Käytin tänään hyödykseni yhtä ilmaishuvia: kirjastoa. Rakastan kirjastoja, erityisesti tiettyjä, kuten oman paikkakuntani pientä kotoista lainastoa. Suurissa kirjastoissa tunnelma on tekninen, kliininen, järjestelmällinen, konemainen ja liian hektinen. Ei, kirjastossa pitää viihtyä. Oman kirjastoni ovella tunnen nenässäni heti tutun, aavistuksen tunkkaisen tuoksun, joka leviää ilmaan sadoista vanhoista, kuluneista ja paikatuista kirjoista.
Lastenkirjat ovat tutuilla paikoillaan, ja tiedän katsomattakin että se yksi kuvakirja, jolla asiakkaan koiranpentu hoiti kutisevia ikeniään, on omalla paikallaan alahyllyn keskellä. Se ei ole juuri koskaan lainassa, vaikka se on hyvä kirja. Vanhemmat haluavat lainata lapsilleen uusia kuvakirjoja, sellaisia joiden kansissa lumpeenlehdet kimaltelevat ja siilin kaulaliina tuntuu sametilta, sellaisia joiden kansikuvat ovat suoraan Disneyn elokuvista. Kukaan ei halua koiran järsimää tarinaa vanhasta elefantista.
Lehtisali tarkoittaa meillä muutamaa pöytää ja tuolia, kaappiriviä täynnä lehtiä. Tarjonta on mielestäni erittäin hyvä näinkin pienillä määrärahoilla, mutta valittajia riittää aina. Pitäisi saada sitä ja tätä, eikä rouva usko ettei lehteä kannata tilata vain yhden asiakkaan tarpeisiin. Minä en viihdy noissa pöydissä noiden valittavien ja haisevien maajussien ja mummojen kanssa. Minä menen kirjaston perimmäiseen nurkkaan, istun Bukowskien viereen (ne on tullut muuten selattua monesti siinä penkillä!) ja luen kaikessa rauhassa. En yleensä lainaa lehtiä, en kuitenkaan jaksa lukea niitä kotona. Vanhempien tilaamassa Hesarissa on riittävästi tekemistä päivittäin. Joskus en jaksa lukea sitä, ja tunnen hirveitä tuskia kun heitän sen suoraan keräykseen. Vaikka se onkin tilattu naurettavan halvalla tarjouksella.
Sellaista on minun kirjastossani. Tänään raahasin kotiin muutaman Bukowskin uusintakierrokselle sekä tämän ja tämän. En malta odottaa että pääsen jälkimmäisen kimppuun. Jos kuolema on tarinan kertoja, sen täytyy olla hyvä tarina. Muahahaa, masturbaatiota parhaimmillaan. Kuulisipa tohtorini tämän.
Ei uskoisi, että vielä aamulla sekä päivällä lojuin synkissä vesissä ja kammottavissa ajatuksissa. Nyt tunnen itseni hyvin hyvin luovaksi ja haluan kirjoittaa. Kirjoitan aina, joka päivä ja monta sivua, mutta tekstien laatu on ollut heikkoa. Ei mitään kantavaa ajatusta saati sitten monimuotoista juonta. Ei niin mitään, pelkkää sanasontaa. Hyvin tekotaiteellista. Ehkä tänä iltana syntyy se bestselleri, josta kuullaan vielä.
Ihan varmasti joo. Uskoo ken tahtoo, itse en ainakaan. On tämä levoton mieli joskus hyödyllistäkin, muuten ei kokisi näitä kirkkaita ja tuotteliaita hetkiä. Luovaa hulluutta. Sitä rakastan.
Otsikko ala C. Bukowski
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti