Everybody hurts

Vihaan elämää. Inhoan itseäni. Voisin tappaa kaikki.

Kolme päivää olen ahminut ja oksentanut. En jaksa sitä enää. En hallitse sitä enää. En halua tehdä sitä enää. Mutta teen sen taas huomenna.

Olen yksinäinen. Olen karkottanut kaikki ihmiset ympäriltäni. En suostu näkemään miestä. Haluaisin silti olla mieheni kanssa. Uskon näyttäväni niin irvokkaalta, etten haluaisi mennä mihinkään ihmisten ilmoille. Saan täysin arvaamattomia ahdistus- ja paniikkikohtauksia.

Haluaisin kertoa tästä kaikesta terapeutille, mutten voi sillä saisin taas vain kuulla kuinka olen ylireagoinut ja kuvitellut kaiken. Etten minä nyt oikeasti ole kaksisuuntainen, se on vain ohimenevä vaihe, lääkityskin lopetetaan kohta. Siihen en suostu. Ei pelkkä terapia poista ongelmaa, kun ongelma on s-a-i-r-a-u-s. En voi kertoa, että pelkään öisin niin paljon, että nukun valo päällä ja veitsi tyynyn alla. En halua kuulla taas kerran, että se on vain kaipuuta ja rakkaudennälkää. Kuuntelen tuota samaa mantraa joka vitun kerta terapiassa. Mitä sitten vaikka olisikin, kun se pelko ja ahdistus on kuitenkin ihan todellinen tunne. Pelkään niin, että sydän käy ylikierroksilla.

Se mitä eniten kaipaan, on ymmärrys. Terapeutti ei suostu puhumaan sairaudestani nimellä, sitä ei koskaan mainita, ihan kuin sitä ei olisikaan. Näin ollen minäkään en uskalla puhua biposta, en masennuksesta, en hyposta - terapeutin mielestä kaikki tunteeni johtuvat ihan muista syistä kuin jostakin sairaudesta. Kamalinta on se, että myöskään psykiatrini ei oikein mielellään myönnä sairauttani. Ei vaikka olen ollut sen takia avohoidossa yhdeksän vuotta ja viime kesänä kymmenen viikkoa osastolla, jossa erittäin pätevä lääkäri teki kyseisen diagnoosin. Ja jonka myötä sain vihdoin ja viimein lääkityksen edes oikeaan suuntaan. Lääkkeiden toimivuudesta en ole täysin varma.

Tulee sellainen olo, ettei minulla ole lupaa olla bipo. En minä ole sairas. Valitettavasti minä tiedän, että joudun joka tapauksessa elämään tämän taudin kanssa lopun ikääni, joten sen kieltämisestä ei ole mitään hyötyä. Pikemminkin jään ilman opastusta ja tukea. Tunnen olevani täysin yksin kaikkien ongelmieni kanssa, ja siten tuntuu naurettavalta olla mukamas hoidossa. Mitä hoitoa se sellainen on? Voisin tietysti ottaa itse asian esiin terapiassa, mutten kehtaa tehdä sitä, sillä pelkään terapeutin reaktiota. Se ajattelisi, että voi tyttö ressua, kun se noin hakee huomiota. Saatana! Menee hermot.

Olen teini, kun sanon tämän: minusta tuntuu ihan oikeasti, ettei kukaan ymmärrä minua. Taidan olla ainoa henkilö, joka tietää ja myöntää, että minulla on bipo, fibro, syömishäiriö, persoonallisuushäiriö, ahdistusta, paniikkia ja itsetuhoisuutta.

Miksi kaikki on niin vaikeaa? Miksi minut pakotetaan elämään tällaista elämää? Kun ei tässä ole mitään tolkkua. Kunpa minut suljettaisiin johonkin pehmeään ja turvalliseen paikkaan, kiedottaisiin peittoihin ja laitettaisiin nukkumaan. Sitten nukkuisin elämäni loppuun asti. Tulisi se loppu sitten ennemmin tai myöhemmin. Sen pituinen se.

ps. Viljelen nykyään luvattoman paljon kirosanoja teksteissäni. Anteeksi. Ne kuvastavat ainoastaan älyn puutetta, näin minulle on opetettu. Ja minähän uskon sen.