Olen miettinyt viikonloppua taukoamatta. Olen tainnut mainita ennenkin, kuinka nopeasti ja tulisesti syöksyn tunteisiin? Niin, tässä sitä taas ollaan. Tämä varattu pettäjäliero onnistui jäämään mieleeni liian hyvin. Kaikesta huolimatta haluaisin nähdä hänet uudestaan. Kaikesta huolimatta olen valmis ottamaan yhteyttä häneen. Vaikka olen monesti arka ja teen varovaisia liikkeitä, olen toisaalta suoran toiminnan naisia. Jos haluan jotain, olen valmis pistämään itseni likoon.
En osaa hissutella kuten kaverini, joka samanlaisen jutun jälkeen jäi nyyhkimään yksin. Niin tässä tilanteessa kuuluisikin tehdä, ajatella että olipa ihana mies mutta varattu tarkoittaa varattu. En myöskään osaa unohtaa kuten toinen kaverini, joka sujuvasti herää aamulla, tarkastelee hetken onko kotona tai edes lähikaupungissa, pakkaa kamansa ja pyytää vielä äijältä kyydin kotiin. Ehen. En unohda, enkä pysy hiljaa. Olen hirviö. Uskokaa pois, minulla on jokin moraali, mutta se ei nyt toimi. Ketään ei satu, jos otan mieheen yhteyttä. Minä en petä ketään. Ongelma syntyy vasta jos mies vastaa, ja se onkin sitten sen ajan murhe. Jotenkin lähestyminen tuntuu nyt helpolta, koska mahdollisuus onnistua tässä jutussa on prosentin luokkaa. Voin ajatella, että varattuhan se on, olisi se muuten saattanut kiinnostua. Sitten minuunkaan ei satu. Mutta harmittaa kyllä.
Minulla on nyt vain jokin eron jälkeinen vaihe, tarvitsen kipeästi oikeita tunteita. Ei riitä, että joku haluaa viettää kanssani yhden yön, se ei merkitse mitään. Jään silti ilman toisen tunteita. En välttämättä etsi heti elämäni miestä, sillä tuli huomattua että siinäkin hommassa sattuu kömmähdyksiä. Koskaan ei voi olla varma. Miksi edes kihlautua, kun se tarkoittaa vaan kivaa sormusta sormessa. Ennemmin kannattaisi ottaa muhkea velka, ostaa talo ja tietää että velkavankeus kestää kaksikymmentä vuotta. Silloin voi hieroa käsiä tyytyväisenä yhteen ja ajatella, että liitto kestää. Tuossa tilanteessa on varmasti vaikeampi erota. Näin puhuu rakkaudessa pettynyt nainen. Kivaa kyynistyä kaksikymppisenä.
Selvittelin tänään työharjoittelumahdollisuuksia. Homma siirtyy rutkasti, mutta onnistuu kuitenkin mitä luultavimmin. Nice. Mutta minulta katosi mielenkiinto yhtä nopeasti kuin se alkoikin. Pelottaa hypätä takaisin terveiden maailmaan. Odotuksia vaatimuksia sopimuksia sitoumuksia. Vihaan noita kaikkia! En tiedä pystynkö. En haluaisi elävää todistetta rappiostani, mitä jos en jaksakaan? Minulta kysytään mitä aion tehdä, mitä aion opiskella, mikä on pitkän ajan suunnitelmani. Mistä ihmeestä minä voisin sen yhtäkkiä keksiä, kun olen vasta hiljattain kivunnut kaivon seinämää ylöspäin. Sysimustaan maailmaani on ilmestynyt harmaita kohtia, viime aikoina myös vaaleampia, mutta ei kai kukaan voi vaatia minua hyppäämään suoraan valoon.
Totta kai se olisi ihanaa, aivan loistavaa. Mutta se on ihan pirun pelottavaa. Miten selittää se Kelan-tätsylle, joka tenttaa tulevaisuuden suunnitelmiani? Papereissani lukee "vakava mielenterveyden häiriö" ja pari aanelosta lisäselvitystä kaikista ongelmistani, mutta ne kertovat edelleen kovin vähän tästä helvetistä, jota joku neropatti kutsuu elämäkseni. Pikkuisen ymmärrystä, kiitos. Sitä löytyy yleensä vain samassa suossa tarpovilta. Osastolla suurinta hupia oli vertailla tupakkahuoneessa diagnooseja ja vaivoja, kilpailla siitä kenellä on suurin annostus Seroquelia ja kenen elämäntilanne vaikutti surkeimmalta. Kuulostaa varmasti hullulta, ja sitä se olikin. Huumori on paras selviytymiskeino, tuntuu helpottavalta kun voi joskus pistää ongelmat leikiksi. Useimmiten ne eivät paljoa naurata.
Ääh, söin kuution karkkia ja nyt on niin kehno olo ettei mitään rajaa. PMS:ät taas pahimmillaan, silloin saa ihan luvan kanssa vetää kaapit tyhjäksi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti