kiloa enempää. En tiedä kuluttaako naisen elimistö enemmän hormonimyrskyn aikana?
Olo on tosi inhottava, mieliala vaihtelee ärtymyksestä ja kiihtymyksestä koko kehoa ravisuttavaan ahdistukseen, jonka jälkeen vajoan sängyn pohjalle masennuskoomaan. Eräs hoitokontaktini (joita alkaa nykyään löytyä vähän joka lajia terapeuteista, psykiatreista ja psykologeista toimintaterapeutteihin..) kysyi minulta tunnenko ketään muuta, jonka olot vaihtelevat näin nopeasti ja rajusti. En tosiaankaan tunne, mutta uskon että minun kaltaisiani on varmasti. Hän myönsi, ettei ole vielä koskaan tavannut tällaista potilasta. Tuli epävarma olo: jos hän on ymmällään minun edessäni, ei kai ole ihmekään että kärsin itse jatkuvaa hätää tilanteestani. Kukaan ei oikein tiedä mitä minulle pitäisi tehdä. Minun pitäisi vain tulla toimeen sekavien olojeni kanssa.
Se kuulostaa kamalalta, mahdottomalta. Sanoinkin sen. Sanoin etten tiedä kuinka kauan jaksan tällaista elämää. Minussa elää vielä pieni toivo helpommasta, tasaisemmasta elämästä. Tyyneydestä. Yhä useammin vain törmään neuvottomiin hoitajiini, ja alan tajuta ettei tämä välttämättä koskaan muutukaan täydellisesti. Terapian tarkoitus olisi auttaa minua löytämään sisäinen rauha, varmuus siitä että selviän pahasta olostani, mutta hakusessa ollaan vielä ja pahasti. Terapeutti ei ole vielä uskaltanut pitää minusta yhtäkään kunnon lomaa, koska yhden kahden viikon loman aikana tipahdin nopeasti hyvin sekavaan tilaan. Oma "paranemismotivaationi" ei ole kuulema vielä riittävä. Se kuulostaa oudolta, kun en mitään muuta haluaisikaan kuin olla normaali ja elää normaalia elämää! Tuntuu että ne vain yrittävät työntää syyn minun niskoilleni, että on oma syyni kun en rauhoitu lääkkeillä enkä terapialla. Pyh. Totta kai osa on varmasti minusta kiinni, isokin osa, mutta tarvitsisin silti apua. En vain tiedä millaista.
Minulle on myös suositeltu käyttäytymisterapiaa analyysin sijasta. Olen itsekin miettinyt toimisiko se paremmin. Impulsiivista, holtitonta ja itsetuhoista käyttäytymistä voisi opetella hallitsemaan niin että pärjäisin paremmin ihan arjessa ja sitä myöten elämänlaatu voisi parantua nykyisestä. Myös syömishäiriön hoidossa kognitiivinen käyttäymisterapia toimii joskus analyysia paremmin. Toisaalta analyysin idea "minuuden etsimisestä" on tärkeää minulle, jolla kokemus minuudesta ja kosketus itseensä on täysin hukassa. Kunpa voisi saada kumpaakin terapialaatua!
Jos kiinnostaa, esimerkiksi täällä on paljon tietoa kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Hormonit kyllä aiheuttaa mielialan vaihteluita ja ylensyöntiä!
Kuulostaa tosi epävakaalta p.h.:lta nuo olotilasi sekä impulsiiviset ja itsetuhoiset käyttäytymismallit. Epävakaiden edessä kai hoitavat henkilöt ovat aina vähän ymmällään? Analyysia ei tietääkseni epävakaille suositella ollenkaan, kognitiivista vain. Eli tuo käyttäytymisterapia voisi olla loistava juttu!
Paranemismotivaatio voisi löytyä sitten, kun olisi kunnon tauko terapiasta etkä voisi aina heittäytyä sen varaan että no terppa hoitaa. Minusta se menee niinpäin, ei niin että terppa itse sitten aina tarjoutuu käytettäväksi hätiin - ja valittaa ettei sulla ole motivaatiota! Itsestään se voima viime kädessä on löydettävä. Kukaan muu ei sitä voi antaa. Tukemisen ero riippuvaisuuden ruokkimiseen lienee hiuksenhieno.
marina: terapeutin mielestä en ole bipo enkä epävakaa, hän vastustaa kaikkea muuta kuin omaa näkökulmaansa. Hänen mielestään minulla on vain ollut poissaoleva ja etäinen äiti, isä joka ei auttanut tytärtään itsenäistymään ja näin minusta kehittyi tällainen onneton rääpäle.
Joskus menee hermot kun yksi tärkein hoitava tahoni on eri mieltä lääkäreiden sekä psykologien kanssa. Hän suorastaan tuhahtelee muiden jutuille, ja kognitiivinen terapia on tietysti hänelle kuin myrkkyä.
No eihän terpat kai saisi hoitaa eri ongelmia kuin lääkärit... Mutta kuulostaa pahasti yhtä kaikkitietävältä tyypiltä kuin mulla se ärsyttävä kelan terppa! Mikäköhän niitä kollektiivisesti oikein vaivaa?! Ja eikö ole aika selvää, että noilla kasvuolosuhteilla jonkinlainen pers.häiriö kehittyy..?
Mun terapeutti on myös erittäin varovainen sanomaan mitään diagnoosia mihinkään. Eli meilläkin puhutaan enemmän noilla sanoille (lapsuuden ongelmat yms.) kun millään diagnooseilla. Kerran hän on sanonut että äitini kuullostaa epävakaalta, mutta se on ainoa. Tuhahtelu tietenkin on paha juttu, mutta uskon että koska terapiassa ei keskitytä diagnoosien pohtimiseen vaan nimenomaan terapeuttisten asioiden niin niistä diagnooseista keskustelukin jätetään vähemmälle.
Sulla on kyllä ihan tosi hyvä ystävä kun se on sun itseruoskintaa jaksanut kuunnella. Myönnän että itse "pelastaisin itseni" ja vähentäisin yhteydenpitoa jos asiat eivät paranisi jossain aikataulussa. Eli pidä siitä ystävästäsi kiinni!!
Tuosta motivaatiosta niin se on kyllä löydettävä itsestä. Mulla se tosiaan iski vasta kolmantena terapiavuotena oikeestaan kunnolla joten siihen voi mennä aikaa. Ilman sitä motivaatiota terapian hyöty on minimaalinen ja varmasti terapeuttikin siihen tuskastuu.
Kun puhutaan terapiatermein hoitosuhteesta ja kuntoutussuhteesta niin olisko sulla vielä menossa se hoitovaihe? Kuntoutus alkaa periaatteessa kun ei tarvitse enää akuuttia hoitoa.
Ukkosterveisin
Lähetä kommentti