Ei jaksa

Alan olla sairaalakamaa. Mutta nyt kun sinne voisin vapaaehtoisesti lähteä, kukaan ei suosittele minua menemään sinne. Alkaa tuntua, ettei kukaan usko minua. Psykiatri sanoo aina, että kyllä sinä pärjäät, olet pärjännyt aina. Ai olen? Miksi en ole itse huomannut sitä? Viime keväänä rukoilin psykiatrilta sairaslomaa töistä. Hän oli ihmeissään, kun minähän teen töitä niin ahkerasti.

Hän on tuntenut minut lähes kymmenen vuotta, ollut hoitava lääkärini samaisen ajan - eikä hän silti tunne minua tarpeeksi hyvin tajutakseen, että minä teen juuri niin kuin minua käsketään. Jos lääkäri ei anna sairaslomaa, minä menen töihin ja ajattelen kuolevani mieluummin, kuin myöntäväni etten jaksa. Okei, sain silloin lyhyen pätkän vapaata, mutta heti sen jälkeen minut pantiin takaisin töihin, vaikka olin tosi huonossa kunnossa. Kerroin sen myös kaikille. Mutta kun minähän olen niin ahkera ja reipas työntekijä. Suorittaja suorittaa, vaikka pää olisi kainalossa. Ja sitten suorittaja joutui sairaalaan, kun meinasi henki lakata pihisemästä.

Nyt olen samanlaisessa tilanteessa: voimat eivät riitä työntekoon, mutta silti minua ollaan työntämässä työharjoitteluun. Olen sanonut sekä psykiatrille että terapeutille, etten usko siitä tulevan vielä mitään. Ei siksi, ettenkö haluaisi elää normaalia elämää ja käydä töissä, ehei. Vaan siksi, etten ole vielä toipunut edellisestäkään syvästä masennuskaudesta. Olen jatkuvasti väsynyt, joten miten ihmeessä saisin nuokuttua 6-8 h ja tehtyä vielä samalla jotain? Silloin menettäisin koko siviilielämän, sen pienen jota elelen - nukkuisin vain kaiken vapaa-ajan. Mutta terapeuttikin sanoo vain, että kyllä se siitä, sinä olet vielä vain eksyksissä.

No niin piru soikoon olen. Haluaisin vain levätä. En jaksa ihmisiä ympärilläni, en edes miestä. Teen jatkuvasti eroa, koska en pysty pitämään ihmissuhteita yllä. Olen liian syvällä omissa ongelmissani, omassa jaksamisessani. Ja samalla ahdistus ja paniikkioireet lisääntyvät, on entistä vaikeampaa yrittää käydä kaupassa tai edes lähteä ovesta ulos. Ruokahalu on olematon, pärjään koko päivän puurolla ja mandariinilla. Mitä ihmettä minulle on tapahtumassa? Normaalisti syön kuin norsu, tuuditan itseäni ruoalla kun mieli on synkkä ja onneton. Tämä oire on toisaalta huolestuttavin (koska se on niin selkeä muutos), mutta toisaalta parhain - saatan laihtua. Se olisi oikein tervetullutta.

Taidan napsia taas rauhoittavan.