Minulla on edessä loistava tulevaisuus - kaikkien muiden mielestä. Minun pitäisi vaan reippaasti heilahtaa suoraan sairaslomalta yliopistoon, porskuttaa kuutisen vuotta siellä ja valmistua ja napata oikein kunnon työpaikka suoraan johtoportaasta. Johan minä läkähdyin tuota litaniaa kirjoittaessani! En minä halua tuollaista tulevaisuutta, en enää. Monta vuotta luulin haluavani, sillä muita ohjeita en ikinä saanut. Tiesin etten kelpaa, ellen suoriudu pärjää ja menesty. En ikinä edes vaivautunut kuuntelemaan omia halujani, työnsin ne pois mielestä, sillä miksi kiusata itseään ristiriidalla? Ei minun haluamisillani ole väliä, jos minun katsotaan epäonnistuneen oman tahtoni takia. Ei kukaan halua olla epäonnistunut, huono, riittämätön.
Viime kesänä, kun lähdin sairaalaan, olin eniten huolissani siitä nolostuuko joku läheinen. Varjelin salaisuutta ja pitelin repaleista kulissia pystyssä, sillä en tiennyt kelle saan kertoa, kuka saa tietää. Maine on tärkeintä. Minä häpesin, sillä olen oppinut häpeämään. Kurkkuani kuristi, kun en pystynyt suoriutumaan työstäni, kun romutin muiden haaveet opiskeluistani. Enkä uskonut, en hetkeäkään, kun minulle sanottiin että tärkeintä on nyt pysyä hengissä. Minä tiesin, että tärkeintä on parantua nopeasti ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mutta kun sairasloma jatkui, eikä kukaan painostanut, aloin ja mielessäni kuvitella muiden luopuneen odotuksistaan. Ettei minun olisikaan pakko lähteä heti opiskelemaan. Alkuvuodesta olin jo melkein varma, että oman elämäni piuhat ovat vihdoinkin omissa hyppysissäni. Mutta ei. Eipä tietenkään. Sieltä ne odotukset ja vaatimukset hyppäsivät silmille heti, kun pysyn paremmin pystyssä. Sillä, mitä minä halua, ei taida olla taaskaan mitään merkitystä.
Varmaa on vain, etten halua tätä. Voin huonosti, mutta kukaan ei näe sitä. Ulkopuoliset arvioivat minun voivan hyvin, niin, mielialatkin ovat tasaantuneet hurjasti, näytät tosi pirteältä! Kerran minulta lipsahti suoraan "ai näytän vai?", suu järkytyksestä avoinna. Miten ihmeessä minä teen sen, miten voin huijata ihmisiä ihan 6-0 jatkuvasti? Miksi ne eivät voi nähdä, kuinka rikki olen edelleen? Ei vuosikausien ongelmia voi pyyhkäistä pöydältä, eivät ne lähde kuin näkkileivän muruset. Miksi kukaan ei ymmärrä, kuinka ahdistuntu ja masentunut välillä olen? Vai haluavatko kaikki vain uskotella itselleen, että voin hyvin? Onko heillä itsellään silloin parempi ja helpottuneempi olo? Olen todella pahoillani siitä, että aiheutan muille harmia. So sorry. Mutta siitä tilanteesta päästäisiin vain minun itsemurhalla, enkä haluaisi tehdä sitä ihan vielä, koska psykiatri on lupaillut auttaa, jos vain pysyn hengissä. Niin kauan minua voidaan hoitaa tai ainakin yrittää. Yritykseksi se tuntuu kyllä tällä hetkellä jäävänkin.
It´s hard to be a Tiitiäinen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Olet oikeassa, ettei suorittamisesta vapaudu vain noin yhtäkkiä. Itse tein aikoinaan niin, että jätettyäni väsähtämisen/masennuksen tms. tähden kaiken kesken (jo lukion alussa) kuitenkin vuosia myöhemmin, kun aloin uudelleen opiskelemaan suorittaminen palasi. En edes ukso, että suoritin muiden tähden, vaan vaatija oli jossain vaiheessa siirtynyt omaan sisäiseen maailmaan.
Yhä joudun taistelemaan sen kanssa työelämässä. Mun on vaikea myöntää virheitä. Suorittaja yrittää koko ajan täydellisiin suorituksiin, mutta jatkuvasti alittaa rimansa. Ehkä joskus jopa tarkoituksella. Suorittaminen on siitä kavala "tauti", ettei se palkitse, vaikka suoriutuisi kuinka hyvin. Hyvää tulosta voi jopa häpeillä, koska tajuaa että se johtuu vääristä motivaatioista.
Ehkä mä olen viime aikoina löytänyt hivenen jotain rentoutta, tosin ihan arkielämän pikku asioissa harmittaa ihan tolkuttomasti pienetkin kömmähdykset. Pitäisi aina muistaa ja osata kaikki, osata arvioida mikä on paras vaihtoehto jne jne loputon litania jonka läpikäytyä on vain niin tolkuttoman väsynyt.
Voi kun toivon, että tuntisin Sut ja voisin vaan istua Sun kanssa teemuki nenän edessä. Ei tarttis puhua mistään, jos siltä tuntuu ja vois puhua, jos siltä tuntuu. Koska musta tuntuu, että sitä Sä tarvitset ja sitä mäkin joskus tarvitsisin...
Saima: Mutta tämä lause "Suorittaja yrittää koko ajan täydellisiin suorituksiin, mutta jatkuvasti alittaa rimansa. Ehkä joskus jopa tarkoituksella. Suorittaminen on siitä kavala "tauti", ettei se palkitse, vaikka suoriutuisi kuinka hyvin." on suorastaan täydellinen kuvaus!
Eihän perfektionisti ole koskaan riittävän hyvä, kaiken voi aina tehdä paremmin. Ja minusta tuntuu aina, että toiset tekevät kaiken paremmin kuin minä.
Syytän usein muita siitä, että he mm. vaativat, odottavat, pyytävät, pakottavat suorittamaan. Toisaalta vaadin itse kaikkein eniten itseltäni. Kuvittelen jo valmiiksi muiden haluavan minun menestyvän, vaikka minä saatan olla ainoa, joka sitä odottaa.
Mielenkiintoinen pointti, kiitos siitä. Sain taas hyvän uuden näkövinkkelin. Tuppaan osoittelemaan toisia sormella, jonka pitäisi joskus osoittaa omaan nokkaani.
Hanna: Ihana ajatus, kiitos :)
Minunkin hoitaja sanoo aina, etten ole toivoton tapaus ja käyttää juuri tuota ilmaisua: "Sulla on loistava tulevaisuus edessäs!" Mutta enpä usko. 10 vuotta masennusta ja välillä tasaista/lentoa, enimmäkseen ahia ja masista... ja arvaa oonko uskonut ja toivonut että tulevaisuudessa kaikki on toisin! Ei ole ollut...
Lähetä kommentti