Ainakin yritin

Helvihanna haastoi minut jo aikoja sitten mukaan tähän meemiin, jolla löytää uusia blogituttavuuksia. Nyt vihdoin ja viimein yritän väsätä tämän valmiiksi.

Säännöt:

1. Laita viisi linkkiä viiteen aikaisempaan blogipostaukseesi. Niiden tulee liittyä näihin viiteen teemaan alla:

Perhe
Ystävyys
Rakkaus
Minä itse
Mitä tahansa

2. Haasta viisi muuta bloggaajaa tekemään saman. Yritä löytää ainakin kaksi uudempaa tuttavuutta, joihin voit näin tutustua paremmin.

3. Lue postaukset, ja jätä halutessasi kommentteja.

Olen pahoillani, mutten tiedä kenet haastaisin. Skippaan kakkoskohdan ja näin ollen tietysti pilaan koko meemin idean. Olen kamala ihminen, tiedän. Varmasti jokainen ketä ajattelen, on jo saanut tämän. Ottakoon ken tahtoo :) Olen huono tutustumaan ihmisiin, jopa näin netissäkin. En uskalla, pelkään että minua pidetään huonona, tyhmänä kelpaamattomana. Olen mieluiten ihan yksin. Onneksi olen silti saanut muutamia oikein ihania tuttuja blogimaailmasta.

Oli karmivaa huomata, etten löytänyt yhtäkään postausta, jossa olisin kirjoittanut rakkaudesta. En edes sitä sivuavaa tai siihen etäisesti liittyvää. Hirveä narsisti! Rakkaus ja sen osoittaminen on minulle vaikeaa, ollut aina. Tokihan minä rakastan, omalla pienellä hiirulaistavallani. Mutta nyt lähitulevaisuudessa syvennyn aiheeseen ja kirjoitan siitä, linkitän sen sitten tähän meemiin.

Tämän päivän terapia auttoi vähän laittamaan asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Joskus, tai aika useinkin tuppaa käymään niin, että pienen pieni asia alkaa pöristä mielessä ja pian se murisee jo niin kovaa, etten kuule muuta. Ja sen jälkeen pelkään pääni yksinkertaisesti poksahtavan. Osastolla omahoitajani oli virallinen lumipalloefektini pysäyttäjä. Mikäli hän oli viikonloppuna töissä ja minä kotilomalla, saatoin soittaa hänelle ihan vain siksi, että hän pysäytti lumivyöryn. Kun toinen sanoo, ettei jokin asia ole maailmanloppu, se ajatus muuttuu todeksi. Huomaa itsekin, että ehkei tähän nyt kuolekaan.

Terapiasta huolimatta en elä kaikkein helpoimpia aikoja. Ahdistavia muistoja nousee jatkuvasti pintaan, enkä ymmärrä miksi, sillä en taatusti ole niitä kaivellut kätköistään. Minun puolestani saisivat pysyä siellä ja pölyttyä. Enimmäkseen muistan tilanteita, joissa olen tuntenut itseni tyhmäksi tai noloksi. Esimerkki vuodelta nakki ja muusi: Olen ehkä n. 6-vuotias, olen äidin kanssa käymässä äidin työkaverin luona heidän työpaikallaan. Työkaveri kaivaa kaapistaan (varmaankin omista eväistään?) minulle pillimehun, saan valita kahdesta. Otan mansikan, ryystän sitä onnellisena. Jostakin muistamattomasta syystä minua pyydetään pitämään toistakin mehua hetken käsissäni (appelsiinimehu, sen muistan) ja tietysti minä ahneena tyttönä käsitän, että saan juoda senkin. Voi sitä iloa, kun imen mehun sillä aikaa, kun äiti ja työkaveri puhuvat. Ja pian he ihmettelevät mihin laitoin sen tripin. Häpesin niin, että olisin voinut piiloutua aulan kukkaruukkuun. Kukaan ei tehnyt siitä numeroa, eikä syyttänyt tai moittinut minua, äidin työkaveri nauroi ettei nyt yhdellä pillimehulla ollut niin väliä. Mutta minä tajusin, että juuri sillä mehulla oli väliä, minä imin sen sisuksiini, vaikka sitä ei ollut tarkoitettu minulle.

Hävetti, itketti, tunsin itseni liian isoksi, liian ahneeksi. Hävettää edelleen. Haluan aina liikaa. Minulla on muutenkin vaikeuksia olla normaalissa kanssakäymisessä ihmisten kanssa, mutta sen lisäksi mokaan aina jotenkin ja joudun taas häpeämään. En tykkää yhtään siitä, että minut käsitetään aina väärin. Kihisen kiukusta, en voi ymmärtää miten joku voi kuvitella minusta sellaista! Siis sellaista, mitä en tarkoittanut. Pitää olla täydellinen, ei väärinkäsityksiä ei yhtäkään väärää luuloa. Mietin, miksi toinen ei voi vain tajuta minua. Ja tiedän, että vika on minussa.

Siksi en halua olla kenenkään kanssa. En selviydy siitä. En enää edes suostu katsomaan ketään, tiirailen ylikiinnostuneena hiekoituskivien hierarkiaa. Isot kivet syrjäyttävät pienet.