Järki sanoo älä laihduta nopeasti - mieli sanoo juokse läski juokse. Olen jo tähän ikään mennessä laihduttanut kymmeniä kertoja, ja jokainen kadonnut kilo on tullut kavereineen takaisin. Minä siis tasan tarkkaan tiedän, ettei tämä kannata. Tiedän myös, että sopiva pudotus olisi 0.5-1kg/vk. Silloin olisi enemmän taattua, että tuli opeteltua oikeat ruokailutavat ja mössön mössön. Miksi ihmeessä se ei sitten mene tajuntaan? Minun maailmassa kaikki on joko-tai, laidasta laitaan ja mustaa tai valkoista. En oikein tunne välimuotoja. Jos ruvetaan tekemään, niin tehdään sitten kunnolla. Jos tuli syötyä pulla, syödään sitten samantien viisi. Mitä sitä enää kursailemaan, kun peli on jo menetetty. Yhden pullan takia.
Imartelee, kun kaikki housut käyvät isoiksi. Tätä varten minulla on tallessa farkkuja lähes jokaiselle kymmenykselle. Tiesin tarvitsevani niitä joskus. Nyt olen vielä harmittavassa välitilassa: nykyiset roikkuvat, entiset kiristävät. Joko tuhlaan muutaman kympin uusiin, tällä hetkellä sopiviin housuihin, tai kuljen lököttävissä kunnes vanhat sopivat paremmin. Ja koska minä olen minä, taidan metsästää uudet sopivat. Etsin sellaiset, jotka ovat hiukan piukat, niin ne käyvät vähän pidempään. En vain tiedä alkuunkaan, mikä nykyinen kokoni on, enkä sitä, mistä liikkeestä alkaisin etsiä. Tähän asti olen tottunut käymään yhdessä ja samassa, ottanut aina suurimman koon. Ei ole ollut paljon valinnan varaa.
Muuten kuuluu huonoa. Oksentelen edelleen, lähes päivittäin. Sillä saattaa tietysti olla vaikutusta painoon. Olen entistä masentuneempi, viiltelen käsivarttani. Mikään ei ole oikein mitenkään. En jaksa terapiaa, se tuntuu turhalta. Tapaan psykiatrin pian, mietin josko kertoisin hänelle ettei terapia oikein suju. Mutta totta hitossa hän ilmoittaa sanomani terpalle. Joka taas ottaa asian esille ja minä häpeän itseni pölypalloksi terapiatuolin uumeniin. Argh, menee hermot. Haluaisin saada terapian toimimaan, sillä pian on ensimmäinen vuosi käytynä. Jos käyn siellä kolme vuotta kärsimässä ja turhautumassa (joku kerta järsin varmasti pöydän jalkaa tylsistyessäni) - se menee täysin hukkaan! Jokainen hoitaja, psykologi ja psykiatri on toitottanut minulle, kuinka tärkeä hoitomuoto terapia on, paljon auttavampi kuin lääkkeet. Paneita, paineita!
Mieti. Mieti.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Terapia on siitä jännä että siinä tapahduu edistymiset hypäyksittäin. Ihmettelen että itse näin kirjoitan koska vielä puolisen vuotta sitten olin ihan tuskainen asian kanssa kun parin vuoden aikana tuntui ettei terapiani ollut edennyt mihinkään.
Ensimmäinen vuosi voi helposti mennä "tutustuessa" ja "luottamusta luodessa" ja sitten yhtäkkiä kun luottaa toiseen tarpeeksi, hypätään arkoihin ja hankaliin aiheisiin. Blogin kirjoittaminen on myös terapiaa ja muiden kommentit usein auttavat omien asioiden selvittämisessä. Mutta sekin vaatii motivaatiota ja rohkeutta kirjoittaa niistä asioista ettei bloggaaminen mene vain päivän tapahtumien turinoimiseksi (kuten terapiassakin käyminenkin voi helposti mennä).
Tsemppiä!
Lähetä kommentti