Terapeutti laittoi tänään samaan lauseeseen kaksi sanaa, jotka eivät todellaakaan siihen kuuluneet eivätkä missään nimessä mahtuneet. Ei ei ei, vaikea edes sanoa sitä ääneen. Tai kirjoittaa. Teen sen silti: minä - psykoottinen. Siis mitäh?
Minä? Psykoottinen? Minä, joka olen niin rationaalinen. Minä, joka olen suorastaan juurtunut maan pintaan. Eihän vilkas mielikuvitus tai luova hulluus ole mitenkään tekemisissä todellisuudentajun kanssa! Sanon usein eläväni omassa todellisuudessani, kyllä. Joskus en tiedä, olenko oikeassa maailmassa, omassa elämässäni tai omassa kehossani. Mutta masentunuthan voi kehitellä kovinkin kiemuraisia kiehkuroita omassa päässään. Silloin kun en ole masentunut ja olen täynnä kuplivaa energiaa, olen hypomaaninen - en lopullisesti seonnut. Persoonani ei ole kapeutunut. Bipo on "paras" vaikeista mielenterveyden häiriöistä nimenomaan siksi, että ihminen säilyy suunnilleen samana otuksena, ei katoa loppulisesti.
En missään nimessä ole psykoottinen. Minä tajuan järjellä, että kuvitelmani ovat liiallisia ja että ne eivät ole totta. Suurimman osan ajasta olen täysin tässä ja nyt. Osastolle joutuessani minulla oli näitä kuuluisia psykoottisia oireita, näin sitä kuolemaa joka puolella ja kuulin naurua. Mutta ne hävisivät hetkessä, ne olivat vain masennuksen syvin loukko. Epikriisissäni lukee suurin kirjaimin "hoidon aikana ei selkeitä psykoottisia oireita". Hahaa, siitäs saitte.
Mutta tietyt neuroosini, pakko-ajatukseni ja vahvat luuloni kuulostavat terapeutin mukaan hieman vakavilta. Kun olen puhunut niistä terapiassa, olen varonut, sillä sairaalassa minut ymmärrettiin täysin väärin. Tänään taas juttelin terapeutin kanssa niistä, varovasti, tunnustellen. Ja sitten hän läjäyttää totuuden naamalleni: ei ihmekään, jos psykologit ja hoitajat ajattelivat tytön olevan vähän hämärän puolella. Terapeutti sanoi kyllä käsittävänsä hyvin, mitä tarkoitan - hän ei ole ensimmäisenä tuomitsemassa minua. Mutta silti. Kun minä oikeasti tiedän, että olen ihan itse kehittänyt jokaisen nauroosini, ihan itse ajattelen pakonomaisesti. Eivät ne ole suuri totuus. Ajattelen, että ne ovat "ohi menevä" ongelma.
Todellisuudentajuni on liiankin voimakas, voisin hyvin lipua johonkin toisaalle aika ajoin. En suostu myöntämään mitään. Olen tästä maailmasta ja tässä maailmassa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti