Terapiasta

Rakastan omaa tietokonettani. Huomasin sen juuri äsken, kun yritin käynnistää tätä ei-omaa-vanhaa-laiskaa pöytäkonetta. Tämä ressukka pohti viisi minuuttia "jaksaakohan sitä nyt käynnistyä, äh, ei kai, no vissiin on pakko, okei alotettaas sitte". Sen jälkeen se rutisi toiset viisi minuuttia kuin vanha eukko, pohti seuraavat viisi minuuttia "saisikohan tän etusivun auki, hitsi kun tää on aina vaikeeta". Ja nyt, viidentoista minuutin alkusähläyksen jälkeen, olen täällä.

Aamuinen terapiakeskustelu oli kiusallinen. Mielessäni pyörii asioita, joista en halua puhua kenenkään kanssa. Tiedän, että terapian idea olisi juuri luottamus ja se, että voi puhua kaikesta - aivan kaikesta. Minä olen kai huono potilas, kun salailen asioita. Olen tehnyt sitä lähes jokaisessa hoitosuhteessani (ja niitähän riittää). En ole tästä ylpeä, ennemminkin hämmentynyt. Miksi on tärkeää jemmata asioita? Varsinkaan siltä, joka voisi auttaa?

Ehkä siksi, että tuntisin kontrollin olevan vielä minulla. Pelkään, että toiset ihmiset alkavat ohjailla minua, kun antaudun niin helposti toisten vietäväksi. Joskus potilas voi olla niin avuton kaikenmaailman psy-alkuisten ammattilaisten käsissä. Tai ehkä pelkään, että terapeutti arvottaa asioitani, miettii tyynen ilmeensä takana "voi luoja, mikä kiittämätön kersa". Terapeuttini muistuttaa monesti, etten itse arvottaisi sanojani. Etten miettisi, mitä hän ajattelee, etten miettisi onko asia nyt niin tärkeä, etten jättäisi sitä sanomatta. Mutta niin minä juuri teen.

En kehtaa puhua esimerkiksi syömisongelmastani. En uskalla sanoa, että voin syödä kuution ruokaa ja oksentaa sen - ja vieläpä kaksi kertaa samana päivänä. Se tuntuisi kerrassaan kiusalliselta. Tuntisin itseni tosi tyhmäksi ja noloksi. Ja näin olen jälleen kerran arvottanut oman ongelmani. Tietäähän terapeutti, ettei syöminen suju ihan niin kuin normaalilla ihmisellä, muttei todellakaan koko totuutta.

Plääh. Joskus minua turhauttaa ihan äärettömästi käydä lätisemässä kaksi kertaa viikossa omista kuulumisistani. Tuntuu kuin kävisin vain moikkaamassa naista nojatuolissa, puhuisin viikon tapahtumat, vaikenisin tärkeistä asioista, lähtisin kotiin. Läpihuutojuttu. Milloin alkaa se todellinen terapia? Se jossa kysytään kamalimmat muistot, hirveimmät kokemukset, surullisimmat tapahtumat, pelottavimmat hetket, ahdistavimmat ajatukset, tuskaisimmat teot? Olisi helpompaa lähteä kertomaan, kun terppa älyäisi kysyä!

Mutta ei. Psykoanalyyttisen terapian on tarkoitus tukea minun matkaani kohti minuutta ja täten on tärkeää, että minä kerron omaa tahtiani elämästäni. Mutta kun kukaan ei tajua, etten minä kerro mitään todellista! Argh! Minä luon taas ihan eri minää kuin se, joka kenties olen, saatan olla. Toivon, että terppa näkisi illuusion taakse. Toisaalta en toivo, koska olisin järkyttävän noloa, jos terppa älyäisi feikkaukseni. Jaiks.

Tämä näppiskin on kyllä ihan kamala rutukka.