Yhteiskunnan alakastilainen

Tapasin eilen erään ihmisen, jonka kanssa olen viime aikoina sattunut muutaman kerran samaan porukkaan. Aina meillä on synkannut tosi hyvin, mutta koko juttu on ollut sellaista puolikaverillista hommaa. En ole ajatellut juttua sen pidemmälle, kuin että kiva ja suloinen mies. Eilen jokin oli kuitenkin erilaista, keskustelu intiimimpää vaikkei tapahtunut kuitenkaan selkeää lähentymistä. Koska runollinen keskustelumme kirjallisuudesta jäi kesken, mies pyysi ohimennen numeroani. Voi hyvinkin olla, ettei hän tarkoita tuolla mitään sen enempää, mutta tietysti haluaisin vähän uskoa että ehkä tässä voisi olla jotain muutakin.

Toiminnan tyttönä tekisi mieli heti kysyä jotain huoletonta ja katsoa kuuluuko vastausta, mutta vahingoista viisastuneena aion jäädä odottavalle kannalle. Joillakin kun on mennyt murot väärään kurkkuun jo siitä yhdestä viattomasta viestistäkin. Annanpas nyt kerrankin miehelle tilaa olla mies, enkä säikytä tiehensä heti alkuunsa. Ja kyllähän se ottaa yhteyttä mikäli haluaa. Toivon niin. Yleensähän se menee niin, että juuri ne niljakkeet, joita yrittää juosta karkuun, ottavat yhteyttä turhan innokkaasti. Tämäkin näyttää havaintojeni mukaan olevan yleismaailmallinen ilmiö.

Olen vähän hämmentynyt, kun mieli on pysynyt näinkin "hyvänä". Pahimpia pudotuksia ei ole tainnut tulla vähään aikaan. Hassua miten sitä alkaa jo ihmetellä, että miksihän niitä ei kuulu vaikka siellä sysimustassa ei mitään muuta kaipaakaan kuin valoa. En tietenkään kaipaa masennuspäiviä, en missään nimessä, mutten usko pääseväni näin helpolla eteenpäin. Kyllä se reuna taas yhtenä hetkenä tuntuukin jalan alla ja löydän itseni räpiköimästä kaivon pohjalta hyisestä vedestä. Ajankohta on vain arvoitus. Kannatan visusti pessimististä maailmankuvaa, säästyy pahimmilta iskuilta.

Kuuta on vielä puolet jäljellä, ja tilillä taitaa olla nippa nappa 40€. Auts. Ensi kuulle ei ole tiedossa tuloja ollenkaan, siitä edemmäs en ole uskaltanut vielä edes miettiä. Joudun taas nöyrtymään ja matelemaan sossupojan puheille. Vihaan yli kaiken sitä tilannetta, kun istun aulassa odottamassa ja samaisen rakennuksen muita työntekijöitä viipottaa ohitse. Suurin osa heistä on tuttuja, ja joudun nieleskelemään loputkin ylpeyden rippeeni tervehtiessäni heitä. Inhoan istua sossupojan edessä ja sanoa että ei ole tuloja taas ollenkaan. Että sähkölasku pitäisi maksaa, vuokrakin repiä jostain, lääkkeet ostaa ja syödäkin vielä jotain muuta kuin kengännauhoja. Se riipii itsetuntoani. Jokaisen inisijän, jonka mielestä sossussa käydään vain pummimassa ilmaista rahaa kun ei viitsitä tehdä töitä, pitäisi asettua hetkeksi esim. mielenterveysongelmaisen asemaan. Siihen turhauttavaan tilanteeseen, kun ei pysty terveydentilansa takia tekemään töitä, vaikka haluaisikin. Siihen ahdinkoon, kun tietää olevansa ihan järkevä ja kykenevä ihminen, jos mieli ei seilaisi omilla teillään jatkuvasti. Minua ahdistaa joutua alakastiin.