Helpotus

Kuulkaas rakkaat lukijani: rauha laskeutui, ainakin hetkeksi.

Tytsi lähtee huomenna lepäämään ja lataamaan akkuja. Jo tieto tuosta sai olon kevenemään, tuntuu suorastaan huolettomalta. Ihan kuin puolet ahdistuksesta olisi jo irrottanut otteensa minusta.

Sain puhuttua suoraan. Mutta sen johdosta joudun myös sisätautilääkärille, pyörryttäviin verikokeisiin ja pakkonesteytykseen. Lupasin kyllä juoda ihan itse vapaaehtoisesti. Jatkuva oksentelu kuulemma aiheuttaa häikkää nestetasapainoon. No, sen näkee sitten.

Nähdään :)

Confused

Kiitos kaikille kommentoijille, en ole varmastikaan vastannut kaikille - so sorry :´(

Nyt tuntuu ihan kirjaimellisesti, että pää räjähtää. Liian monta ongelmaa, liian paljon ahdistusta. Mistä ihmeestä sitäkin sikiää jatkuvasti? Jo pienenä tyttönä huolehdin ja murehdin kaikesta mahdollisesta. Kuvittelin, että on juuri minun tehtäväni pelastaa toiset ahdingoistaan, ja surin ja sätin itseäni jos en siihen pystynyt. Nykyään olen oppinut suojelemaan itseäni joissakin asioissa: en esimerkiksi enää katso kaikkein karmeimpia dokumentteja tai uutisia eläinrääkkäysrikoksista. Teuraseläinten kuljetuksista kertova ohjelma oksetti ja valvotti riittävän kauan. Minulla kiertää ja hiertää ihan sydämestä asti, kun ajattelen kaikkia kärsiviä eläimiä: kissoja yksin kesämökin pihassa odottamassa omistajiaan, koiria lukittuina varastoihin tai muihin koppeihin ilman ruokaa ja vettä, panta syöpyneenä ihoon asti. Hevosia ja lehmiä rypemässä omassa lannassaan, sikoja pureskelemassa toisiaan ahtaissa karsinoissa...

Kerran luin jutun Tallinan löytökoirista - sen jälkeen olen itkenyt ja miettinyt niitä ressukoita (kuten kaikkia maailman kulkukissoja ja -koiria). Olin jopa itse lähdössä paikan päälle niitä pelastamaan, kunnes lähipiiri puhui minut ympäri. Olen huono eläinaktivisti, mutta oman mielenrauhani vuoksi joudun nykyään turvautumaan sensuuriin. En yksinkertaisesti voi pelastaa kaikkia maailman eläimiä, vaikka kovasti olen yrittänyt. Eräskin koira ja kissa on löytänyt omistajansa, kun minä olen napannut karkulaiset hoiviini. Teen parhaani omien lemmikkien hoidossa. Meidän kissuset saavat hovipalvelua.

Eksyin kyllä pahasti aiheesta. Sanon vain, että nyt pelottaa. Vietin tänään varmasti elämäni pahimman ahmimis-oksennus-session. Siinä kylpyhuoneen seinään nojatessa, kurkku tulessa, jalat ja kädet vapisten, kyynelten valuessa turvoinneille punaisille poskille, vatsan kouristellessa ja korvien suhistessa päätin, että tämän täytyy loppua. Syön ahdistukseen, oksennan lihomisen pelossa, ja ahdistun vielä enemmän. En halua jatkaa tätä, en halua että tästä kehittyy vuosien tapa, en edes kuukausien. En halua bulimiaa, en halua sinne asti. Minun on pakko kertoa tästä jollekin, vaikka se tuntuu ihan ylitsepääsemättömän vaikealta. Se on noloa - nehän ajattelevat, että taas tyttö on keksinyt uuden ongelman. Se on likaista - kuinka sellaista kehtaa sanoa? Se on järkyttävää, sillä totta kai haluan jatkaa tätä. Ja en halua. Haluan laihtua. Ja haluan syödä.

Nyt tuntuu, ettei jaksa eikä kestä enää. Elämä valuu sormien välistä. En halua, että kukaan alkaa kytätä syömisiäni. En halua mitään. Ja silti haluan kaiken. Mutten halua osastolle. Ja haluan osastolle.

Olen tosi sekaisin. Huomenna on psykiatrin aika. Pelottaa sekin, mitä jos en saa mitään ratkaisuehdotuksia näihin ongelmiin? Mitä teen sitten? Itsemurhan? En jaksa jatkaa elämää näin. En voi. Sillä ei tämä ole normaalia elämää.

Tiitiäinen testaa

Ymh. Kävin testailemassa masennuspisteitä vaihteeksi. Yleensä näinä masennus/väsymys/uupumus/turtumus/vitutus-kausina pistemäärä on siinä 40:n kieppeillä. Tällä kertaa taisin riipaista huiput: 47 pistettä. Harmi etten tiedä, mitkä pisteet sain sairaalaan mennessäni.

Testi oli täältä. Joskus tulos vaihtelee ihan kysymysten muodon vuoksi: toisissa Beckin masennustestin- nimellä kulkevissa kyselyissä on ihan erilaiset sana- ja lausemuodot kuin toisissa. Tällaisella kyylällä ja nipolla yksi sana voi merkata paljon, uskokaa pois. Yhdessä testissä vastaus kaksi on sama kuin toisessa kolme, siis siltä monta kertaa mainitulta sanamuodolta. Tästä testistä nappasin nimittäin 51 pojoa.

No niin, tarkoitukseni ei ollut brassailla "kuka sai eniten pisteitä". Kiinnitin huomiota tähän informaatioon ensiksi mainitsemani testin ohessa:

"Jos pisteiden yhteismääräksi tulee 17 tai enemmän, lääkärin puheille menoa suositellaan.
Tietysti lääkäriin meno on sitä tärkeämpää, mitä korkeampi pistemäärä on. Masennus luokitellaan lieväksi, keskivaikeaksi tai vaikeaksi. Yli 30 pistettä viittaa jo vaikeaan masennustilaan, jolloin on viimeistään ehdottomasti syytä hakeutua hoitoon. Hoitoon hakeutumista ei pidä jättää viime tippaan senkään vuoksi, että hoidot ovat hidasvaikutteisia. Siis hoitoon hakeutumisen jälkeen voi joutua odottamaan vielä monta, monta viikkoa, ennen kuin mitään konkreettista helpotusta tulee."

Mjaa, entäs sitten nämä tapaukset, jotka ovat hoidossa parhaillaan? Mitäs meidän tulisi tehdä? Kun lääkäri vastaa ei-oota jokaiseen esittämääni väitteeseen, jokaiseen kysymykseeni ja äännähdykseeni. Pitäisikö minun iskeä kirves kalloon ennen shrinkille menoa, vai porata sähkövatkaimella kitalakea? Survoa reikiä kehooni sauvasekoittimella, ripustaa pari verisuonen pätkää ja suoli hiuksiin riippumaan? Minulla on kuulkaas vilkas mielikuvitus ja voin keksiä tuhansia eri vaihtoehtoja. Angst angst.

Oikeasti haluaisin vain apua. Pieni tyttö hädissään kiukuttelee. Tarvitsen huomiota, katsokaa minua, huomatkaa minut jooko.

Tänään en lenkkeillyt. En jaksanut. Hirveä morkkis. Rangaistukseksi söin vain näkkileipää ja hedelmiä.

Sama naama, samat jutut

Mitä jos kirjoittaisin tänään jostain muusta? Jos jättäisin sanat masennus, ahdistus, ruoka, ahmiminen, oksentaminen, itsetuho, yksinäisyys ja kuolema kokonaan käyttämättä? Eikö se olisikin mukavaa? Nuo sanat tuntuvat hallitsevan jokaista tekstiäni.

Mutta minulla ei ole mitään muuta kerrottavaa. Surullista. Säälittävää.

Kissa tulee usein nukkumaan läppärin taakse, kun kirjoitan. Näen vain mustat batman-korvat ja kuulen tasaisen hurinan. Jos kosketan pehmeää niskaa, kuulostaa kuin olisin laittanut kahvinkeittimen porisemaan. Jos rapsutan poskea, hurina muuttuu asteen korkeammaksi. Jos silitän leuan alta, kissa pörähtää tyytyväisenä. Pörähdys on sellainen kurahdus. Rumia sanoja, muuten keksi kuvaavampia.

Onneksi on kissa.

Yksi trepanaatio kiitos

Kuolen tähän ahdistukseen. En voi kertoa kenellekään, mikä painaa juuri nyt - syyt ovat liian rumia ja tyhjiä.

Mitä enemmän laihdutan, sitä enemmän tunnen itseni lihavaksi. Itseinho on suuri. En pysty lopettamaan ahmimista, enkä näin ollen oksentamista, vaikka se koko rumba ahdistaa vain lisää. En voi lopettaa Pepsi max-paastopäiviä. En uskalla käydä vaa´alla, pelkään sen näyttävän liikaa. Olen kehittänyt kuukaudessa kiduttavan kierteen ruoan kanssa. Vihaan sitä. Vihaan itseäni.

Seisoin tänään keittiössä valtava puukko kädessäni. Sivalsin ilmaan viiltoja, jotka kuvittelin käsiini. Haavoja, viiltoja, verta, tuhoa. Kuinka monella tavalla voi tuhota itseään? Tuntuu, että olen kokeillut kaikkia. Mutten varmaankaan ole. En ole mm. polttanut koskaan itseäni. Ei, olenpas - tupakalla.

Terapeutti ei tarjoa muita kuin teoreettisia ja kuvaannollisia selityksiä, mutten jaksa ymmärtää niistä mitään, saati sitten soveltaa niitä itseeni. Freudhan tarjosi kaikkeen selitykseksi erotiikan. Joten minulle hoetaan seksi seksi erotiikka erotiikka. Kiinnostaa hurjasti. Ihan totta. Haluaisin edelleen sitä tukea ja apua, mutta hakusessa ollaan.

Voisinpa vajota hetkeksi koomaan (tavallaan kyllä olen aika koomassa) ja herätä parempaan aikaan. Tai jos saisin suostuteltua psykiatrin tekemään minulle lobotomian tai ainakin trepanaation, eli poraamaan vähän kalloa. Pääsisivät pahat henget ulos tuulettumaan.

Erittäin pahaa viikonloppua. Anteeksi, olen aina ilkeä. Ja julma.

Apua

Aina vain vaikeampaa. Eniten pelkään, ettei kukaan voi auttaa minua. Tiedän, että voi, mutta se tunne hiipii aina lopun aikojen koittaessa. Ihan sama silloin kun menin sairaalaan, sanoin vielä alkuhaastattelussa, ettei teistä mihinkään ole, ette te voi minua parantaa. Kukaan ei voi.

Minä voisin pelastaa itseni, mutten tiedä miten. Kirjoitan, mutta lähinnä tallennan oloni ja tunteeni - ei se poista ongelmaa. Alan taas kuvitella, että lääkkeet ovat väärät, niitä vaihtamalla kaikki voisi olla paremmin. Mistä sen tietää? Sopivan lääkityksen löytäminen on ihan arpapeliä: kokeillaan yhtä ja toista, ja se on tuuria jos löytyy sopiva. En usko, että psykiatri lähtee peukaloimaan pillereitäni, hänen mielestään "osaston lääkäri on niin näppärä tyttö, ettei hänen määräämään lääkitykseen ole syytä tehdä muutoksia". Happy happy joy joy. Hmm, ehkäpä osaston lääkäri ei voi tietää, mikä vointini on tällä hetkellä. Ehkäpä kesällä alkanut lääkitys oli silloin ok, mutta tilannehan voi olla erilainen nyt. Tämä ei mahdu lääkärini suureen pyöreään päähän.

Todellisuudessa olen valmis kokeilemaan mitä tahansa, joka edes saattaisi auttaa. Ei ongelma ole välttämättä pillereissä. Ja jos niitä aletaan vaihdella, pelkään jo itsekin itseäni. Näissä "välivaiheissa" näen harhoja ja voin pahoin, mielialoista ei ole mitään takuuta. Ja tunnetusti mielialalääkkeiden vaikutus näkyy ihan liian pitkän ajan päästä. Jos on masentunut, miten hitossa sitä jaksaa odotella kuusi viikkoa sitä, alkaisikohan kyseinen lääke auttaa? Ja sitten kun se ei autakaan, vaihdetaan ja kokeillaan taas. Ei hyvä. Mikään ei ole hyvä.

Pelottaa. Pelottaa että kuolen tähän. Pelottaa, ettei kukaan jaksa eikä ehdi huolehtia minusta.
Pelottaa että joudun sairaalaan. Pelottaa, että kaikki jättävät minut. Että jään ihan yksin. Olen jo nyt tosi yksin, en uskalla kertoa kenellekään mitään - hehän voisivat kääntyä minua vastaan. Jokainen on mahdollinen vihollinen.

Kun kaikki on liikaa. Miksi hitossa olen näin itsetuhoinen? Aina.

Lisäksi olen niin kuvottavan hirveä ryhävalas, että minut pitäisi kieltää lailla.

Onks pakko jos ei taho?

Onko pakko kävellä 5km päivässä, vaikkei jaksa? Onko pakko treenata käsipainoilla, kunnes ranteet ja kyynärpäät paukkuvat? Kunnes lihakset kyynärtaipeessa turpoavat? Onko pakko uida vimmattuna, vaikka haluaisi vain rentoutua altaassa? Onko pakko jättää munakeltuainen syömättä vain siksi, että siinä on "liikaa" energiaa? Vaikka haluaisi syödä koko kananmunan? Onko pakko syödä seurassa, vaikka inhoaa sitä? Onko pakko ottaa tarjottua ruokaa kohteliaisuuden vuoksi, vaikka omat kalorilaskut menevät sekaisin? Onko pakko potea syyllisyyttä jokaisen suupalan vuoksi?

Onko pakko mennä aina näin sekaisin, aiheesta kuin aiheesta?

Toivon ja odotan, että psykiatrin aika koittaisi jo pian. Enää päiviä, mutta niin kauan. Haluaisin apua, haluaisin että edes psykiatri keksisi jotain, mikä helpottaisi oloani. Mieliala vaihtelee aggresiivisesti, ei sen näin kuulu mennä. Minä kuolen tähän sairauteen ennen pitkää. Ja nimen omaan ennen pitkää, sillä en jaksa tätä masentumista ja sitten taas innostumista. Kun innostumisella on tapana notkahtaa depikseen ja depiksellä nousta uuteen innostukseen. Ja sitten kierretään kehää vinhalla vauhdilla. Missäs ne on ne tasaiset vaiheet? Niitähän piti olla välillä, jopa pitkiäkin taukoja masennuksessa ja hypomaniassa. Joten miksi tämä mimmi vaihtaa olotilaa lennossa? Tämä on rankkaa, en ehdi kunnolla syventyä kumpaankaan. Ja kun lääkärin aikojen välillä on kuukausi, ehdin sillä välillä maistaa vähän kaikkia mahdollisia oloja. Mitenkäs sitä sitten tiivistäisi sen kaiken? Yleensä tuppaa muistamaan vain juuri sen viimeisimmän voinnin. Juu-u, hyvin pyyhkii! Ja vain kaksi päivää aiemmin olen ollut tappamassa itseni.

Joulupukki auta minua.

Musmutusta

Minulla on edessä loistava tulevaisuus - kaikkien muiden mielestä. Minun pitäisi vaan reippaasti heilahtaa suoraan sairaslomalta yliopistoon, porskuttaa kuutisen vuotta siellä ja valmistua ja napata oikein kunnon työpaikka suoraan johtoportaasta. Johan minä läkähdyin tuota litaniaa kirjoittaessani! En minä halua tuollaista tulevaisuutta, en enää. Monta vuotta luulin haluavani, sillä muita ohjeita en ikinä saanut. Tiesin etten kelpaa, ellen suoriudu pärjää ja menesty. En ikinä edes vaivautunut kuuntelemaan omia halujani, työnsin ne pois mielestä, sillä miksi kiusata itseään ristiriidalla? Ei minun haluamisillani ole väliä, jos minun katsotaan epäonnistuneen oman tahtoni takia. Ei kukaan halua olla epäonnistunut, huono, riittämätön.

Viime kesänä, kun lähdin sairaalaan, olin eniten huolissani siitä nolostuuko joku läheinen. Varjelin salaisuutta ja pitelin repaleista kulissia pystyssä, sillä en tiennyt kelle saan kertoa, kuka saa tietää. Maine on tärkeintä. Minä häpesin, sillä olen oppinut häpeämään. Kurkkuani kuristi, kun en pystynyt suoriutumaan työstäni, kun romutin muiden haaveet opiskeluistani. Enkä uskonut, en hetkeäkään, kun minulle sanottiin että tärkeintä on nyt pysyä hengissä. Minä tiesin, että tärkeintä on parantua nopeasti ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mutta kun sairasloma jatkui, eikä kukaan painostanut, aloin ja mielessäni kuvitella muiden luopuneen odotuksistaan. Ettei minun olisikaan pakko lähteä heti opiskelemaan. Alkuvuodesta olin jo melkein varma, että oman elämäni piuhat ovat vihdoinkin omissa hyppysissäni. Mutta ei. Eipä tietenkään. Sieltä ne odotukset ja vaatimukset hyppäsivät silmille heti, kun pysyn paremmin pystyssä. Sillä, mitä minä halua, ei taida olla taaskaan mitään merkitystä.

Varmaa on vain, etten halua tätä. Voin huonosti, mutta kukaan ei näe sitä. Ulkopuoliset arvioivat minun voivan hyvin, niin, mielialatkin ovat tasaantuneet hurjasti, näytät tosi pirteältä! Kerran minulta lipsahti suoraan "ai näytän vai?", suu järkytyksestä avoinna. Miten ihmeessä minä teen sen, miten voin huijata ihmisiä ihan 6-0 jatkuvasti? Miksi ne eivät voi nähdä, kuinka rikki olen edelleen? Ei vuosikausien ongelmia voi pyyhkäistä pöydältä, eivät ne lähde kuin näkkileivän muruset. Miksi kukaan ei ymmärrä, kuinka ahdistuntu ja masentunut välillä olen? Vai haluavatko kaikki vain uskotella itselleen, että voin hyvin? Onko heillä itsellään silloin parempi ja helpottuneempi olo? Olen todella pahoillani siitä, että aiheutan muille harmia. So sorry. Mutta siitä tilanteesta päästäisiin vain minun itsemurhalla, enkä haluaisi tehdä sitä ihan vielä, koska psykiatri on lupaillut auttaa, jos vain pysyn hengissä. Niin kauan minua voidaan hoitaa tai ainakin yrittää. Yritykseksi se tuntuu kyllä tällä hetkellä jäävänkin.

It´s hard to be a Tiitiäinen.

Under pressure

Järki sanoo älä laihduta nopeasti - mieli sanoo juokse läski juokse. Olen jo tähän ikään mennessä laihduttanut kymmeniä kertoja, ja jokainen kadonnut kilo on tullut kavereineen takaisin. Minä siis tasan tarkkaan tiedän, ettei tämä kannata. Tiedän myös, että sopiva pudotus olisi 0.5-1kg/vk. Silloin olisi enemmän taattua, että tuli opeteltua oikeat ruokailutavat ja mössön mössön. Miksi ihmeessä se ei sitten mene tajuntaan? Minun maailmassa kaikki on joko-tai, laidasta laitaan ja mustaa tai valkoista. En oikein tunne välimuotoja. Jos ruvetaan tekemään, niin tehdään sitten kunnolla. Jos tuli syötyä pulla, syödään sitten samantien viisi. Mitä sitä enää kursailemaan, kun peli on jo menetetty. Yhden pullan takia.

Imartelee, kun kaikki housut käyvät isoiksi. Tätä varten minulla on tallessa farkkuja lähes jokaiselle kymmenykselle. Tiesin tarvitsevani niitä joskus. Nyt olen vielä harmittavassa välitilassa: nykyiset roikkuvat, entiset kiristävät. Joko tuhlaan muutaman kympin uusiin, tällä hetkellä sopiviin housuihin, tai kuljen lököttävissä kunnes vanhat sopivat paremmin. Ja koska minä olen minä, taidan metsästää uudet sopivat. Etsin sellaiset, jotka ovat hiukan piukat, niin ne käyvät vähän pidempään. En vain tiedä alkuunkaan, mikä nykyinen kokoni on, enkä sitä, mistä liikkeestä alkaisin etsiä. Tähän asti olen tottunut käymään yhdessä ja samassa, ottanut aina suurimman koon. Ei ole ollut paljon valinnan varaa.

Muuten kuuluu huonoa. Oksentelen edelleen, lähes päivittäin. Sillä saattaa tietysti olla vaikutusta painoon. Olen entistä masentuneempi, viiltelen käsivarttani. Mikään ei ole oikein mitenkään. En jaksa terapiaa, se tuntuu turhalta. Tapaan psykiatrin pian, mietin josko kertoisin hänelle ettei terapia oikein suju. Mutta totta hitossa hän ilmoittaa sanomani terpalle. Joka taas ottaa asian esille ja minä häpeän itseni pölypalloksi terapiatuolin uumeniin. Argh, menee hermot. Haluaisin saada terapian toimimaan, sillä pian on ensimmäinen vuosi käytynä. Jos käyn siellä kolme vuotta kärsimässä ja turhautumassa (joku kerta järsin varmasti pöydän jalkaa tylsistyessäni) - se menee täysin hukkaan! Jokainen hoitaja, psykologi ja psykiatri on toitottanut minulle, kuinka tärkeä hoitomuoto terapia on, paljon auttavampi kuin lääkkeet. Paneita, paineita!

Mieti. Mieti.

Syödäkö vai eikö syödä?

Pitäisi tehdä paljon kaikenlaista. Pitäisi soittaa monta puhelua. Pitäisi taas kerran tiskata ja imuroida, miten hitossa nekin hommat pitää hoitaa jatkuvasti? En saa aikaiseksi mitään. En yhtään mitään.

Mietin mieluummin kuinka paljon on riittävän vähän. Onko todellakin miellyttävää ahtaa itseensä kaksi suklaalevyä ja oksentaa ne. Suklaata on erittäin vaikea palauttaa ylös vatsasta, se muodostaa tahmean pallon ja tukkii kurkun. Tuntuu kuin tukehtuisi. Sitä oksentaessa käy särkemään silmiä ja päätä, kun joutuu ponnistelemaan. Joten onko järkevää antaa mielihalulle periksi? Ei. Mutta minkäs teet, kun himo iskee ja se on taltutettava. Muuten jää sielua kalvamaan, vai miten se oli. Vai missä se oli. Mutta kuinka vähän voi syödä, jotta söisi kuitenkin tarpeeksi? Riittävästi, että laihtuisi edelleen, muttei ajaisi kehoa säästöliekille. Jos paastoaa päivän kokis lihgtilla, voiko uskoa seuraavan päivänä lukemaa vaa´an näytössä?

Tämä on minun tapani elää. Turmiollinen tapa, ääripäästä toiseen. Yhtäkkiä koko maailma, minun merkitys ja onnistuminen kulminoituu laihduttamiseen. Ja mikä parasta, se on salaista. En ole kertonut kenellekään, sillä odotan jännittyneenä minkä kilomäärän kohdalla ulkopuoliset huomaavat sen. Silloin olen ainakin laihtunut. Nyt tunnen itseni jättimäiseksi, vaikken söisi kuin näkkileipää ja vaikka vaakakin vakuuttaa painon pudonneen.

Eli saanhan minä jotain aikaan. Tuhoa, voinhan aina tuhota itseäni, murskata rauniotkin. Terapeutille on aivan turha puhua, se löpisee puolet tunneista omiaan. Mm. muistoja vanhasta kotipaikkakunnastaan. Jeah.

Kun kerran Wilde sanoo

"Kiusauksesta pääsee eroon vain lankeamalla. Jos ihminen ei anna periksi, jäytää sielua taudin tavoin sen itseltään kieltämän kokemuksen kaipuu. Se himoitsee asioita, jotka sen säätämät synkät lait tekevät kauheiksi ja laittomiksi"

Oscar Wilde teoksessaan Dorian Grayn muotokuva

Tuon perusteella minun täytyy saada syödä, vaikka olen sen itseltäni kieltänyt.

Bipo päässä

Tekisi mieli olla paljon hullumpi kuin olen. Mietin tänään paljonko siihen tarvittaisiin ja tajusin, miksen ole ihan täysin hullu: se on juurikin se todellisuudentaju. Se on minulla tallessa kuitenkin suurimman osan ajasta. Jos oletetaan, että kuvitelmani kaikkialla olevasta liasta on ihan tavallinen pakkoajatus ja ajatellaan, että olemattomuuden tunne on vain pahimman masennuskauden oire, sekä unohdetaan aiemmat hetkelliset psykoottiset oireet - silloin olen ihan tässä maailmassa.

Monesti ajattelen, että olisi helpompaa olla pihalla, kykenemätön tajuamaan omaa tilaansa. Mutta silloin haen lähinnä itsemurhaa lievempää ratkaisua pahaan oloon. Haluan vain eroon tuskasta. Monesti sanon, että jos voisin valita elämän ilman bipoa, ottaisin sen. Aloin ajatella tätä tarkemmin, kun Yle Teemalta tuli dokumentti, jossa haastateltiin miestä (joku brittihän se oli, kenties tunnetukin) joka kertoili omista manioistaan. Hän oli mm. viskellyt kaikki sähkölaitteensa Thamesiin kerran. Häneltä kysyttiin vaihtaisiko hän sairautensa normaaliin elämään ja hän vastasi, että tänään ei. Haastattelija sanoi, että lähes kaikki aiemmat haastateltavat ovat vastanneet samoin.

Oli pakko miettiä, että mitä hittoa ne ihmiset oikein ajattelevat! Tällainen elämähän on helvetin esikartano, eihän tällaista kestä! Pohdiskelin asiaa lenkillä, samalla kun koira kiskoi jokaiseen ilmansuuntaan kuono pitkällään, ja tajusin ensinnäkin, että kyseisillä ihmisillä saattaa olla menossa tasapainoinen hetki, hyvä hoito ja sen tuoma "rauha". Ehkä he eivät enää lentele maasta taivaaseen päivästä toiseen. Toiseksi tajusin, että sairaudesta tulee hyvin äkkiä osa omaa itseään. Totta kai tulee, kun on luultavasti jo ennen diagnoosia ehtinyt elää sen kiemuroissa monta vuotta (itse elelin tosiaan ainakin 8 vuotta) ja joutuu kestämään sitä vielä lopun elämääkin.

Jos minulta poistettaisiin bipo (ajettaisiin aivot läpi vaikkapa virusohjelmalla), kuka minä sitten olisin? Mitä minä olisin? Missä minä olisin? Enhän minä tunne muuta minää, kuin tämän sairaan. Sairaushan on osa minun persoonaani, koska olen ollut tällainen lähes puolet elämästäni. Oikeastaan voisi puhua ominaisuuksista. Olen pohtinut myös paljon persoonallisuushäiriötäni. Tuntuu oudolta, kun psykologi nimitteleen minua epävakaaksi. Siis minähän olen minä. Vaikka olisin kuinka epä epä. Ja jos tämä minä olen jokin häiriö, so let it be.

On se vaikeaa, niin vaikeaa. Vaikeaa. Paljon ajatuksia, en tiedä kuinka selkeästi osasin ne esittää.

Ainakin yritin

Helvihanna haastoi minut jo aikoja sitten mukaan tähän meemiin, jolla löytää uusia blogituttavuuksia. Nyt vihdoin ja viimein yritän väsätä tämän valmiiksi.

Säännöt:

1. Laita viisi linkkiä viiteen aikaisempaan blogipostaukseesi. Niiden tulee liittyä näihin viiteen teemaan alla:

Perhe
Ystävyys
Rakkaus
Minä itse
Mitä tahansa

2. Haasta viisi muuta bloggaajaa tekemään saman. Yritä löytää ainakin kaksi uudempaa tuttavuutta, joihin voit näin tutustua paremmin.

3. Lue postaukset, ja jätä halutessasi kommentteja.

Olen pahoillani, mutten tiedä kenet haastaisin. Skippaan kakkoskohdan ja näin ollen tietysti pilaan koko meemin idean. Olen kamala ihminen, tiedän. Varmasti jokainen ketä ajattelen, on jo saanut tämän. Ottakoon ken tahtoo :) Olen huono tutustumaan ihmisiin, jopa näin netissäkin. En uskalla, pelkään että minua pidetään huonona, tyhmänä kelpaamattomana. Olen mieluiten ihan yksin. Onneksi olen silti saanut muutamia oikein ihania tuttuja blogimaailmasta.

Oli karmivaa huomata, etten löytänyt yhtäkään postausta, jossa olisin kirjoittanut rakkaudesta. En edes sitä sivuavaa tai siihen etäisesti liittyvää. Hirveä narsisti! Rakkaus ja sen osoittaminen on minulle vaikeaa, ollut aina. Tokihan minä rakastan, omalla pienellä hiirulaistavallani. Mutta nyt lähitulevaisuudessa syvennyn aiheeseen ja kirjoitan siitä, linkitän sen sitten tähän meemiin.

Tämän päivän terapia auttoi vähän laittamaan asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Joskus, tai aika useinkin tuppaa käymään niin, että pienen pieni asia alkaa pöristä mielessä ja pian se murisee jo niin kovaa, etten kuule muuta. Ja sen jälkeen pelkään pääni yksinkertaisesti poksahtavan. Osastolla omahoitajani oli virallinen lumipalloefektini pysäyttäjä. Mikäli hän oli viikonloppuna töissä ja minä kotilomalla, saatoin soittaa hänelle ihan vain siksi, että hän pysäytti lumivyöryn. Kun toinen sanoo, ettei jokin asia ole maailmanloppu, se ajatus muuttuu todeksi. Huomaa itsekin, että ehkei tähän nyt kuolekaan.

Terapiasta huolimatta en elä kaikkein helpoimpia aikoja. Ahdistavia muistoja nousee jatkuvasti pintaan, enkä ymmärrä miksi, sillä en taatusti ole niitä kaivellut kätköistään. Minun puolestani saisivat pysyä siellä ja pölyttyä. Enimmäkseen muistan tilanteita, joissa olen tuntenut itseni tyhmäksi tai noloksi. Esimerkki vuodelta nakki ja muusi: Olen ehkä n. 6-vuotias, olen äidin kanssa käymässä äidin työkaverin luona heidän työpaikallaan. Työkaveri kaivaa kaapistaan (varmaankin omista eväistään?) minulle pillimehun, saan valita kahdesta. Otan mansikan, ryystän sitä onnellisena. Jostakin muistamattomasta syystä minua pyydetään pitämään toistakin mehua hetken käsissäni (appelsiinimehu, sen muistan) ja tietysti minä ahneena tyttönä käsitän, että saan juoda senkin. Voi sitä iloa, kun imen mehun sillä aikaa, kun äiti ja työkaveri puhuvat. Ja pian he ihmettelevät mihin laitoin sen tripin. Häpesin niin, että olisin voinut piiloutua aulan kukkaruukkuun. Kukaan ei tehnyt siitä numeroa, eikä syyttänyt tai moittinut minua, äidin työkaveri nauroi ettei nyt yhdellä pillimehulla ollut niin väliä. Mutta minä tajusin, että juuri sillä mehulla oli väliä, minä imin sen sisuksiini, vaikka sitä ei ollut tarkoitettu minulle.

Hävetti, itketti, tunsin itseni liian isoksi, liian ahneeksi. Hävettää edelleen. Haluan aina liikaa. Minulla on muutenkin vaikeuksia olla normaalissa kanssakäymisessä ihmisten kanssa, mutta sen lisäksi mokaan aina jotenkin ja joudun taas häpeämään. En tykkää yhtään siitä, että minut käsitetään aina väärin. Kihisen kiukusta, en voi ymmärtää miten joku voi kuvitella minusta sellaista! Siis sellaista, mitä en tarkoittanut. Pitää olla täydellinen, ei väärinkäsityksiä ei yhtäkään väärää luuloa. Mietin, miksi toinen ei voi vain tajuta minua. Ja tiedän, että vika on minussa.

Siksi en halua olla kenenkään kanssa. En selviydy siitä. En enää edes suostu katsomaan ketään, tiirailen ylikiinnostuneena hiekoituskivien hierarkiaa. Isot kivet syrjäyttävät pienet.

Why me?

Kaikki on likaista. Erityisen likaista on ruoka, ahmiminen, oksentaminen. Saastaista.

Puhdasta on tyhjyys, keveys, olemattomuus.

Kipeintä olla minä.

Everybody hurts

Vihaan elämää. Inhoan itseäni. Voisin tappaa kaikki.

Kolme päivää olen ahminut ja oksentanut. En jaksa sitä enää. En hallitse sitä enää. En halua tehdä sitä enää. Mutta teen sen taas huomenna.

Olen yksinäinen. Olen karkottanut kaikki ihmiset ympäriltäni. En suostu näkemään miestä. Haluaisin silti olla mieheni kanssa. Uskon näyttäväni niin irvokkaalta, etten haluaisi mennä mihinkään ihmisten ilmoille. Saan täysin arvaamattomia ahdistus- ja paniikkikohtauksia.

Haluaisin kertoa tästä kaikesta terapeutille, mutten voi sillä saisin taas vain kuulla kuinka olen ylireagoinut ja kuvitellut kaiken. Etten minä nyt oikeasti ole kaksisuuntainen, se on vain ohimenevä vaihe, lääkityskin lopetetaan kohta. Siihen en suostu. Ei pelkkä terapia poista ongelmaa, kun ongelma on s-a-i-r-a-u-s. En voi kertoa, että pelkään öisin niin paljon, että nukun valo päällä ja veitsi tyynyn alla. En halua kuulla taas kerran, että se on vain kaipuuta ja rakkaudennälkää. Kuuntelen tuota samaa mantraa joka vitun kerta terapiassa. Mitä sitten vaikka olisikin, kun se pelko ja ahdistus on kuitenkin ihan todellinen tunne. Pelkään niin, että sydän käy ylikierroksilla.

Se mitä eniten kaipaan, on ymmärrys. Terapeutti ei suostu puhumaan sairaudestani nimellä, sitä ei koskaan mainita, ihan kuin sitä ei olisikaan. Näin ollen minäkään en uskalla puhua biposta, en masennuksesta, en hyposta - terapeutin mielestä kaikki tunteeni johtuvat ihan muista syistä kuin jostakin sairaudesta. Kamalinta on se, että myöskään psykiatrini ei oikein mielellään myönnä sairauttani. Ei vaikka olen ollut sen takia avohoidossa yhdeksän vuotta ja viime kesänä kymmenen viikkoa osastolla, jossa erittäin pätevä lääkäri teki kyseisen diagnoosin. Ja jonka myötä sain vihdoin ja viimein lääkityksen edes oikeaan suuntaan. Lääkkeiden toimivuudesta en ole täysin varma.

Tulee sellainen olo, ettei minulla ole lupaa olla bipo. En minä ole sairas. Valitettavasti minä tiedän, että joudun joka tapauksessa elämään tämän taudin kanssa lopun ikääni, joten sen kieltämisestä ei ole mitään hyötyä. Pikemminkin jään ilman opastusta ja tukea. Tunnen olevani täysin yksin kaikkien ongelmieni kanssa, ja siten tuntuu naurettavalta olla mukamas hoidossa. Mitä hoitoa se sellainen on? Voisin tietysti ottaa itse asian esiin terapiassa, mutten kehtaa tehdä sitä, sillä pelkään terapeutin reaktiota. Se ajattelisi, että voi tyttö ressua, kun se noin hakee huomiota. Saatana! Menee hermot.

Olen teini, kun sanon tämän: minusta tuntuu ihan oikeasti, ettei kukaan ymmärrä minua. Taidan olla ainoa henkilö, joka tietää ja myöntää, että minulla on bipo, fibro, syömishäiriö, persoonallisuushäiriö, ahdistusta, paniikkia ja itsetuhoisuutta.

Miksi kaikki on niin vaikeaa? Miksi minut pakotetaan elämään tällaista elämää? Kun ei tässä ole mitään tolkkua. Kunpa minut suljettaisiin johonkin pehmeään ja turvalliseen paikkaan, kiedottaisiin peittoihin ja laitettaisiin nukkumaan. Sitten nukkuisin elämäni loppuun asti. Tulisi se loppu sitten ennemmin tai myöhemmin. Sen pituinen se.

ps. Viljelen nykyään luvattoman paljon kirosanoja teksteissäni. Anteeksi. Ne kuvastavat ainoastaan älyn puutetta, näin minulle on opetettu. Ja minähän uskon sen.

Kelmi

Minulla on ihan äärimmäisen huono omatunto, ja vieläpä ihan syystä. Olin tänään tosi tosi kylmä ihminen. Kävelin kaupasta muutama tavara käsissäni, yhdessä sormessa autonavaimet, toisten välissä rahapussi. Ja yhtäkkiä silmiini osui jotain kiiltävää sohjon seasta. Jonkun avaimet. Seisahduin siihen, kirosin uutta tapaani kävellä katse maassa (näin välttyy loistavasti ihmisiltä, ihan kuin niitä ei olisikaan ympärillä; tututkin tulee ohitettua ilman tunnontuskia, vaikka en koskaan tervehdi). Heiluin varmasti edestakaisin, kun mietin pitäisikö minun kumartua nostamaan avainnippu. Mielessäni karjui moraali, se manasi minua nostamaan ne typerät avaimet, kiikuttamaan ne kauppaan tai vaikka poliisilaitokselle. Ja minäkin mietin, etten kyllä saa jättää niitä siihen, vaikka väsyttää, vituttaa ja kädet ovat ihan täynnä tavaraa. Ja sitten: vilkaisin nopeasti huomasiko kukaan aprikointiani, kipitin autolle ja pöristin pois.

Voi hyvä luoja, minut pitäisi ampua. Millainen ihminen asettaa oman saamattomuutensa ja masennuksensa jonkun raukan eksyneen avainnipun edelle! Minä en yksinkertaisesti jaksanut. Minä en jaksanut viedä ensin tavaroita autoon ja palata sitten miettimään avainten kohtaloa. En jaksanut. Joten pakenin. Ja silti olisin vihainen, jos joku jättäisi minun tipahtaneen avaimen makaamaan sohjoon. Toivoisin kovasti, että joku ystävällinen ottaisi sen talteen ja veisi johonkin, josta osaisin sitä kysyä. Mietin kuumeisesti pitääkö minun ajaa takaisin kaupan pihaan poimimaan ne avaimet. Vai olisikohan joku ehkä jo löytänyt ne? Toivottavasti. Toivon todella.

Olen kamala ihminen. Läpimätä kurja otus. En anna itselleni koskaan anteeksi tuota tekoa tai tekemättä jättämistä. Ja nyt muistin yhden toisenkin vainoavan asian, jota en koskaan korjannut. Tankkasin kerran erää toisen henkilön auton ja sen jälkeen menimme yhdessä huoltoasemalle sisään. Minä luulin, että hän maksaa bensat, totta kai maksaa. Satuin vain unohtamaan, että bensarahat ovat minun pussissani. Ja näin poistuimme paikalta, kumpikin siinä luulossa, että toinen maksoi. Myöhemmin minulle selvisi, että juuri siihen aikaan siltä asemalta oli varastettu tankillinen bensaa. Olin näreissäni, kuka kehtaa tehdä sellaista! Ja myöhemmin minulle selvisi, että se olin minä...minä en maksanut. Tuttavani luulee edelleen, että maksoin ja että joku toinen autoilija varasti polttoaineet samaan aikaan. Joskus pohdimme kukakohan se oli. Nyt minut voisi jo hirttää. En missään nimessä aikonut varastaa. En myöskään missään nimessä kehdannut mennä "tunnustamaan". Eiväthän ne olisi uskoneet, että vahingossa jätin maksamatta! Olisin saanut rikosrekisterin ja minusta olisi otettu sellainen kuva, jossa seison ankeaa taustaa vasten numeroitu kyltti käsissäni. Apua!

Kyllä nyt hiertää kiltin ja tunnollisen tytön mieltä. Olen röyhkeä kelmi. Voisin ehkä yrittää rukoilla joulupukilta anteeksiantoa, vaikken sellaista ansaitse. Mutta olen liian väsynyt tehdäkseni sen. Ansaitsen ikuisen kärsimyksen rikkeideni tähden. Aamen.

Terapiasta

Rakastan omaa tietokonettani. Huomasin sen juuri äsken, kun yritin käynnistää tätä ei-omaa-vanhaa-laiskaa pöytäkonetta. Tämä ressukka pohti viisi minuuttia "jaksaakohan sitä nyt käynnistyä, äh, ei kai, no vissiin on pakko, okei alotettaas sitte". Sen jälkeen se rutisi toiset viisi minuuttia kuin vanha eukko, pohti seuraavat viisi minuuttia "saisikohan tän etusivun auki, hitsi kun tää on aina vaikeeta". Ja nyt, viidentoista minuutin alkusähläyksen jälkeen, olen täällä.

Aamuinen terapiakeskustelu oli kiusallinen. Mielessäni pyörii asioita, joista en halua puhua kenenkään kanssa. Tiedän, että terapian idea olisi juuri luottamus ja se, että voi puhua kaikesta - aivan kaikesta. Minä olen kai huono potilas, kun salailen asioita. Olen tehnyt sitä lähes jokaisessa hoitosuhteessani (ja niitähän riittää). En ole tästä ylpeä, ennemminkin hämmentynyt. Miksi on tärkeää jemmata asioita? Varsinkaan siltä, joka voisi auttaa?

Ehkä siksi, että tuntisin kontrollin olevan vielä minulla. Pelkään, että toiset ihmiset alkavat ohjailla minua, kun antaudun niin helposti toisten vietäväksi. Joskus potilas voi olla niin avuton kaikenmaailman psy-alkuisten ammattilaisten käsissä. Tai ehkä pelkään, että terapeutti arvottaa asioitani, miettii tyynen ilmeensä takana "voi luoja, mikä kiittämätön kersa". Terapeuttini muistuttaa monesti, etten itse arvottaisi sanojani. Etten miettisi, mitä hän ajattelee, etten miettisi onko asia nyt niin tärkeä, etten jättäisi sitä sanomatta. Mutta niin minä juuri teen.

En kehtaa puhua esimerkiksi syömisongelmastani. En uskalla sanoa, että voin syödä kuution ruokaa ja oksentaa sen - ja vieläpä kaksi kertaa samana päivänä. Se tuntuisi kerrassaan kiusalliselta. Tuntisin itseni tosi tyhmäksi ja noloksi. Ja näin olen jälleen kerran arvottanut oman ongelmani. Tietäähän terapeutti, ettei syöminen suju ihan niin kuin normaalilla ihmisellä, muttei todellakaan koko totuutta.

Plääh. Joskus minua turhauttaa ihan äärettömästi käydä lätisemässä kaksi kertaa viikossa omista kuulumisistani. Tuntuu kuin kävisin vain moikkaamassa naista nojatuolissa, puhuisin viikon tapahtumat, vaikenisin tärkeistä asioista, lähtisin kotiin. Läpihuutojuttu. Milloin alkaa se todellinen terapia? Se jossa kysytään kamalimmat muistot, hirveimmät kokemukset, surullisimmat tapahtumat, pelottavimmat hetket, ahdistavimmat ajatukset, tuskaisimmat teot? Olisi helpompaa lähteä kertomaan, kun terppa älyäisi kysyä!

Mutta ei. Psykoanalyyttisen terapian on tarkoitus tukea minun matkaani kohti minuutta ja täten on tärkeää, että minä kerron omaa tahtiani elämästäni. Mutta kun kukaan ei tajua, etten minä kerro mitään todellista! Argh! Minä luon taas ihan eri minää kuin se, joka kenties olen, saatan olla. Toivon, että terppa näkisi illuusion taakse. Toisaalta en toivo, koska olisin järkyttävän noloa, jos terppa älyäisi feikkaukseni. Jaiks.

Tämä näppiskin on kyllä ihan kamala rutukka.

Ei jaksa

Alan olla sairaalakamaa. Mutta nyt kun sinne voisin vapaaehtoisesti lähteä, kukaan ei suosittele minua menemään sinne. Alkaa tuntua, ettei kukaan usko minua. Psykiatri sanoo aina, että kyllä sinä pärjäät, olet pärjännyt aina. Ai olen? Miksi en ole itse huomannut sitä? Viime keväänä rukoilin psykiatrilta sairaslomaa töistä. Hän oli ihmeissään, kun minähän teen töitä niin ahkerasti.

Hän on tuntenut minut lähes kymmenen vuotta, ollut hoitava lääkärini samaisen ajan - eikä hän silti tunne minua tarpeeksi hyvin tajutakseen, että minä teen juuri niin kuin minua käsketään. Jos lääkäri ei anna sairaslomaa, minä menen töihin ja ajattelen kuolevani mieluummin, kuin myöntäväni etten jaksa. Okei, sain silloin lyhyen pätkän vapaata, mutta heti sen jälkeen minut pantiin takaisin töihin, vaikka olin tosi huonossa kunnossa. Kerroin sen myös kaikille. Mutta kun minähän olen niin ahkera ja reipas työntekijä. Suorittaja suorittaa, vaikka pää olisi kainalossa. Ja sitten suorittaja joutui sairaalaan, kun meinasi henki lakata pihisemästä.

Nyt olen samanlaisessa tilanteessa: voimat eivät riitä työntekoon, mutta silti minua ollaan työntämässä työharjoitteluun. Olen sanonut sekä psykiatrille että terapeutille, etten usko siitä tulevan vielä mitään. Ei siksi, ettenkö haluaisi elää normaalia elämää ja käydä töissä, ehei. Vaan siksi, etten ole vielä toipunut edellisestäkään syvästä masennuskaudesta. Olen jatkuvasti väsynyt, joten miten ihmeessä saisin nuokuttua 6-8 h ja tehtyä vielä samalla jotain? Silloin menettäisin koko siviilielämän, sen pienen jota elelen - nukkuisin vain kaiken vapaa-ajan. Mutta terapeuttikin sanoo vain, että kyllä se siitä, sinä olet vielä vain eksyksissä.

No niin piru soikoon olen. Haluaisin vain levätä. En jaksa ihmisiä ympärilläni, en edes miestä. Teen jatkuvasti eroa, koska en pysty pitämään ihmissuhteita yllä. Olen liian syvällä omissa ongelmissani, omassa jaksamisessani. Ja samalla ahdistus ja paniikkioireet lisääntyvät, on entistä vaikeampaa yrittää käydä kaupassa tai edes lähteä ovesta ulos. Ruokahalu on olematon, pärjään koko päivän puurolla ja mandariinilla. Mitä ihmettä minulle on tapahtumassa? Normaalisti syön kuin norsu, tuuditan itseäni ruoalla kun mieli on synkkä ja onneton. Tämä oire on toisaalta huolestuttavin (koska se on niin selkeä muutos), mutta toisaalta parhain - saatan laihtua. Se olisi oikein tervetullutta.

Taidan napsia taas rauhoittavan.

Pakko pakko pakko

Tänään nautin vedestä, mutta muuten koko päivä on mennyt ahdistavien pakko-ajatusten vallassa. Kun joku tai jokin avaa niille oven, ne todellakin hyökyvät päälleni.

Suurin ongelmani on likaisuuteen liittyvät ajatukset. Se lieneekin yleisin pakko-ajatus. Mutta käytännössä se on pirun hankala: näen ja koen joka puolella likaa, bakteereita ja tarttuvia viruksia. Tämän vuoksi minun täytyy varoa koskemattasta toisia ihmisiä ja tavaroita, joihin joku toinen on koskenut. Jos joku lainaa esimerkiksi hiusharjaani (tai pikemminkin ottaa sen luvatta, en ikimaailmassa antaisi lupaa lainata), en voi käyttää sitä enää. Se ei puhdistu pesemällä. Samaan kastiin kuuluvat kaikki henkilökohtaiset tavarani. Jos joku nukkuisi sängyssäni, en voisi enää maata siinä. Jos joku nukkuisi lakanoissani, heittäisin ne roskiin. Ylipäätään jos joku erehtyy käyttämään omaisuuttani, olkoon sitten vaikka pyörä, haluan eroon kapistuksesta. Ja voin kertoa, että tästä on harmia, paljon harmia. Ei kaikkea voi heittää pois.

Olen täälläkin varmasti maininnut, että joskus minun täytyy desinfioida koko asunto, että näkymätön lika lähtisi pois. Samaisesta syystä pesen käsiä jatkuvasti, jonka vuoksi muutenkin kuiva ihoni on usein kämmenistä haavoilla liiasta saippuoinnista. Minä tiedostan tämän ongelman ja haluan siitä eroon. Joskus meneekin pitkä aika ilman oireita, mutta heti stressin ja yleisen ahdistuksen lisääntyessä ajatukset palaavat ja vaativat tekemään järjettömyyksiä. Minulla on myös pakonomainen tarve pitää ympäristöni sotilaallisessa järjestyksessä, siirtelen ja järjestelen tavaroita paikasta toiseen. Se on kylläkin paljon helpompaa kuin jatkuva peseytyminen.

Näiden lisäksi ajoittain esiintyy tarkistelupakko. Liittyen lähinnä sähkölaitteisiin ja ovenkahvaan. Se ei ole niin vaarallista, ärsyttävää kyllä. Lisäksi mielenterveyteni kannalta olisi suotavaa, että läheiset toimisivat samoin, mutta tähän mennessä kukaan ei ole suostunut osallistumaan rituaaleiheni. He pelkäävät pahentavansa neuroosiani.

Tällaista sekoboltsin elämää tänään. Ärsyttää taas ihan ylettömästi. Voisin hakata päitä irti.

Painotan sanaa masennus

Tunnen syyllisyyttä jokaisesta suupalasta. Joka kerta kun nielaisen, tiedän ruoan valuvan mahalaukkuuni, joka odottaa kita ammollaan rasvaa, suolaa, hiilihydraatteja. Elimistö innostuu ja juhlii, kun voi jemmata kaiken tämän moskan sopukoihinsa, se pitelee niistä kiinni henkensä edestä. Mikään ei ole tarpeeksi paljon, mikään ei ole riittävän vähän. En tiedä, kuinka kontrolloisin tätä organismia. Minua. Kunpa ruokaa ei olisi keksitty. Silloin ei tarvitsisi käydä sen kanssa joka päiväistä sotaa.

Masentaa tämä tyhjä ihmisraunio, joka olen. Masentaa, kun kaikki menee aina ja satavarmasti pieleen. Masentaa, kun minusta tuntuu aina siltä, että kaikki tulee menemään pieleen. Masentaa olla pessimisti, jonka lasi ei ole koskaan täysi. Masentaa masentaa masentaa.

En jaksa olla masentunut. Tämähän on täysin persiistä, kuka hitto tällaista haluaa. En minä pyytänyt masennusta, en ahdistusta, en sekavuutta, en kipuja, en tulehduksia, en surua, en onnettomuuksia, enkä varsinkaan bipoa. Elelin sujuvasti kahdeksan vuotta diagnoosilla F30,8. Minulla oli "muu määritetty toistuva masennus". Tai no ensimmäisen masennusjakson diagnoosi lieni ihan vain vaikea masennus, mutta toistuessaan siitä tulikin sitten kekseliäästi toistuva. Ja sitten korvani hörisivät, kun minulle alettiin kesällä osastolla tuputtaa bipoa. Sanoin pyh ja pah. Monta kertaa. Lääkäri selitti ja selitti, että nuorten vaikea masennus osoittautuu monesti myöhemmin bipoksi. Jasso. Niinhän se sitten menikin.

Eikö ole jännää, että olen perustanut blogin ihan vain valittaakseni? Käyn terapiassa kaksi kertaa viikossa ihan vain valittamassa. Damn, minun täytyy olla katkera lapsi.

ps. Sanoinko tarpeeksi monta kertaa "masennus"?

Nukkapallo hereillä

Heräsin kuitenkin. Tuli sellainen olo, että aivan kuin Helvihanna olisi haastanut minut johonkin. Nousin ylös ja tulin nuuhkaisemaan, mitä blogimaailmaan kuuluu. Ja jetsulleen, minut oli haastettu.

Mutta koska minä olen niin surkea imbesilli, ameeba, rutkale, kelmi, limakasa, hidas ja jälkeenjäänyt etana - en jaksa vielä kyhäillä vastausta haasteeseen. Minun aivotoimintani ei riitä sellaiseen, on många tomtar på loftet tällä hetkellä. Olin kyllä otettu, kun joku halusi haastaa minut - tällaisen teiniangstaavan liejulätäkön. Tack!

Nopea pajatus: XL5, joka tekee järisyttävää paluuta (2000-luku taitaa olla comebackien kulta-aikaa), näkyi hytkyvän tänään Voicella. Pojat tai siis miehet, kertoivat vanhentuneensa hirrrrmuisesti sitten viime kuuleman. Niin kovin, että ihan reuma vaivaa. Ha ha. Hauska juttu. Miksi minua ei naurata? No siitä helvetin syystä, että joitakin tuo kyseinen sairaus vaivaa jo tässä kahdenkympin kieppeillä. Että vanhukset naurakaa vaan. Tiedän tiedän, se on yleinen hassun hauska juttu. Mutta joka kerta sen kuullessani muistan: minä olen rapistunut eukko jo näin nuorena. Mitä minä mahdan olla vanhana? Luukasa?

Minulla on muuten 5 tähden kissa. Se osoitti juuri osaavansa blogata: .,k-mkjhhmnKLKLOIOHGJYFJHKJ

Niin hän tassutteli, aivan itse. Painoi näköjään caps lockinkin päälle, ehkä tuossa lopussa tiivistyy hänen sanomansa. Olen ylpeä äiti.

Kissa on lausunut painavan sanansa, olkoon se teille elämän ohjenuorana.

Älynväläys

Tartteis varmaan kuolla, et tuntisin itteni eläväksi olioksi. Kun voi kerran kuolla, täytyy olla elossa ennen sitä. Näppärää.

Koska huomenna ei ole mitään syytä herätä, taidan skipata koko keskiviikon. Nähhään sitte torstaina.

Hyvää yötä. Etana myötä.

I haven´t lost contact with reality

Terapeutti laittoi tänään samaan lauseeseen kaksi sanaa, jotka eivät todellaakaan siihen kuuluneet eivätkä missään nimessä mahtuneet. Ei ei ei, vaikea edes sanoa sitä ääneen. Tai kirjoittaa. Teen sen silti: minä - psykoottinen. Siis mitäh?

Minä? Psykoottinen? Minä, joka olen niin rationaalinen. Minä, joka olen suorastaan juurtunut maan pintaan. Eihän vilkas mielikuvitus tai luova hulluus ole mitenkään tekemisissä todellisuudentajun kanssa! Sanon usein eläväni omassa todellisuudessani, kyllä. Joskus en tiedä, olenko oikeassa maailmassa, omassa elämässäni tai omassa kehossani. Mutta masentunuthan voi kehitellä kovinkin kiemuraisia kiehkuroita omassa päässään. Silloin kun en ole masentunut ja olen täynnä kuplivaa energiaa, olen hypomaaninen - en lopullisesti seonnut. Persoonani ei ole kapeutunut. Bipo on "paras" vaikeista mielenterveyden häiriöistä nimenomaan siksi, että ihminen säilyy suunnilleen samana otuksena, ei katoa loppulisesti.

En missään nimessä ole psykoottinen. Minä tajuan järjellä, että kuvitelmani ovat liiallisia ja että ne eivät ole totta. Suurimman osan ajasta olen täysin tässä ja nyt. Osastolle joutuessani minulla oli näitä kuuluisia psykoottisia oireita, näin sitä kuolemaa joka puolella ja kuulin naurua. Mutta ne hävisivät hetkessä, ne olivat vain masennuksen syvin loukko. Epikriisissäni lukee suurin kirjaimin "hoidon aikana ei selkeitä psykoottisia oireita". Hahaa, siitäs saitte.

Mutta tietyt neuroosini, pakko-ajatukseni ja vahvat luuloni kuulostavat terapeutin mukaan hieman vakavilta. Kun olen puhunut niistä terapiassa, olen varonut, sillä sairaalassa minut ymmärrettiin täysin väärin. Tänään taas juttelin terapeutin kanssa niistä, varovasti, tunnustellen. Ja sitten hän läjäyttää totuuden naamalleni: ei ihmekään, jos psykologit ja hoitajat ajattelivat tytön olevan vähän hämärän puolella. Terapeutti sanoi kyllä käsittävänsä hyvin, mitä tarkoitan - hän ei ole ensimmäisenä tuomitsemassa minua. Mutta silti. Kun minä oikeasti tiedän, että olen ihan itse kehittänyt jokaisen nauroosini, ihan itse ajattelen pakonomaisesti. Eivät ne ole suuri totuus. Ajattelen, että ne ovat "ohi menevä" ongelma.

Todellisuudentajuni on liiankin voimakas, voisin hyvin lipua johonkin toisaalle aika ajoin. En suostu myöntämään mitään. Olen tästä maailmasta ja tässä maailmassa.

Helppo poluilta livetä kalliolta sileeltä

Välinpitämättömyys, tyhjyys ja ääretön etäisyys. Yöllä heräsin tärinään, aamulla tuntui turhalta nousta sängystä.

En pysty itkemään toisten seurassa, en ole osannut sen jälkeen kun nuorena romahdin koko koulun edessä saadessani elämäni surullisimman uutisen. Minulla on sotalapsi-syndrooma: olen kivettänyt itseni, en sure vaikka joku kuolisi vieressäni. En voi antaa itseni tuntea, en. En voi antaa kivun näkyä. En saa olla heikko. Siksi paha olo tukkeutuu rintaani, ja kun jään yksin, se repeää repaleiseksi avohaavaksi. Joka kerta luulen vuotavani kuiviin.

Nyt itkettää, mutta olen täysin tyhjä. Kyyneltäkään ei valu. Palelen, iho nousee kananlihalle villapaidan alla. Masennuskaudet tulevat liian tiheään nyt. Välillä ehdin käydä pinnalla vetämässä henkeä, kunnes se taas tarttuu nilkkaani ja vetää mukanaan syvyyksiin.

Loppuuko tämä kidutus koskaan?

"Vaikka menis järki ja tunteet ei kohtaa
Sinne välil munki jalanjäljet johtaa
Askel itselääkityksel kohti tiedottomuutta
Mun maailmas on normaalii vieroksuu todellisuutta
Ja paeta päivänsäteit piiloon pahalt maailmalta
Ei auta jos on jalat maassas, vedät maton alta
Jos haluut tappaa enkelin ni vedä siivet siltä"

Narcotic - Kyl mä pärjään

There´s just too much that time cannot erase

Eilinen oli erittäin huono päivä. Tuskaisen päivän päätteeksi terapia herätti kipeitä muistoja, sen jälkeen uin vimmattuna pahaa oloa pois altaan päästä toiseen yhä uudelleen, ja juuri kun liikunnan ja saunan vetreyttämä keho alkoi tuntua ihan mukavalta - putosi pommi. Minulla on hyvin heikko kyky selviytyä vastoinkäymisistä. Etenkin kun niihin liittyy läheinen ihminen.

Tein sen, mitä en missään nimessä saa tehdä. Olin juuri saavuttanut lääkärin ja terapeutin luottamuksen lääkkeiden suhteen. Saan ostaa kotiin suurempia määriä, koska en käytä niitä väärin. En, ellei ole ihan pakko. Eilen oli. En kestä tuskaista, petettyä ja loukattua oloa. En halua kohdata sitä, en kieriä siinä sekuntiakaan. Siksi minun täytyy tainnuttaa itseni, ja mikäpä siihen tehoaisi paremmin kuin kaikki pienoiset pillerini.

En ottanut kuin muutamia ylimääräisiä rauhoittavia, iltalääkkeet normaalisti, särkylääkkeen selkäkipuun (ärtyi kuitenkin siitä järjettömästä kroolaamisesta) ja muutaman unilääkkeen, jotta varmasti nukahdan heti. Sen jälkeen sitten mittailinkin puoli yötä paniikissa pulssia, taistelin huimausta vastaan ja koin pistävää kipua rinnassa. Lopun yötä halailin vessanpönttöä, oksenin hapanta nestettä, kun mahassa ei ollut mitään mitä oksentaa. En nukkunut, vaikka se oli alkuperäinen tarkoitukseni. Mietin, pitäisikö soittaa apua, pelkäsin sydämen pysähtyvän (aika ristiriitainen pelko yleiseen toiveeseeni nähden) ja kirosin itseni sängyn alle.

Ei hyvä, ei ollenkaan. Aamulla olin kuitenkin rauhallinen, lueskelin sängyssä ihan loistavaa kirjaa, suosittelen sitä muillekin. Juoksee saksien kanssa on hersyvän hauska kuvaus hulluudesta, nauratti kaiken tämän sotkun keskellä. Voin vain haaveilla noin taitavasta kielenkäytöstä ja tilannekuvien luomisesta. Vaikka opiskelen kuinka, en ikinä opi kirjoittamaan noin hienosti. Olen jo romuttanut haaveeni kirjoittamisesta, koska se näyttää ylivoimaiselta. Ihan jo pelkän jaksamisen takia. Ja muutenkin.

En tiedä yhtään, mitä tehdä tänään. Varmaan pitäisi selvitellä riitaa ja puhua ongelmasta, mutten tiedä haluanko pilata tätä nirvanamaista olotilaa. Ehkä tämä on joku jälkishokki, joka suojelee minua. Hyvä niin. Tulevaisuus vaikuttaa olevan keinulaudalla, täytyy katsoa kumpi pää jää alas.