Kelmi

Minulla on ihan äärimmäisen huono omatunto, ja vieläpä ihan syystä. Olin tänään tosi tosi kylmä ihminen. Kävelin kaupasta muutama tavara käsissäni, yhdessä sormessa autonavaimet, toisten välissä rahapussi. Ja yhtäkkiä silmiini osui jotain kiiltävää sohjon seasta. Jonkun avaimet. Seisahduin siihen, kirosin uutta tapaani kävellä katse maassa (näin välttyy loistavasti ihmisiltä, ihan kuin niitä ei olisikaan ympärillä; tututkin tulee ohitettua ilman tunnontuskia, vaikka en koskaan tervehdi). Heiluin varmasti edestakaisin, kun mietin pitäisikö minun kumartua nostamaan avainnippu. Mielessäni karjui moraali, se manasi minua nostamaan ne typerät avaimet, kiikuttamaan ne kauppaan tai vaikka poliisilaitokselle. Ja minäkin mietin, etten kyllä saa jättää niitä siihen, vaikka väsyttää, vituttaa ja kädet ovat ihan täynnä tavaraa. Ja sitten: vilkaisin nopeasti huomasiko kukaan aprikointiani, kipitin autolle ja pöristin pois.

Voi hyvä luoja, minut pitäisi ampua. Millainen ihminen asettaa oman saamattomuutensa ja masennuksensa jonkun raukan eksyneen avainnipun edelle! Minä en yksinkertaisesti jaksanut. Minä en jaksanut viedä ensin tavaroita autoon ja palata sitten miettimään avainten kohtaloa. En jaksanut. Joten pakenin. Ja silti olisin vihainen, jos joku jättäisi minun tipahtaneen avaimen makaamaan sohjoon. Toivoisin kovasti, että joku ystävällinen ottaisi sen talteen ja veisi johonkin, josta osaisin sitä kysyä. Mietin kuumeisesti pitääkö minun ajaa takaisin kaupan pihaan poimimaan ne avaimet. Vai olisikohan joku ehkä jo löytänyt ne? Toivottavasti. Toivon todella.

Olen kamala ihminen. Läpimätä kurja otus. En anna itselleni koskaan anteeksi tuota tekoa tai tekemättä jättämistä. Ja nyt muistin yhden toisenkin vainoavan asian, jota en koskaan korjannut. Tankkasin kerran erää toisen henkilön auton ja sen jälkeen menimme yhdessä huoltoasemalle sisään. Minä luulin, että hän maksaa bensat, totta kai maksaa. Satuin vain unohtamaan, että bensarahat ovat minun pussissani. Ja näin poistuimme paikalta, kumpikin siinä luulossa, että toinen maksoi. Myöhemmin minulle selvisi, että juuri siihen aikaan siltä asemalta oli varastettu tankillinen bensaa. Olin näreissäni, kuka kehtaa tehdä sellaista! Ja myöhemmin minulle selvisi, että se olin minä...minä en maksanut. Tuttavani luulee edelleen, että maksoin ja että joku toinen autoilija varasti polttoaineet samaan aikaan. Joskus pohdimme kukakohan se oli. Nyt minut voisi jo hirttää. En missään nimessä aikonut varastaa. En myöskään missään nimessä kehdannut mennä "tunnustamaan". Eiväthän ne olisi uskoneet, että vahingossa jätin maksamatta! Olisin saanut rikosrekisterin ja minusta olisi otettu sellainen kuva, jossa seison ankeaa taustaa vasten numeroitu kyltti käsissäni. Apua!

Kyllä nyt hiertää kiltin ja tunnollisen tytön mieltä. Olen röyhkeä kelmi. Voisin ehkä yrittää rukoilla joulupukilta anteeksiantoa, vaikken sellaista ansaitse. Mutta olen liian väsynyt tehdäkseni sen. Ansaitsen ikuisen kärsimyksen rikkeideni tähden. Aamen.