Marttyyrien marttyyri

Tosi lannistunut fiilis. Tuntuu ihan arvottomalta. Minä en ole mitään, minulla ei ole mitään, minä en merkitse mitään. En osaa selittää tätä oloa ystävälleni, hän ei pysty samaistumaan tähän oloon. Muille en puhu näistä asioista. Siksi odotankin huomista terapiatuntia, kaikesta huolimatta se nainen ymmärtää tasan tarkkaan miltä minusta tuntuu. Hän puhuu paljon, kertoo minulle mistä tunteeni saattaisivat johtua ja miten niiden kanssa voi selvitä, mutta lasken kaiken yleensä toisesta korvasta ulos. Hän sanoi huomanneensa tämän. En periaatteestakaan suostu kuuntelemaan toisten neuvoja tai ohjeita, en ole koskaan suostunut, koska uskon asiat vasta kun keksin ja ymmärrän ne itse. Silloin mietin, että tästä se terapeutti siis puhui, tätä hän tarkoitti! Eli on terapeutin jutuista kuitenkin hyötyä, vaikken kovin vastaanottavainen hoidokki olekaan.

Puhuimme viimeksi taas kerran siitä, mitä voisin tehdä. Latelin ulkomuistista samat valheet, joita sepittelen aina: haen ensi keväänä kouluun ja sitä ennen teen töitä. Öhöm. Ei mene läpi enää tuo valhe. Terppa kyseli tarkemmin, enkä osannutkaan sanoa yhtään mitä töitä olen ajatellut. Koska en ole oikeasti ajatellut. Opiskelupaikan suhteen sama juttu: haen varmasti alalle X, juu juu. Mutta kun terppa kysyi haluanko minä opiskella sitä alaa, vastasinkin totuudenmukaisesti että en varmaankaan. Tuntuu vain helpolta sanoa että on minulla jokin suunta ja suunnitelma, ihmiset tyytyvät siihen vastaukseen. Oikeasti minulla ei ole mitään halua opiskella mitään. Ja tunnen syyllisyyttä, sillä mielestäni ihmisen täytyy pystyä opiskelemaan ja työskentelemään, sitä vartenhan me ollaan täällä. Ja minä en pysty. Olen epäonnistunut tehtävässäni.

Siksi aloin pohtia ilmoittautumista työkkärin listoille. Jos Kela nyt suostuu työntämään minut hetkeksi työharjoitteluun niin ok, menen, mutta työkkärin kautta voisin saada oikean duunin ja oikeaa palkkaa. Mitä väliä sillä on enää mitä haluan tehdä, ihminen joutuu usein tekemään jotain ihan muuta. Tiedän jo etukäteen, etten pysty rankkaan ruumiilliseen työhön heikon fysiikkani takia, ja että väsyn hetkessä aamuherätyksiin ja pitkiin työpäiviin, mutta mitäpä välliä silläkään on. Eihän elämässäni ole nytkään mieltä. Ehkä sitten tuntisin olevani oikeutettu elämään tällä pallolla. Hinta saattaa olla kova, mutta marttyyrien kuninkaana voisin sen maksaa.

Äiti hätäilee suunnitelmieni kanssa. Et kuitenkaan jaksa, et pysty, älä nyt taas tee typeriä päätöksiä, ei sinun tarvitse, ei kannata, kyllä me annetaan sinulle rahaa, ei sen takia tarvitse rääkätä itseään loppuun. No maksaisitte sitten! Auttaisitte enemmän. Kuulosti pahasti siltä, että äiti on oikeasti huolissaan. Vau. Pitäisi kai olla otettu. Olen vain koko ikäni kuunnellut samaa laulua siitä, kuinka en pysty. Ihan uhmallanikin aion rääkätä itseäni.

Äiti kysyi mitä teen sitten, kun joudun taas osastolle puolikuolleena väsymyksestä. Minulle tuli mieleen yksi loistava vaihtoehto. Itsemurha. Lopullinen ratkaisu kaikkiin ongelmiin.

Hyvä päivä tänään.