Confused

Kiitos kaikille kommentoijille, en ole varmastikaan vastannut kaikille - so sorry :´(

Nyt tuntuu ihan kirjaimellisesti, että pää räjähtää. Liian monta ongelmaa, liian paljon ahdistusta. Mistä ihmeestä sitäkin sikiää jatkuvasti? Jo pienenä tyttönä huolehdin ja murehdin kaikesta mahdollisesta. Kuvittelin, että on juuri minun tehtäväni pelastaa toiset ahdingoistaan, ja surin ja sätin itseäni jos en siihen pystynyt. Nykyään olen oppinut suojelemaan itseäni joissakin asioissa: en esimerkiksi enää katso kaikkein karmeimpia dokumentteja tai uutisia eläinrääkkäysrikoksista. Teuraseläinten kuljetuksista kertova ohjelma oksetti ja valvotti riittävän kauan. Minulla kiertää ja hiertää ihan sydämestä asti, kun ajattelen kaikkia kärsiviä eläimiä: kissoja yksin kesämökin pihassa odottamassa omistajiaan, koiria lukittuina varastoihin tai muihin koppeihin ilman ruokaa ja vettä, panta syöpyneenä ihoon asti. Hevosia ja lehmiä rypemässä omassa lannassaan, sikoja pureskelemassa toisiaan ahtaissa karsinoissa...

Kerran luin jutun Tallinan löytökoirista - sen jälkeen olen itkenyt ja miettinyt niitä ressukoita (kuten kaikkia maailman kulkukissoja ja -koiria). Olin jopa itse lähdössä paikan päälle niitä pelastamaan, kunnes lähipiiri puhui minut ympäri. Olen huono eläinaktivisti, mutta oman mielenrauhani vuoksi joudun nykyään turvautumaan sensuuriin. En yksinkertaisesti voi pelastaa kaikkia maailman eläimiä, vaikka kovasti olen yrittänyt. Eräskin koira ja kissa on löytänyt omistajansa, kun minä olen napannut karkulaiset hoiviini. Teen parhaani omien lemmikkien hoidossa. Meidän kissuset saavat hovipalvelua.

Eksyin kyllä pahasti aiheesta. Sanon vain, että nyt pelottaa. Vietin tänään varmasti elämäni pahimman ahmimis-oksennus-session. Siinä kylpyhuoneen seinään nojatessa, kurkku tulessa, jalat ja kädet vapisten, kyynelten valuessa turvoinneille punaisille poskille, vatsan kouristellessa ja korvien suhistessa päätin, että tämän täytyy loppua. Syön ahdistukseen, oksennan lihomisen pelossa, ja ahdistun vielä enemmän. En halua jatkaa tätä, en halua että tästä kehittyy vuosien tapa, en edes kuukausien. En halua bulimiaa, en halua sinne asti. Minun on pakko kertoa tästä jollekin, vaikka se tuntuu ihan ylitsepääsemättömän vaikealta. Se on noloa - nehän ajattelevat, että taas tyttö on keksinyt uuden ongelman. Se on likaista - kuinka sellaista kehtaa sanoa? Se on järkyttävää, sillä totta kai haluan jatkaa tätä. Ja en halua. Haluan laihtua. Ja haluan syödä.

Nyt tuntuu, ettei jaksa eikä kestä enää. Elämä valuu sormien välistä. En halua, että kukaan alkaa kytätä syömisiäni. En halua mitään. Ja silti haluan kaiken. Mutten halua osastolle. Ja haluan osastolle.

Olen tosi sekaisin. Huomenna on psykiatrin aika. Pelottaa sekin, mitä jos en saa mitään ratkaisuehdotuksia näihin ongelmiin? Mitä teen sitten? Itsemurhan? En jaksa jatkaa elämää näin. En voi. Sillä ei tämä ole normaalia elämää.