Syödäkö vai eikö syödä?

Pitäisi tehdä paljon kaikenlaista. Pitäisi soittaa monta puhelua. Pitäisi taas kerran tiskata ja imuroida, miten hitossa nekin hommat pitää hoitaa jatkuvasti? En saa aikaiseksi mitään. En yhtään mitään.

Mietin mieluummin kuinka paljon on riittävän vähän. Onko todellakin miellyttävää ahtaa itseensä kaksi suklaalevyä ja oksentaa ne. Suklaata on erittäin vaikea palauttaa ylös vatsasta, se muodostaa tahmean pallon ja tukkii kurkun. Tuntuu kuin tukehtuisi. Sitä oksentaessa käy särkemään silmiä ja päätä, kun joutuu ponnistelemaan. Joten onko järkevää antaa mielihalulle periksi? Ei. Mutta minkäs teet, kun himo iskee ja se on taltutettava. Muuten jää sielua kalvamaan, vai miten se oli. Vai missä se oli. Mutta kuinka vähän voi syödä, jotta söisi kuitenkin tarpeeksi? Riittävästi, että laihtuisi edelleen, muttei ajaisi kehoa säästöliekille. Jos paastoaa päivän kokis lihgtilla, voiko uskoa seuraavan päivänä lukemaa vaa´an näytössä?

Tämä on minun tapani elää. Turmiollinen tapa, ääripäästä toiseen. Yhtäkkiä koko maailma, minun merkitys ja onnistuminen kulminoituu laihduttamiseen. Ja mikä parasta, se on salaista. En ole kertonut kenellekään, sillä odotan jännittyneenä minkä kilomäärän kohdalla ulkopuoliset huomaavat sen. Silloin olen ainakin laihtunut. Nyt tunnen itseni jättimäiseksi, vaikken söisi kuin näkkileipää ja vaikka vaakakin vakuuttaa painon pudonneen.

Eli saanhan minä jotain aikaan. Tuhoa, voinhan aina tuhota itseäni, murskata rauniotkin. Terapeutille on aivan turha puhua, se löpisee puolet tunneista omiaan. Mm. muistoja vanhasta kotipaikkakunnastaan. Jeah.