Painotan sanaa masennus

Tunnen syyllisyyttä jokaisesta suupalasta. Joka kerta kun nielaisen, tiedän ruoan valuvan mahalaukkuuni, joka odottaa kita ammollaan rasvaa, suolaa, hiilihydraatteja. Elimistö innostuu ja juhlii, kun voi jemmata kaiken tämän moskan sopukoihinsa, se pitelee niistä kiinni henkensä edestä. Mikään ei ole tarpeeksi paljon, mikään ei ole riittävän vähän. En tiedä, kuinka kontrolloisin tätä organismia. Minua. Kunpa ruokaa ei olisi keksitty. Silloin ei tarvitsisi käydä sen kanssa joka päiväistä sotaa.

Masentaa tämä tyhjä ihmisraunio, joka olen. Masentaa, kun kaikki menee aina ja satavarmasti pieleen. Masentaa, kun minusta tuntuu aina siltä, että kaikki tulee menemään pieleen. Masentaa olla pessimisti, jonka lasi ei ole koskaan täysi. Masentaa masentaa masentaa.

En jaksa olla masentunut. Tämähän on täysin persiistä, kuka hitto tällaista haluaa. En minä pyytänyt masennusta, en ahdistusta, en sekavuutta, en kipuja, en tulehduksia, en surua, en onnettomuuksia, enkä varsinkaan bipoa. Elelin sujuvasti kahdeksan vuotta diagnoosilla F30,8. Minulla oli "muu määritetty toistuva masennus". Tai no ensimmäisen masennusjakson diagnoosi lieni ihan vain vaikea masennus, mutta toistuessaan siitä tulikin sitten kekseliäästi toistuva. Ja sitten korvani hörisivät, kun minulle alettiin kesällä osastolla tuputtaa bipoa. Sanoin pyh ja pah. Monta kertaa. Lääkäri selitti ja selitti, että nuorten vaikea masennus osoittautuu monesti myöhemmin bipoksi. Jasso. Niinhän se sitten menikin.

Eikö ole jännää, että olen perustanut blogin ihan vain valittaakseni? Käyn terapiassa kaksi kertaa viikossa ihan vain valittamassa. Damn, minun täytyy olla katkera lapsi.

ps. Sanoinko tarpeeksi monta kertaa "masennus"?