Välinpitämättömyys, tyhjyys ja ääretön etäisyys. Yöllä heräsin tärinään, aamulla tuntui turhalta nousta sängystä.
En pysty itkemään toisten seurassa, en ole osannut sen jälkeen kun nuorena romahdin koko koulun edessä saadessani elämäni surullisimman uutisen. Minulla on sotalapsi-syndrooma: olen kivettänyt itseni, en sure vaikka joku kuolisi vieressäni. En voi antaa itseni tuntea, en. En voi antaa kivun näkyä. En saa olla heikko. Siksi paha olo tukkeutuu rintaani, ja kun jään yksin, se repeää repaleiseksi avohaavaksi. Joka kerta luulen vuotavani kuiviin.
Nyt itkettää, mutta olen täysin tyhjä. Kyyneltäkään ei valu. Palelen, iho nousee kananlihalle villapaidan alla. Masennuskaudet tulevat liian tiheään nyt. Välillä ehdin käydä pinnalla vetämässä henkeä, kunnes se taas tarttuu nilkkaani ja vetää mukanaan syvyyksiin.
Loppuuko tämä kidutus koskaan?
"Vaikka menis järki ja tunteet ei kohtaa
Sinne välil munki jalanjäljet johtaa
Askel itselääkityksel kohti tiedottomuutta
Mun maailmas on normaalii vieroksuu todellisuutta
Ja paeta päivänsäteit piiloon pahalt maailmalta
Ei auta jos on jalat maassas, vedät maton alta
Jos haluut tappaa enkelin ni vedä siivet siltä"
Narcotic - Kyl mä pärjään
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti