Vapisen

Ultrakamala päivä. Olen jatkuvasti ahdistuneempi ja ahdistuneempi. Tuntuu että räjähdän kappaleiksi, sisällä kihisee enkä tiedä mitä tehdä. Yritin lukea kirjaa, mutta lopetin kun huomasin lukevani samaa lausetta kerta toisensa jälkeen ymmärtämättä siitä mitään. Itkin hysteerisesti kissa kainalossa ja hoin anteeksi anteeksi anteeksi. En tiedä keneltä pyydän anteeksi. En ollenkaan mutta pyydän silti.

Pelkään että sekoan. Pelkään että puserrun hengiltä. Pelkään että mieleni murtuu taas pahasti. Pelkään että syöksyn takaisin helvettiin. Pelkään etten pääse sieltä enää kolmatta kertaa takaisin. Pelkään ettei ole lääkettä, joka helpottaisi oloani. Pelkään ettei kukaan rakasta minua. Pelkään ihan mielettömästi yksinäisyyttä. Pelkään joutuvani osastolle.

Ja melkein tiedän sen jo.

Sorruin..

Okei, oli pakko kokeilla tätäkin. Sivuille päädyin Wendyn blogin kautta. Oikeastaan hämmennyin aika paljon, kun löytyi noin samannäköinen "julkkis" (en edes tiedä kuka tuo on). Tukka on melko täsmälleen samanlainen, väri on vain jotain ihan muuta. Kulmat, silmät, nenä, huulet ja posket, eli oikeastaan koko setti muistuttaa minua tosi paljon! Piirteeni eivät ole ihan noin sirot, koska minussa ei ole aasialaista verta.

Mietin pitkään onko mitään ideaa laittaa tätä tänne, mutta tulin siihen tulokseen, että saavatpahan lukijat jotain infoa Tiitiäisestä. Palaan asiaan illalla. Tällä kertaa ihan oikeasti.

Riipii

Legendaarinen lause Leijonakuninkaasta pitää jälleen paikkansa: "Kun maailma kääntää selkänsä sinulle, sä käännät selkäsi maailmalle!". Tuntuu vaan kurjalta. Tosi kurjalta.

Minulla on taas niin tyhjä olo, tuntuu että olen palaamassa vanhaan tuttuun kaamokseen jossa elelin viime syksyn ja talven. Enää ei voi keskittyä pelkästää seuraaviin bileisiin, kun bileseura lipuu hiljaa pois paikkakunnalta. Kaikilla muilla on nyt koulu tai työ johon keskittyä, kumppani jonka kanssa viettää mukavia leffailtoja ja nassuttaa yhdessä popkorneja. Minä vain homehdun tänne ja murehdin kaikkea. Tuntuu ihan huutavalta vääryydeltä, että minä joudun miettimään lähteäkö tarjotulle osastoreissulle ja hivuttautua takaisin siihen pysähtyneeseen maailmaan, kun muut pohtivat valitako valinnaiskurssille ruotsia vai talousmatematiikkaa.

Tekisi mieli ravistella niitä ja kiljua, että maailmassa on suurempiakin suruja. Vaikka mikäs minä olen kavereitani läksyttämään, heille valinnaiskurssien valinta on vaikea pulma. Ei ongelmia saa verrata. Ja silti en voi estää itseäni ajattelemasta, että ne eivät tiedä oikeista ongelmista vielä mitään. Kun joskus voi olla ihan oikeasti henki kyseessä. Tuntuu ihan hullulta, että suurin osa kavereistani ei itse asiassa tiedä että olen oikeasti viime kesänä kamppaillut henkeni puolesta. Ne eivät osaisi yhdistää sellaista tietoa minuun, eivät mitenkään koska tuntevat ihan erilaisen minän. Itsepähän olen kulissini kasaillut. Itsepähän kannan kaksoisroolini.

Repii niin pahasti nyt. Raha-asiat ovat ihan pielessä, koska rahaa ei oikeastaan ole. Exä nostattaa verenpainettani tasaiseen tahtiin, vaikka kuinka yritän olla stressaantumatta enää se paholaisen asioista. Stressaan kuitenkin. Tulevaisuus näyttää kuolleelta ja nykyhetki sietämättömältä. Ja silti tätä pitää sietää. Karmiva yhtälö.

Toivottavasti poden taas vain pahaa PMS:ää. Se on sentään ohi menevämpää kuin masennus.

When you're sure you've had enough of this life, well hang on

Joskus elämä vain on liikaa. Joskus kaikki vain tuntuu ihan käsittämättömän pahalta. Ylitsepääsemättömältä. Varsinkin niinä päivinä, kun naamiot riisutaan ja paljastetaan todelliset minät. Niinä hetkinä, kun todella joutuu katsomaan peiliin ja tunnistamaan itsensä. Minäkö se siellä?

Silloin muistaa elämän synkemmän puolen, sen jonka niin hienosti päivittäin yrittää piilottaa. Uppoan omaan valheeseeni liian kevyesti. Uskon kai hetkittäin itsekin olevani se hauska ja mahtava tyyppi, jonka tietyt ihmiset näkevät. Mutta sitten kun itse kurjuus astuu esiin, ei olekaan ketään kenelle näyttää se. Sitten huomaa olevansa ihan yksin. Lopulta ihminen on aina yksin.

Ellen paremmin tietäisi, luulisin että kuolen tähän paikkaan. Mutta tiedän miltä kuolema tuntuu, olen tehnyt sen kanssa tuttavuutta kerran erittäin läheisesti. Mukava kaveri. Minusta tuntuu, ettei se yrittänyt viedä minua. Minä itse oikein kutsuin sitä, kutsuin kauan, luulin ettei se ikinä tule. Mutta tuli se, se tuli katsomaan minua omaan makuuhuoneeseeni. Siinä se oli, sängynpäädyssä. Se vain katsoi. Ja sillä hetkellä minä niin sanotusti jänistin. Yritin painua kiinni patjaan ja pidättää hengitystä, kuukausien odotuksen jälkeen en yhtäkkiä ollutkaan valmis sen matkaan. Ja kuolema antoi minun jäädä. Mutta jotta maailma ei olisi liian korrekti, sen täytyy vastapainoksi välillä viedä syyttömiä ja viattomia. Se on väärin. Ihan väärin. Kaikki eivät saa mahdollisuutta valita.

Minä sain.

Pitäisi kuulemma kaiken tämän epätoivon keskellä muistaa ajatella, mistä olen tullut läpi. Sen vuoksi minä tiedänkin, etten kuole nyt. Mutta helvetin hankalaa on silti. Vaikka kuinka hokisin itselleni, että tästä selvitään. Selvitään kyllä, mutta millä hinnalla - se on eri asia. Pitäisi antaa itselleen aikaa toipua ja kuntoutua. Lupa olla ja hengittää vain hiljaa. Voisin antaakin, ellen koko ajan pelkäisi milloin alkaa sattua ja tapahtua. Voisin antaakin, jos luottaisin itseeni sen verran että uskoisin pärjääväni tavallisessa elämässä. En pärjää. En ainakaan vielä. Tuntuu että pitäisi pärjätä, haluaisin kovasti jo suorittamaan ja päsmäröimään. Kyllä minä pärjään, antakaa kun minä teen. Vakiolauseitani molemmat. Sen vuoksi tekisi mieli samaan aikaan kun haen työharjoittelua huutaa "älkää päästäkö minua sinne, en ole vielä oppinut sanomaan ei!".

Olen moxeissa. Hip hei. Pitkästä aikaa.

Mä oon irrottanut kädet kaiteesta

En sitten eilen enää ehtinytkään kirjoittamaan koska sain yökahviseuraa.

Kuten huomaatte, blogin ulkoasu sai uuden säväyksen. Tiitiäisen maa näyttää nyt vähän vieraalta, mutta sain tänne toivomaani tunnelmaa. Kyllä tähän tottuu! Mitä mieltä olette? Viihtyykö täällä?

Tänään tuntuu, että olen pieni ja rikki. Miljoona rautaa on tulessa joka suuntaan, ja se saa olon sekasortoiseksi, en tiedä mihin suuntaan repeäisin vai hajoaisinko tähän paikkaan. Tuhansiksi säpäleiksi, pieniksi soluiksi. Samaan aikaan haluan vain kuitenkin muuttua kalpeaakin kalpeammaksi ja sulautua taustaan. Tänään ei huoleta ollenkaan pysyä sisällä aamusta iltaan. Päinvastoin, se kuulostaa loistavalta suunnitelmalta! Olen istunut tässä koneen ääressä yöpaita yllä ja tuunannut blogin ulkoasua. En oikeastaan tarvitse enempää. Sekavat on tunteet taas.

Pakenen tähän kaoottiseen olotilaan todellisuutta, joka on surullisen tumma. Jatkuvan nälän takia paino on päässyt nousemaan kilon, vaikka tuntuu ettei kaapeissani ole ollut ruokaa viikkoon (mikäli terapeutin lahjoituksia ei oteta huomioon). Nyt elän kaurapuurolla, mutta havaintojeni perusteella se ei pidä nälkää neljää tuntia kauempaa. Pitäisi syödä taas jotain, mutta en halua tuntea itseäni ilmalaivaksi.

Aamuisin herätessäni tunnustelen kylkiluitani. Olen kateellinen ystävälleni, jonka luut tunnen sormissani kun otan häntä vyötäröstä kiinni. Minun luitani saa kaluta vähän syvemmältä. Haluaisin näkyvät solisluut ja ne ihanat kuopat niiden päälle. En vain saa niitä esiin. Tutkin vanhoja valokuvia seuratakseni lihomis- ja laihtumishistoriaani, ja huomasin että solisluuni ovat näkyneet viimeksi 15-vuotiaana. Toivottavasti saan ne vielä joskus takaisin. Täytyy panna joululahjalistaan maininta niistä, ehkä pukki loihtii ne minulle.

Lopuksi katsaus miestilanteeseen. Olen ymmälläni, aivan pihalla noista vastakkaisen sukupuolen edustajista. Ne toimivat jollain ihan omilla säännöillään ja käsittämättömällä logiikalla. Lajitoveriensa kanssa ne näyttävät tulevan toimeen hyvin, mutta auta armias kun tämä tyttö astuu väliin - se on niille ihan liikaa. Ensin äristään ja muristaan, sitten pyydellään anteeksi, sitten kielletään ottamasta yhteyttä ja otetaan pian perään yhteyttä tännepäin. Ööh, joo. En tiedä miksi ihmeessä naiset ja miehet on tarkoitettu yhteen, vaikka yhtälöhän on täysin mahdoton.

Väistyn sängyn puolelle, jatkan Kirjavarkaan (lukekaa tämä kirja, se on yksinkertaisesti loistava) lukemista ja otan kissan kainaloon.

Tiitiäinen löytää timantin

Heidi ojensi Tiitiäisen maalle timantin, josta olen yliylpeä. Aiemmin marina sekä Ipi ovat muistaneet minua tällä, ja nakkasin sen silloin muutamalle eteenpäin. Joten nyt vain nautin omastani, ja hehkun kun kerrankin osasin laittaa tuon logon näkyviin.

Pienet asiat ja huomionosoitukset voivat tuntua tosi hyvältä. Ihan sama jos uusi lukija ilmoittautuu kommenttilaatikossa tai huomaan jonkun lisänneen minut lukulistaansa. Usein painiskelen viha-rakkaus-suhteessa blogini kanssa ja meinaan lopettaa koko touhun, mutta sitten taas jokin tai joku saa minut jatkamaan kirjoittamista. Niin kauan kun joku lukee juttujani ja saa niistä kenties jotain ajateltavaa, tämä on tärkeää.

Olen myös jäänyt kiinni...

ja niin jäät sinäkin!

Koska luet tätä tekstiä, niin se tarkoittaa, että sinun täytyy kommentoida minulle jotakin. Kommentoi ihan mitä itse haluat, kunhan vain teet sen.Laita tämä teksti sitten omaan blogiisi ja nappaa kiinni kaikki blogiasi lukevat. (Ja kommentoida voi/saa/pitää/täytyy vaikkei omaa blogia olisikaan! =)

Marinalle alunperin kärähdin, mutta häntä en linkkaa salatun blogin takia.

Noniin, illan virallinen postaus tulee myöhemmin, hoitelin vain tässä joutessani nuo rästiin jääneet hommat :)

Ps. Anteeksi puuttuvat kappalevälit. Aina kun liitän tekstiin jotain, bloggeri nivoo kaikki kappaleet yhteen..en ymmärrä miksi, enkä saa korjattua niitä vaikka kuinka yritän. Ärsyttävää, mutta koittakaa saada selvää.

Diagnoosi: vakava frustraatio

Pakko saada jotain tekemistä, ihan pakko. Tänään olen herännyt, hoitanut yhden asian, palannut kotiin ja olen vieläkin täällä. Tuhat tuskaista tuntia! Olisin tietysti voinut lähteä johonkin, niin, sen olisin voinut tehdä. Mutta kun en jaksanut ja nyt se tuntuu liian myöhäiseltä, ei enää viitsi lähteä mihinkään. Varsinkaan kun ei ole seuraa, ei ketään kenelle soittaa ja ehdottaa yökahveja.

Nukuin. Luin kirjaa, joka on kyllä tosi hyvä mutta kirja kuin kirja alkaa puuduttaa sadan sivun jälkeen. Istuin koneella. Pureskelin hapankorppua. Valmistin yhden pasta-aterian pussista, joita terapeuttini auliisti lahjoitti minulle kaapistaan kun ei mukamas itse käytä niitä. Oikeasti se tietää, ettei minulla ole taaskaan kuun viimeisellä viikolla rahaa ostaa ruokaa. Tunnen itseni ahneeksi paskiaiseksi, mutta otan mieluusti avustukset vastaan. Otan, vaikka almut saavatkin olon tuntumaan entistä kurjemmalta kansalaiselta. Sen jälkeen olen vaientanut vatsan kurnintaa kymmenellä tupakalla, joihin ei missään nimessä olisi varaa. Ihme kyllä sitä käteistä löytyy aina tupakka-askin verran vaikka missä vararikossa rypisi. Iltaa kohden olen järsinyt taas pöydänjalkaa, viskellyt sohvatyynyjä (sohvatyynyjen lentoliikenne vilkastuu kummasti kun turhaudun) ja heijannut itseäni pienessä mytyssä olohuoneen (asun kyllä edelleen yksiössä, vain isossa sellaisessa) kutittavalla matolla. Diagnosoin itselleni pahan frustraation.

Olkoon olo vaikka kuinka ketku ja onneton, olkoon ahdistus rajaton ja vitutus mittaamaton, väsymys pohjaton ja elämä kerta kaikkiaan elämätön - tarvitsen töitä. Ihan mitä vain mikä vie ajatukset pois tästä koko karmeudesta. Nyt minulla ei ole mitään muuta, kuin aikaa miettiä ettei minulla ole mitään. Tiedän etten ole elämääni tyytyväinen sittenkään, kun mahdollinen työharjoittelu minulle suodaan (ehkä vasta joskus tulevina kuukausina, arg!), mutta onpahan sitten ainakin yksi valittamisen aihe vähemmän. Sitten pääsen joksikin tunniksi pois kotoa hyvällä syyllä, tapaan toisia ihmisiä vaikka taatusti haluankin enimmän osan ajasta latoa niitä pinoon, onhan ne silti sosiaalisia olentoja ja näin ollen pääsen luomaan sosiaalisia kontakteja, joita hoitajani niin kovasti minulle tahtovat. Se on sitä normaaliutta kuulkaas. Kas kun en itse tiennytkään, on se hyvä että on ihan ammattilaisia tällaisia tietoiskuja varten. Jaiks, antakaa anteeksi näsäviisauteni! Olen tosiaan turhautunut.

Mutta riipivä totuus on se, että huomenna odottaa ihan samanlainen päivä. Yksi päivä, jonka voisi ihan hyvin skipata, koska se ei tarjoa minulle mitään muuta kuin tyhjää minuutista toiseen. Keskiviikon ohjelmakin näyttää samalta, hmm, torstain myös, ja kas, perjantainakaan ei mitään! Lauantai - tyhjää täynnä, sunnuntai - ihan sama. Ensi viikkoa tuntuu pahalta edes ajatella..Ampukaa alas. En tiedä mitä tekemistä keksisin, varsinkaan kun en yhden vaivan takia nyt voi maratonia vetää tai suuria reissuja käydä heittämään. Eikä ole sitä rahaakaan. Arg. Arg. Arg.

Oikeasti, ideoita otetaan taas kerran vastaan. Mitä voisin tehdä, mitä muut kaltaiseni tekevät näinä tyhjinä päivinä? Näinä päivinä kun masennuksen taso ei hivo koomatilaa, mutta energisyyskään ei ole huipussaan. Eli normipäivä melkeinpä. Olen kai jo vieraantunut normaalista elämästä, kun en tiedä mitä siinä kuuluu/voi tehdä.

Tässä pieni iltamiete alá Haloo Helsinki!

"Varmaa, mikäpä täällä olis varmaa, paitsi se että pitää jatkaa, vaikka se tuntuis vaikealta"

Kirjoitin sen muistikirjaani

Rannetta särkee. Kolmen päivän päiväkirjatauko vaati kahdeksan pitkää sivua tiheää pientä tekstiä. Auts. Neurootikkona kirjoitin tietenkin kaiken ylös ja pohdiskelin jokaista asiaa tsiljoonalta kannalta. Ja tulin taas siihen tulokseen etten pärjäisi ilman päiväkirjaani, jota kutsun muiden kuullen tyylikkäästi muistikirjaksi. En vain pärjäisi. Ajatusten ja pulmien kirjoittaminen sanoiksi on vähän kuin keskustelua, keskustelua päiväkirjan kanssa. Vaikka vastaajana toimin minä itse, tuntuu kuin asiat saisi jaettua jonkun kanssa. Tässä tapauksessa vain jonkin kanssa. Nyt kaapissa on odottamassa uusi iskemätön muistikirja täynnä valkoisia viivattomia sivuja..ah autuutta. Pian on siis aika aloittaa uusi päiväkirja, se on aina tarunhohtoinen hetki!

Eilen koin mielenkiintoisen flasbackin: tuli hirveä hinku ahtaa maha täyteen makaronia ja yökätä se. Huomaa, että neiti on taas karsinut hiilihydraatteja ruokavaliostaan. Käsittämätöntä mikä himo niihin pamahtaakin kun keho tajuaa jääneensä ilman niitä! Ja minun maha tahtoo silloin makaronia. Paljon makaronia. En kuitenkaan uskaltanut tehdä sitä ruokatorven takia. Se on niin heikossa kunnossa että pieni itsesuojeluvaiston rippeeni, joka roikkuu heikosti kannoilla edelleen, heräsi puolustamaan ruokatorveni oikeuksia. Sen sijaan olen pureskellut hapankorppuja, ne ovat niin turvallista rouskuteltavaa.

Ystäväni kysyi olenko taas laihtunut. Öm, en tiedä. Tai siis olen pari kiloa, mutta ei kai sitä nyt voi huomata? Olen kyllä huomannut että vaaka saattaa näyttää samaa lukua vaikka housut käyvät viikko viikolta suuremmiksi. En tiedä onko elimistöni jäänyt jollekin kiinteytysvaiheelle ihan omin lupineen. Se ei kyllä haittaisi yhtään, siitä vaan. Palakaa rasvat helvetin lieskoissa.

Televisiosta tulee parhaillaan Casanova. Voi ihanuus mikä elokuva.

Vaikka tahdon kaiken kieltää, tiedän etten paeta voi

Tilanne: otan vuoronumeron ja istun odottamaan apteekin vihreälle epämukavalle penkille. Vilkuilen heti näkyykö sitä suloista farmaseuttipoikaa, jonka hiuksiin haluaisin työntää sormeni ja sekoittaa niitä. Näkyy. Katson vuoronumeroani ja lasken hädissäni ihmisiä. Viisi ennen minua. Lasken farmaseutteja tiskin takana, toivon kuollakseni ettei hiusfetissin kohteeni satu minun kohdalleni. Enää kaksi ennen minua, hiuspoika näyttää toimivan nopeimmin, muilla farmaseuteilla kestää ja kestää. Enää yksi vanha mies ennen minua, se alkaa kertoa tiskillä sotamuistojaan ja minä hoputan sitä mielessäni, mene jo, mene! Mutta pappa selittää naisfarmaseutille ja hiuspoika painaa uuden numeron näytölle.

Häpeän jo kävellessäni, en pysty katsomaan poikaa silmiin, en halua katsoa. Ojennan reseptini ja tuijottelen esitteitä tiskin vieressä. Sata kappaletta mielialaa tasaavaa lääkettä. Sata kappaletta antipsykootteja. Yksi paketti unilääkettä. Nolottaa, nolottaa niin kamalasti että haluan vain juosta pois, kadota, hautautua lattian alle. Tässä minä istun ihanan pojan edessä, joka näkee ulkokuoreni, mutta tietää mitä pääni sisällä tapahtuu. Täydellinen nöyryytys. Täydellinen. Kadulla poika ei voisi arvata että tuo tyttö on mielenterveyspotilas, hän näkisi minut aivan eri tavalla. Haluatko pussin? poika kysyy. Juu, kiitos. Kun nousen, tuntuu että jokainen silmäpari tuijottaa minua ja tietää. Tietää kaiken. Menen autoon istumaan ja puren hampaita yhteen etten itkisi. Äkkiä pois. Äkkiä kotiin turvaan.

Tilanne: istun sosiaalitoimiston oven edessä. Hellyttävä sossupoika kutsuu minut sisään ja kysyy mitä kuuluu. Ihan hyvää. Ensimmäinen valhe. Rahat on ilmeisesti riittäneet, kun ei ole kuulunut? hän kysyy. Juu. Toinen valhe. En ole kehdannut hakea enempää tukea, koska tunnen syyllisyyttä. Olen juonut rahani. Olen ostanut vaatteita tuellani. Törkeää yhteiskunnan niistämistä, en ansaitse mitään tukea. Nolona sanon että ensi kuussa minulla ei ole ollenkaan tuloja, en pysty maksamaan vuokraa enkä sähkölaskua. Tunnen itseni madoksi, nilviäiseksi jota yhteiskunta vieroksuu. Olen turhanpantti, en tee mitään yhteiskunnan hyväksi. Olen loinen. Olen niin surkean näköinen, että sossupoika kysyy olenko voinut huonosti. Meinaan purskahtaa itkuun sillä sekunnilla, nieleskelen. Välittääkö hän muka oikeasti miten pärjään?

Haluaisin hypätä pojan syliin ja itkeä hänen kaulaansa vasten. Sen sijaan kaivan sähkölaskun laukusta ja lasken sen pojan eteen. Haluan selittää, että lasku on järkyttävän suuri koska se on arviolasku, en ole taatusti käyttänyt yhtä paljon sähköä kuin edelliset asukkaat, he asuivat kaksin ja heillä oli kaikki koneet. Että ihan varmasti tulee nollalaskuja, kun mittarit luetaan. Poika sanoo, että onhan se lasku kuitenkin maksettava ja virnistää päälle. Yritän pysyä pöydän toisella puolella ja niellä itkua. Tarvitsetko maksusitoumusta apteekkiin? poika kysyy samalla kun jo kirjoittaa sitoumusta. Hävettää entistä enemmän, mutta tarvitsen.

Jo toinen ihana poika tietää mitä pääni sisällä tapahtuu. Olen mielenterveysongelmainen. Olen sairas, tosi kipeä. Poika päivittelee Kelan hidasta toimintaa ja sanoo, että tilanne on tosi ikävä kannaltani. Enää en voi pysyä hiljaa, sanon kyyneleet silmissäni että onneksi hän on hoitanut raha-asiani niin tunnollisesti, muuten en olisi pärjännyt. Hän katsoo minua silmiin, hymyilee ja toteaa: totta kai me autamme, se on meidän tarkoitus. Saan päätöksen käsiini, nousen ylös ja käännyn vielä ovella sanomaan kiitos. Se tulee sydämeni pohjasta. Juoksen autoon ja hengitän hiljaa. Kiitos. Kiitos. Kotona autokatoksessa painan pääni rattiin ja itken, itken surusta ja kiitollisuudesta.

"Minussa on jotain vikaa melankolian lisäksi"

Käytin tänään hyödykseni yhtä ilmaishuvia: kirjastoa. Rakastan kirjastoja, erityisesti tiettyjä, kuten oman paikkakuntani pientä kotoista lainastoa. Suurissa kirjastoissa tunnelma on tekninen, kliininen, järjestelmällinen, konemainen ja liian hektinen. Ei, kirjastossa pitää viihtyä. Oman kirjastoni ovella tunnen nenässäni heti tutun, aavistuksen tunkkaisen tuoksun, joka leviää ilmaan sadoista vanhoista, kuluneista ja paikatuista kirjoista.

Lastenkirjat ovat tutuilla paikoillaan, ja tiedän katsomattakin että se yksi kuvakirja, jolla asiakkaan koiranpentu hoiti kutisevia ikeniään, on omalla paikallaan alahyllyn keskellä. Se ei ole juuri koskaan lainassa, vaikka se on hyvä kirja. Vanhemmat haluavat lainata lapsilleen uusia kuvakirjoja, sellaisia joiden kansissa lumpeenlehdet kimaltelevat ja siilin kaulaliina tuntuu sametilta, sellaisia joiden kansikuvat ovat suoraan Disneyn elokuvista. Kukaan ei halua koiran järsimää tarinaa vanhasta elefantista.

Lehtisali tarkoittaa meillä muutamaa pöytää ja tuolia, kaappiriviä täynnä lehtiä. Tarjonta on mielestäni erittäin hyvä näinkin pienillä määrärahoilla, mutta valittajia riittää aina. Pitäisi saada sitä ja tätä, eikä rouva usko ettei lehteä kannata tilata vain yhden asiakkaan tarpeisiin. Minä en viihdy noissa pöydissä noiden valittavien ja haisevien maajussien ja mummojen kanssa. Minä menen kirjaston perimmäiseen nurkkaan, istun Bukowskien viereen (ne on tullut muuten selattua monesti siinä penkillä!) ja luen kaikessa rauhassa. En yleensä lainaa lehtiä, en kuitenkaan jaksa lukea niitä kotona. Vanhempien tilaamassa Hesarissa on riittävästi tekemistä päivittäin. Joskus en jaksa lukea sitä, ja tunnen hirveitä tuskia kun heitän sen suoraan keräykseen. Vaikka se onkin tilattu naurettavan halvalla tarjouksella.

Sellaista on minun kirjastossani. Tänään raahasin kotiin muutaman Bukowskin uusintakierrokselle sekä tämän ja tämän. En malta odottaa että pääsen jälkimmäisen kimppuun. Jos kuolema on tarinan kertoja, sen täytyy olla hyvä tarina. Muahahaa, masturbaatiota parhaimmillaan. Kuulisipa tohtorini tämän.

Ei uskoisi, että vielä aamulla sekä päivällä lojuin synkissä vesissä ja kammottavissa ajatuksissa. Nyt tunnen itseni hyvin hyvin luovaksi ja haluan kirjoittaa. Kirjoitan aina, joka päivä ja monta sivua, mutta tekstien laatu on ollut heikkoa. Ei mitään kantavaa ajatusta saati sitten monimuotoista juonta. Ei niin mitään, pelkkää sanasontaa. Hyvin tekotaiteellista. Ehkä tänä iltana syntyy se bestselleri, josta kuullaan vielä.

Ihan varmasti joo. Uskoo ken tahtoo, itse en ainakaan. On tämä levoton mieli joskus hyödyllistäkin, muuten ei kokisi näitä kirkkaita ja tuotteliaita hetkiä. Luovaa hulluutta. Sitä rakastan.

Otsikko ala C. Bukowski

Ois kai siistii antaa periksi

No nyt Tiitiäisen maassa on tylsää ja masentavaa. Viime yö meni ihan yhtä omituisesti kuin edellinenkin. Jossain vaiheessa herätessäni koko asunto näytti ihan vieraalta, olin kuulevinani seinän läpi naapurin vierittävän lattialle marmorikuulia ja nousin ylös ihmettelemään. Sitten ei kuulunut mitään, ei näkynyt mitään enkä tajunnut mistään mitään. Jossain välissä olin raahannut sohvatyynyt sänkyyn ja nukuin korkean keon päällä, heräsin taas selkä hiestä märkänä ja muistan sumuisesti kuinka kävelin aamuyöllä nappaamaan unilääkkeen. Sen turvin nukuinkin sitten taas komeasti ohi kellonsoiton, mutta onneksi heräsin ajoissa kun puhelin soi ihan oikeasti. Ehdin siis ajoissa sovittuun paikkaan, hienoa. Suuri saavutus.

Minulle on tässä kesän mittaan suoritettu taas uudenlaisia tutkimuksia. En ole niistä suuremmin rupatellut, koska pelkään edelleen että joku tuttu lukee tätä ja tunnistaa minut. Nyt ne tutkimukset on kuitenkin saatu tehtyä, ja mainitsen tästä asiasta vain koska olen vähän pettynyt koko juttuun. Minä luulin, että tästä vaivasta olisi jotain hyötyä, jotain mikä edistäisi hoitoani tai mitä tahansa. Nyt tajusin, että tämä taisi olla vain yksi keino saada papereihini lisämerkintöjä kaikista mahdollisista tavoista, joilla hoitotarvettani on yritetty kartoittaa. Onhan sitä yritetty ihan kiitettävästi, täytyy myöntää. Jotkut eivät saa minkäänlaista hoitoa, ja minä vain inisen vaikka mitä tyrkytettäisiin. Niin. Hemmoteltu kakara.

No tämän uuden kartoituksen myötä jouduin taas pistämään sormen suuhun ja pyörittelemään silmiäni, kun minulta kysyttiin lopulta puuskahtaen "millaista hoitoa sinä sitten omasta mielestäsi tarvitsisit/haluaisit?". En tiedä. En tiedä en tiedä en tiedä. Iski hirveä epätoivo, eikö joku muu voisi sanoa sitä puolestani, eikö joku muu voisi keksiä oikean ratkaisun, en itse tiedä! Ja seuraavaksi iski ihmetys, suorastaan järkytys..näyttää pahasti siltä, että minä todella haluan pohjimmiltani elää. Tätä on vaikea myöntää itselleni, koska lainaten Dr. Houseani "kuolema taitaa olla neidille pelkkää masturbaatiota". Joo, tuollaisia se tohtori laukoo suustaan. Tykkään mässäillä aiheella, se kiehtoo minua ja on olevinaan ikuinen tähtiporttini helpotukseen, mutta oikeastihan minä tässä taistelen elämän puolesta. Olen tainnut taistella jo kauan. Järkyttävää kohdata tämä totuus. Mutta siksihän minä olen epätoivoinen, kun en keksi mistä löytäisin apua. Koska haluan elää. Yök.

Elämänhalu on pelottava juttu. En koe sitä tunteeksi, koska kiellän ja nitistän sen parhaani mukaan. En tiedä miltä se tuntuu.

Such a lonely day

Nukuin viime yönä tosi levottomasti, heräsin vähän väliä selkä hiestä märkänä, näin mielettömiä unia mielettömistä ihmisistä ja loppuhuipennukseksi nukuin sikeästi ohi terapia-aikani. Heräsin ihan pöhnässä, katsoin kelloa ja tajusin että tunti oli ja meni jo. Puhelin oli lattialla läppä auki ja virta tiukasti pois. Terppa oli laittanut jo viestiä ja minä taas kerran nolona soitan perään, että anteeksi, kävi vakkarit jo tuhannennen kerran.

Jos minua ei saada nukkumaan normaalisti, en ikimaailmassa pysty lupaamaan kenellekään, että olen aamulla ajoissa paikalla. Asia ei yksinkertaisesti tunnu olevan minun hallussani, aamut on niin hiton sekavia ja huuruisia. Pelottaa ihan lähteä mihinkään työharjoitteluun, kun tiedän jo nyt että saatan myöhästyä milloin tahansa. Nyt joku ajattelee, että just, ei voi olla kovin vaikeaa nousta aamulla sängystä kun kello soi. Voi se, voin kertoa. Ennen minä olin se, joka pomppasi sekunnin murto-osassa sängystä kun kello vasta aloitteli herätystä. Minä olin se, joka ei ymmärtänyt kavereita, jotka painoivat aina vaan uudestaan torkun päälle ja matelehtivat viime tippaan asti peiton alla. Ja nyt olen tässä pisteessä, että en herää vaikka haluaisin herätä. Koomista sinänsä, koska unihäiriöni suurimmat tekijät ovat nukahtamisvaikeudet ja unessa pysymisen vaikeus.

Eilen ihmettelin, missä masennus luuraa. Tästä se ehkä taas alkaa, ainakin olo on tosi tyhjä. Kävin kuitenkin terapeutilla, myöhäisempi aika passasi hänelle. Sen jälkeen tulin kotiin ja täällä olen nyhjännytkin nyt jo yhdeksän tuntia. Piti tiskata, mutten jaksanut. Pyyhin lusikasta suurimmat mähmät pois ja sekoittelin sillä surutta teetä. Kaapissa ei ole ruokaa, mutten jaksanut lähteä kauppaan, joten söin hapankorppuja. Olen vain haahuillut ympyrää, siirtynyt sohvalta sängylle, pöydän äärestä tupakalle ja aloittanut saman ringin uudestaan. Tulee mieleen viime talvi, jonka vietin tällä tavoin. En tiedä miten jaksoin. Tuntuu ihan käsittämättömän tyhjältä ja yksinäiseltä. Kaverit lähtevät yksitellen pois, ja joudun ihan oikeasti kehittämään itselleni jotain elämää. Kehittelisinkin, mutta viime päivinä on vaivannut yleinen saamattomuus, mikään asia ei oikein hoidu. Ei vaan kykene.

Sen verran olen saanut aikaiseksi, että olen ajatuksen tasolla hautonut sotasuunnitelmaa lääkitykseni muuttamiseksi. Oma psykiatrini hokee ei oota, mutta tiedänpä yhden toisen ja vielä pätevämmän lääkärin, jonka kanssa olen aiemminkin ollut tekemisissä. Sain selville, että tämä toinen pitää yksityisvastaanottoa. Jos jostain repisin rahat, menisin käymään hänen luonaan. Jos hänkin kaikella kokemuksellaan sanoo, ettei tekisi mitään muutosta pillerikokoelmaani, joudun kai uskomaan sen. Nyt en voi millään uskoa, että nämä olisivat jotenkin hyödyllisiä. Seroquel ei taida olla minulle mitenkään sopiva ja Lamictal vielä vähemmän. Yhtä hyvin voisin vetää aamuisin pari porevitamiinitablettia. Ajaisivat saman asian. Tai saattaisivat auttaa enemmän.

Nyt tekee mieli ottaa iltalääkkeet jo ajoissa ja toivoa, että nukahdan. Tai sitten kittaan unilääkkeen nassuun ja nukahdan väkisin. Tämäkin on tuttua menneiltä ajoilta: haluaa nukahtaa illalla ajoissa, jottei tarvitse kestää pahaa oloa ja voi toivoa, että aamulla kaikki olisi paremmin.

Yhteiskunnan alakastilainen

Tapasin eilen erään ihmisen, jonka kanssa olen viime aikoina sattunut muutaman kerran samaan porukkaan. Aina meillä on synkannut tosi hyvin, mutta koko juttu on ollut sellaista puolikaverillista hommaa. En ole ajatellut juttua sen pidemmälle, kuin että kiva ja suloinen mies. Eilen jokin oli kuitenkin erilaista, keskustelu intiimimpää vaikkei tapahtunut kuitenkaan selkeää lähentymistä. Koska runollinen keskustelumme kirjallisuudesta jäi kesken, mies pyysi ohimennen numeroani. Voi hyvinkin olla, ettei hän tarkoita tuolla mitään sen enempää, mutta tietysti haluaisin vähän uskoa että ehkä tässä voisi olla jotain muutakin.

Toiminnan tyttönä tekisi mieli heti kysyä jotain huoletonta ja katsoa kuuluuko vastausta, mutta vahingoista viisastuneena aion jäädä odottavalle kannalle. Joillakin kun on mennyt murot väärään kurkkuun jo siitä yhdestä viattomasta viestistäkin. Annanpas nyt kerrankin miehelle tilaa olla mies, enkä säikytä tiehensä heti alkuunsa. Ja kyllähän se ottaa yhteyttä mikäli haluaa. Toivon niin. Yleensähän se menee niin, että juuri ne niljakkeet, joita yrittää juosta karkuun, ottavat yhteyttä turhan innokkaasti. Tämäkin näyttää havaintojeni mukaan olevan yleismaailmallinen ilmiö.

Olen vähän hämmentynyt, kun mieli on pysynyt näinkin "hyvänä". Pahimpia pudotuksia ei ole tainnut tulla vähään aikaan. Hassua miten sitä alkaa jo ihmetellä, että miksihän niitä ei kuulu vaikka siellä sysimustassa ei mitään muuta kaipaakaan kuin valoa. En tietenkään kaipaa masennuspäiviä, en missään nimessä, mutten usko pääseväni näin helpolla eteenpäin. Kyllä se reuna taas yhtenä hetkenä tuntuukin jalan alla ja löydän itseni räpiköimästä kaivon pohjalta hyisestä vedestä. Ajankohta on vain arvoitus. Kannatan visusti pessimististä maailmankuvaa, säästyy pahimmilta iskuilta.

Kuuta on vielä puolet jäljellä, ja tilillä taitaa olla nippa nappa 40€. Auts. Ensi kuulle ei ole tiedossa tuloja ollenkaan, siitä edemmäs en ole uskaltanut vielä edes miettiä. Joudun taas nöyrtymään ja matelemaan sossupojan puheille. Vihaan yli kaiken sitä tilannetta, kun istun aulassa odottamassa ja samaisen rakennuksen muita työntekijöitä viipottaa ohitse. Suurin osa heistä on tuttuja, ja joudun nieleskelemään loputkin ylpeyden rippeeni tervehtiessäni heitä. Inhoan istua sossupojan edessä ja sanoa että ei ole tuloja taas ollenkaan. Että sähkölasku pitäisi maksaa, vuokrakin repiä jostain, lääkkeet ostaa ja syödäkin vielä jotain muuta kuin kengännauhoja. Se riipii itsetuntoani. Jokaisen inisijän, jonka mielestä sossussa käydään vain pummimassa ilmaista rahaa kun ei viitsitä tehdä töitä, pitäisi asettua hetkeksi esim. mielenterveysongelmaisen asemaan. Siihen turhauttavaan tilanteeseen, kun ei pysty terveydentilansa takia tekemään töitä, vaikka haluaisikin. Siihen ahdinkoon, kun tietää olevansa ihan järkevä ja kykenevä ihminen, jos mieli ei seilaisi omilla teillään jatkuvasti. Minua ahdistaa joutua alakastiin.

Varoitus: sisältää yliannostuksen angstia

Heräsin tänään vasta kolmelta iltapäivällä. Piipahdin hengittämässä raikasta häkää sekä muita tuiki terveellisiä tupakan sisältämiä aineita ja painuin takaisin sänkyyn. Luin uusimman Viivi&Wagner-albumin (vain pari strippiä nauratti, ei siis niin hyvä kuin jotkut aiemmista) ja kieriskelin akselini ympäri kuin ryhävalas. Söin taas mandariinin ja jugurttia, jonka määrän vähensin eilisestä puoleen. Näin sitä alkaa taas laihtua, muutos näkyy heti vaa´alla. Mutta silti ei tunnu juurikaan paremmalta, peilistä näkyy edelleen sama lihava ihminen. Toivotonta.

Eilen jurppi ihan tosissaan kaikki, tänään millään ei ole oikeastaan mitään väliä. Odotan iltaa, juon aivoni kuutamolle, unohdan kaiken p*skan (yritän vähentää kiroilua) enkä mieti huomista vapinaa ja tutinaa. Huomisen voinkin taas hyvällä omalla tunnolla maata sängyssä ja vedota kaameaan krapulaan. Ei pysty. Ei kykene. Luin kerran Tieteen kuvalehdestä (vai olikohan se Tiede-lehti?) otsikon: "Krapula ravistelee kehon jokaista solua". Allekirjoitan tämän, muistan lauseen joka kerta herätessäni sunnuntaitärinään.

Marisen nykyään näköjään vähän kaikesta. Ei ole mitään järkevää tai merkityksellistä sanottavaa, joten täytän blogini tällaisella turhanpäiväisellä mölinällä. Turhauttavaa. Tietysti minun pitäisi kirjoittaa joka kerta jotain maagisen upeaa ja vaikuttavaa, jotta täyttäisin oman vaatimustasoni, joka näköjään on levinnyt jo koskemaan tätä viatonta bloggaustakin. Mikään osa-alue elämässäni ei pysty välttämään perfektionistista sivupersoonaani.

Viljapossu

Yritin tänään selittää terapeutille omia näkökulmiani ja ajatuksiani hoitoni suhteen. Tunsin kuitenkin itseni lähinnä uhmakkaaksi teiniksi, joka puhkuu ja puhiseen tuolissaan. Hukkaan meni sekin äksyily. Olen äksyillyt tänään kaikille, sohvatyynyllekin kun meni imaisemaan väriä kosteasta tukastani.

Olo on hirmuisen turhautunut, kun kaikki näyttää valuvan hukkaan. Vituttaa niin että henkeä ahdistaa. Mutta tänään olen syönyt kuin ihminen, joten jotain hyvääkin on tapahtunut. Viljapossu söi kiltisti aamulla mandariinin ja jugurtin, päivällä hapankorppuja ja iltapäivällä pinaattilettuja ja raejuustoa - kuulostaa normaalilta, eiks jeh? Vielä saa syödä yhden omenan. Odotan kieli pitkälläni, että kello tulee kahdeksan ja saan puraista kirpeää omppua! Sitten olen noudattanut tiukasti laatimaani tuntijärjestelmää. Ja sitten voin olla tyytyväinen itseeni.

Viljapossu lähtee illalla taas tuulettumaan, tällä kertaa ihan selvinpäin. On outoa mennä baariin limulinjalla, olen ihan eksyksissä kun lasissa ei olekaan lonkeroa. Hauskaa on yleensä silti, mutta jotenkin se meininki ei tartu samalla tavalla kuin alkoholin avulla. Typerää mutta totta.

Kissa onnistui aamulla jotenkin "siirtämään" hiekkalaatikosta möykyn märkää (=pissistä) hiekkaa kylppärin valkealle matolle. Nice. Ja kissa nokkelana tyttönä peitti tämän epäkohdan muka huomaamattomasti kaapimalla maton toisen reunan käärölle hiekkakökön päälle. Wery nice. En tiedä miten tuo on onnistunut, koska normaalistihan hiekka imee kosteuden itseensä ja tiivistyy pieneksi palleroksi. Kyllä kissa konstit keksii.

What hurts the most

Ystävä sanoi tänään taas kerran jotain merkittävää. En tiedä miten se nainen osaa sanoa juuri oikeat sanat, tai olla oikealla hetkellä sanomatta mitään. Hän on maininnut monta kertaa jatkuvasta itsekritiikistäni, vakuuttanut tuhannesti ettei näe minussa kaikkia niitä mystisiä vikoja jotka itse näen. Hän on sanonut, että lopeta, en jaksa kuunnella tuollaista. Ja silti solvaan itseäni niin automaattisesti, etten edes tajua sitä. Näen jatkuvasti jotain karmivaa kehossani tai vaatteissani, ja vaikka tiedän kuinka rasittavaa minua on kuunnella, en siltikään pysty pitämään suutani kiinni. Minua yksinkertaisesti etoo niin pahasti. Koko tämä karmeus jota kehokseni kutsutaan.

Niin. Tänään hän sanoikin yhtäkkiä hyvin lannistuneella ja murheellisella äänellä tulevansa niin surulliseksi kuunnellessaan minun jatkuvaa sanatulvaa vioistani ja epäkohdistani, että joskus hänen tekisi mieli itkeä. Auts. Auts auts auts. Hän sanoi ettei voi ymmärtää miksi kohtelen itseäni niin huonosti, miksi vain ja ainoastaan arvostelen itseäni enkä näe totuutta. Kuiskasin hiljaa olevani ihan hukassa totuuden kanssa. En tiedä mitä se on. Totta kai hänen silmissään olen kaunis ja hurjan hoikistunut, mutta kultapieni se asia ei mene päähäni ei sitten lekaharkollakaan niin kauan kun en itse pysty näkemään sitä. Mutta en missään maailman nimessä aio jatkaa käytöstä, joka satuttaa tärkeintä ihmistäni. Joten tästä lähtien säästän ruoskinnan ihan vain omille korvilleni.

Näin tänään yhtä toista hurjan tärkeää ihmistä. Häneen törmään satunnaisesti, mutta tiukka yhteinen side nivoo meidät yhteen joka kerta. Hassua, sillä meillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin elämäntilanne. Ikäeroakin reilut 30 vuotta. Minulla on tapa tutustua ja kaverustua aikuisten kanssa, enkä ole koskaan nähnyt siinä mitään pahaa enkä ongelmaa koska suhteet tuntuvat ihan luonnollisilta. Parhaat työkaverini vuosien varrelta, ne sellaiset joiden kanssa kaveeraan edelleen, ovat myös viidenkympin hujakoilla. Olen kai sitten pikkuvanha ja karttelen omanikäisiäni, mutta väliäkös sillä. Psykologien on vain pakko tehdä asiasta numero, mielenkiintoinen juttu josta ne tykkäävät punoa kaiken maailman teorioita. Että eihän nuori tyttö voi aina vain "ajautua" vanhempaan seuraan. Voi olla että taustalla on jotain jänskää mielenliikettä, mutta en jaksa hirveästi vaivata sillä päätäni, koska ne ihmiset ovat silti ihan yhtä tärkeitä.

Syön muuten vieläkin kuin viljapossu. Putki jäi päälle, vatsa kurnii jatkuvasti. Olen lihonut kilon. Jos en nyt lopeta, lihoan lihoan ja lihoan vain. Kohta olen taas hirveä possumunkki. Pakko lopettaa, ottaa pieni paastonpoikanen jotta homma lähtee hyvin käyntiin ja miettiä sitten tarkemmin mitä aion syödä ja milloin. Säännöllisyyttä hyvä nainen, säännöllisyyttä. Ja itsekuria.

Terapian tarpeessa

Pienen paikkakunnan iloja: ehdin sano R-kioskilla vain "sitten vielä tupakkaa", kun tiskille ilmestyy oikea aski. Hyvää palvelua!

Kirjoitin aiemmin tänään pitkän teksti aiheesta X, mutten uskalla julkaista sitä. Joku saattaisi tunnistaa minut siitä. En ole muistanut ajatellakaan, että joku tuttu saattaa käydä kyyläämässä blogiani. Loppujen lopuksi tarpeeksi tutut ihmiset voivat laskea yks plus yksi ja tajuta että minähän se täällä inisen elämän kauheutta. Voi kelmi.

Olen syönyt kuin sika. Edelleen. Aivan järjetön nälkä, en tiedä voiko se johtua hormoneista jotka käyvät edelleen ylikierroksilla. Järjettömästä mässäilystä huolimatta paino ei ole kuitenkaan noussut kiloa enempää. En tiedä kuluttaako naisen elimistö enemmän hormonimyrskyn aikana?

Olo on tosi inhottava, mieliala vaihtelee ärtymyksestä ja kiihtymyksestä koko kehoa ravisuttavaan ahdistukseen, jonka jälkeen vajoan sängyn pohjalle masennuskoomaan. Eräs hoitokontaktini (joita alkaa nykyään löytyä vähän joka lajia terapeuteista, psykiatreista ja psykologeista toimintaterapeutteihin..) kysyi minulta tunnenko ketään muuta, jonka olot vaihtelevat näin nopeasti ja rajusti. En tosiaankaan tunne, mutta uskon että minun kaltaisiani on varmasti. Hän myönsi, ettei ole vielä koskaan tavannut tällaista potilasta. Tuli epävarma olo: jos hän on ymmällään minun edessäni, ei kai ole ihmekään että kärsin itse jatkuvaa hätää tilanteestani. Kukaan ei oikein tiedä mitä minulle pitäisi tehdä. Minun pitäisi vain tulla toimeen sekavien olojeni kanssa.

Se kuulostaa kamalalta, mahdottomalta. Sanoinkin sen. Sanoin etten tiedä kuinka kauan jaksan tällaista elämää. Minussa elää vielä pieni toivo helpommasta, tasaisemmasta elämästä. Tyyneydestä. Yhä useammin vain törmään neuvottomiin hoitajiini, ja alan tajuta ettei tämä välttämättä koskaan muutukaan täydellisesti. Terapian tarkoitus olisi auttaa minua löytämään sisäinen rauha, varmuus siitä että selviän pahasta olostani, mutta hakusessa ollaan vielä ja pahasti. Terapeutti ei ole vielä uskaltanut pitää minusta yhtäkään kunnon lomaa, koska yhden kahden viikon loman aikana tipahdin nopeasti hyvin sekavaan tilaan. Oma "paranemismotivaationi" ei ole kuulema vielä riittävä. Se kuulostaa oudolta, kun en mitään muuta haluaisikaan kuin olla normaali ja elää normaalia elämää! Tuntuu että ne vain yrittävät työntää syyn minun niskoilleni, että on oma syyni kun en rauhoitu lääkkeillä enkä terapialla. Pyh. Totta kai osa on varmasti minusta kiinni, isokin osa, mutta tarvitsisin silti apua. En vain tiedä millaista.

Minulle on myös suositeltu käyttäytymisterapiaa analyysin sijasta. Olen itsekin miettinyt toimisiko se paremmin. Impulsiivista, holtitonta ja itsetuhoista käyttäytymistä voisi opetella hallitsemaan niin että pärjäisin paremmin ihan arjessa ja sitä myöten elämänlaatu voisi parantua nykyisestä. Myös syömishäiriön hoidossa kognitiivinen käyttäymisterapia toimii joskus analyysia paremmin. Toisaalta analyysin idea "minuuden etsimisestä" on tärkeää minulle, jolla kokemus minuudesta ja kosketus itseensä on täysin hukassa. Kunpa voisi saada kumpaakin terapialaatua!

Jos kiinnostaa, esimerkiksi täällä on paljon tietoa kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta.

Rubensmainen

Okei, nyt päätin laihduttaa lisää. Olen ihan lopen kyllästynyt kuuntelemaan tutuilta (ja joskus tuntemattomiltakin, jotka ovat vain nähneet minut aiemmassa koossa!), kuinka minun pitäisi lopettaa laihdutus koska minun kuuluukin olla hieman pyöreä. Siis mitä helvettiä se kuuluu kenellekään! Ei kai kenenkään kuulu olla pyöreä vain siksi että on aina ollut sitä! Ymmärrän kyllä että naiselliset muotoni eivät tule katoamaan koskaan yhtään mihinkään, mutta muut eivät näytä ymmärtävän etten siihen pyrikään. Se on ok, on kiva olla naisellinen ja huomata että miehetkin pitävät siitä joskus enemmän kuin riisikepeistä joiden kylkiluut kolahtelevat tanssiessa. Mutta on eri asia olla pyöreä. Pahin isku tuli tutun suusta: "sinä olet vähän rubensmainen". Kiitti vitusti. Se riittikin.

Nyt vain niskasta kiinni ja se kymppi pois. Jos jollakulla on senkin jälkeen pokkaa tulla sanomaan minua pyöreäksi, vedän sitä nessuun. Mistä minä voisin tietää minkä kokoinen minun pitäisi olla, kun jokaisella on eri mielipide asiasta. Mitäpä jos saisin olla sen kokoinen kuin haluan? Olen jo ollut melkein tyytyväinen nykyiseen muotooni, mutta se käy vähän vaikeaksi kun en osaa tulkita saamaani palautetta. Yritin selittää tätä kuviota terapeutille, mutta olin lukevani hänenkin silmistään, että olen pyöreä. Lihava. Terapeutti onneksi ymmärtää syömisvaikeuteni ja kriittisyyteni ulkonäköni suhteen, eikä pahenna asiaa tyhmillä kommenteilla. Mutta muut eivät tiedä tai ymmärrä.

Pitäisivätköhän ne mielipiteensä ominaan, jos täräytän seuraavalle kommentoijalle että minullapa oli muuten tuossa puolen vuoden ajan sellainen kiva oksennuskausi, jolloin lähti ihan mukavasti painoa mutta samalla tukka ja kynnet ja meni kurkkutorvi paskaksi niin ettei se enää korjaannukaan, päivittäinen refluksihan on tosi kiva seuralainen jonka vuoksi vedän varmaankin loppuelämäni päivittäin lääkettä. Niin että oliko vielä muuta asiaa ja hymy päälle. Voilá. Helvetti ihmisten pitäisi osata joskus suodattaa sanansa, ei ole mitään järkeä kommentoida kaikkea mitä tekee mieli, koska silloin voi tahattomasti osua oikeasti kipeään kohtaan. Ihan sama juttu kun joillakin on tarve mennä onnittelemaan heti, kun jonkun vatsa on hieman pyöristynyt, juuri ja juuri sen verran että siellä voisi pienen pieni ihmisenalku killua. Ei kannattaisi puuttua ennen kuin tietää, sillä esim. lapsettomuudesta kärsivälle sukulaiselleni nämä tilanteet olivat yhtä kyynelten pidättelyä ja helvettiä.

Mutta minulle ei nyt laihduttaminen ole pahitteeksi. Syömiset saan varmasti pian kuriin, uskon niin sillä olen kuitenkin onnistunut pysymään tässä painossa koko kesän, mutta liikunnan kanssa on vähän niin ja näin. Tosi vaikeaa ravistella itsensä lenkille, kun ei millään jaksaisi edes sängystä nousta. Tänäänkin aamupäivällä terapian jälkeen ryömin kissojen kanssa peiton alle ja koisasin iltapäivään asti. Liiku siinä sitten. Olisi mahtavaa mennä rääkkäämään itseään aerobictunnille tai vastaavalle, mutten voi sitäkään tehdä tällä kropalla. Polvet ei kestä, kiitos luojalle fibrosta. Enkä mielellään liiku seurassa, koska häpeän huonoa fysiikkaani ja kuntoani. Liikunta pitää hoitaa salassa. Talvella olin kyllä hyvässä lenkkivireessä, ja opin jopa nauttimaan siitä hitusen. Jokainen lenkki ei enää ollutkaan pelkkää pakkoliikuntaa. Kävellessä ajatukset selkiytyy hämmentävän paljon. Mutta tällä sadekelillä en astu ulos. Aina löytyy tekosyy.

Marttyyrien marttyyri

Tosi lannistunut fiilis. Tuntuu ihan arvottomalta. Minä en ole mitään, minulla ei ole mitään, minä en merkitse mitään. En osaa selittää tätä oloa ystävälleni, hän ei pysty samaistumaan tähän oloon. Muille en puhu näistä asioista. Siksi odotankin huomista terapiatuntia, kaikesta huolimatta se nainen ymmärtää tasan tarkkaan miltä minusta tuntuu. Hän puhuu paljon, kertoo minulle mistä tunteeni saattaisivat johtua ja miten niiden kanssa voi selvitä, mutta lasken kaiken yleensä toisesta korvasta ulos. Hän sanoi huomanneensa tämän. En periaatteestakaan suostu kuuntelemaan toisten neuvoja tai ohjeita, en ole koskaan suostunut, koska uskon asiat vasta kun keksin ja ymmärrän ne itse. Silloin mietin, että tästä se terapeutti siis puhui, tätä hän tarkoitti! Eli on terapeutin jutuista kuitenkin hyötyä, vaikken kovin vastaanottavainen hoidokki olekaan.

Puhuimme viimeksi taas kerran siitä, mitä voisin tehdä. Latelin ulkomuistista samat valheet, joita sepittelen aina: haen ensi keväänä kouluun ja sitä ennen teen töitä. Öhöm. Ei mene läpi enää tuo valhe. Terppa kyseli tarkemmin, enkä osannutkaan sanoa yhtään mitä töitä olen ajatellut. Koska en ole oikeasti ajatellut. Opiskelupaikan suhteen sama juttu: haen varmasti alalle X, juu juu. Mutta kun terppa kysyi haluanko minä opiskella sitä alaa, vastasinkin totuudenmukaisesti että en varmaankaan. Tuntuu vain helpolta sanoa että on minulla jokin suunta ja suunnitelma, ihmiset tyytyvät siihen vastaukseen. Oikeasti minulla ei ole mitään halua opiskella mitään. Ja tunnen syyllisyyttä, sillä mielestäni ihmisen täytyy pystyä opiskelemaan ja työskentelemään, sitä vartenhan me ollaan täällä. Ja minä en pysty. Olen epäonnistunut tehtävässäni.

Siksi aloin pohtia ilmoittautumista työkkärin listoille. Jos Kela nyt suostuu työntämään minut hetkeksi työharjoitteluun niin ok, menen, mutta työkkärin kautta voisin saada oikean duunin ja oikeaa palkkaa. Mitä väliä sillä on enää mitä haluan tehdä, ihminen joutuu usein tekemään jotain ihan muuta. Tiedän jo etukäteen, etten pysty rankkaan ruumiilliseen työhön heikon fysiikkani takia, ja että väsyn hetkessä aamuherätyksiin ja pitkiin työpäiviin, mutta mitäpä välliä silläkään on. Eihän elämässäni ole nytkään mieltä. Ehkä sitten tuntisin olevani oikeutettu elämään tällä pallolla. Hinta saattaa olla kova, mutta marttyyrien kuninkaana voisin sen maksaa.

Äiti hätäilee suunnitelmieni kanssa. Et kuitenkaan jaksa, et pysty, älä nyt taas tee typeriä päätöksiä, ei sinun tarvitse, ei kannata, kyllä me annetaan sinulle rahaa, ei sen takia tarvitse rääkätä itseään loppuun. No maksaisitte sitten! Auttaisitte enemmän. Kuulosti pahasti siltä, että äiti on oikeasti huolissaan. Vau. Pitäisi kai olla otettu. Olen vain koko ikäni kuunnellut samaa laulua siitä, kuinka en pysty. Ihan uhmallanikin aion rääkätä itseäni.

Äiti kysyi mitä teen sitten, kun joudun taas osastolle puolikuolleena väsymyksestä. Minulle tuli mieleen yksi loistava vaihtoehto. Itsemurha. Lopullinen ratkaisu kaikkiin ongelmiin.

Hyvä päivä tänään.

Asiasta kukkaruukkuun

Voiko ihminen vetää muutamassa tunnissa puoli pussillista palaleipiä, puoli pakettia kalkkunaleikettä, puolikkaan kurkun, tonnikalaa (kaiken lisäksi öljysellaista!), viinirypäleitä plus tuoremehua ja pepsi maxia? Voi näköjään. Ja hirveä nälkä on vieläkin. Enkä oksentanut. Massiivisesta ähkystä huolimatta yritän vastustaa kiusausta tyhjentää vatsa jälleen littanaksi, koska tiedän että kun kerran sallin sen itselleni, on kovin helppo liukua takaisin siihen kierteeseen. Ihan sama juttu viiltelyn kanssa, yhden viillon jälkeen tuntuu että kaksi menee siinä samassa, kolmesta tulee vain vihaiseksi ja sen jälkeen tuholla ei enää olekaan niin väliä. Antaa palaa vaan. Asiasta puheen ollen, en edes muista milloin olen viimeksi leikellyt tai raapinut tai poltellut itseäni! Aika hyvää edistystä. Kai tässä on jotain opittu pahan olon sietämisestä. Nyt vain välttelen oksennushinkua. Ainakin vielä, toivottavasti se menee pian ohi.

Mutta miksi söin noin paljon. Mielenkiintoista. Vatsa sanoo vahvasti että tahtoo tahtoo, hirrrmuinen nälkä. Yritän selittää itselleni, että minulla on ihan oikeasti näläntunne, en syö pelkästää syömisen takia. Mutta tiedostan myös sen, että saatan hyvinkin helposti onnistua huijaamaan itseäni. Olen aina syöpötellyt lohdukseni ja kääntänyt sen sujuvasti mielessäni oikeaksi näläksi. Nykyään vain tiedostan äärimmäisen tarkasti, kuinka jokainen kalori muuttuu rasvaksi ihoni alla.

Asiasta tuhanteen: kauppareissut ovat alkaneet ahdistaa ihan todella, kun joutuu koko ajan laskemaan mielessään ostosten hintaa ja jännittämään silti riittääkö rahat kassalla (useamminkin kuin kerran olen joutunut nolona karsimaan ostoksiani kassaneidin kanssa), lisäksi en osaa millään päättää mitä voisin syödä ilman maximaalisia omantunnontuskia, mutta pahinta on nykyään kävellä kohti kaupan liukuovia ja nähdä laseista heijastuva kuvajaiseni. Oikeasti pelkään sitä hetkeä, juuri sitä hetkeä kun puolen hehtaarin takapuoleni ilmestyy löllymään askelteni tahdissa. Alan panikoida kun mietin että kaikki ihmiset näkevät tuon järkytyksen, olen kävelevä kammotus, minun pitäisi todellakin saada ulkonaliikkumiskielto. Tuntuu ihan oikeasti, että olemukseni varmasti oksettaa ihmisiä. Ne miettivät, että mitä tuokin syöttöporsas ostaa lisää ruokaa kun vararavintoa löytyy takapuolesta vaikka koko talveksi. Tiedän että nämä ovat omia kuvitelmiani, eikä niihin pitäisi uskoa, mutta ne ovat minulle ihan pirun todellisia.

Olen miettinyt ihan vakavissani kehonkuvaani. Voinko olla oikeasti niin lihava kuin koen ja näen olevani? Vaatekoko kertoo muuta, olen kutistunut koosta 44-46 kokoon 36-38. Toppia ostaessani (rakastan halpoja perustoppeja, niitä löytyy joka värissä!) alan automaattisesti etsiä suurinta kokoa. Onneksi olen oppinut nykyään sovittamaan vaatteet ennen ostoa (ihan oikeasti joskus rahatilanteen ollessa parempi saatoin ostaa vaatteet arvioimalla koon vain silmämääräisesti), sillä muuten kantaisin kotiin jättiläispaitoja. En millään suostu uskomaan, että jopa M-koon paita voi olla iso. Että ihan oikeasti mahdun S-kokoon. Siis näillä läskeillä! Kuulostaa tekopyhältä itsekehulta, mutten ihan oikeasti näe peilissä mitään normaalipainoista ihmistä. Olen lukenut kehonkuvan vääristymisestä, mutta en tiedä voinko panna tämän sen piikkiin. Jotenkin tämä ei vain mene jakeluun.

Vaik tyyni oon kuin aamu, mun mieli myrskyää

Pelottaa. Minulla on jotenkin kihisevä olo, jatkuva nälkä ja tarve löytää jotain. Kun mikään ei riitä, mikään ei helpota, mikään ei tunnu riittävältä. Olen taas huijannut itseäni väittämällä tiukasti, että olen tyytyväinen sitten kun ja sitten jos. Lankean aina samaan valheeseen, vaikka tiedän etten voi rauhoittua ennen kuin löydän sisäisen levollisen olon. Tekisi mieli meditoida kynttilän valossa tai vaikka levitoida, jos siitä olisi apua. Haluan elää normaalia elämää. Mutta elämänhalu on niin suuri asia, että koitan vaientaa sen minussa kaikin keinoin.

Kiukuttelen. Kun oloni on hankala, läheiseni saavat osansa siitä. Olin puhelimessa niin inhottava, että paras ystäväni lopetti puhelun. Ymmärrän, mutta järkytyin. Ihan senkin takia, että tajusin miten hyvä suhteemme on, kun uskallan olla oma oikukas itseni. Luotan siis häneen niin paljon, ja se on jo suurta minulta. En koskaan luota ihmisiin, sillä jokainen, vaikka kuinka rakas, voi olla vihollinen. En halua luottaa ihmisiin, haluan pärjätä yksin ja omillani. Vaikken pärjää sekuntiakaan ilman tukea.

Yleensä ihmissuhteeni kuivuvat luottamuksen puutteeseen. Yleensä ihmissuhteeni päättyvät, kun ihmiset eivät jaksa minua. Edesautan asiaa olemalla hidas ja varoivainen liikkeissäni. Parhaan ystäväni olen tuntenut jo neljätoista vuotta ja suhteemme kehittyy edelleen. Olen siis todella hidas. Senpä takia kymmenen pointsia ystävälleni, en ymmärrä miten hän on jaksanut minua kaikki nämä vuodet. On niin vaikeaa uskoa, että joku voi pitää minusta niin paljon. Mutta alan hiljalleen uskoa, kun hän sanoo minun olevan tärkeä ja rakas. Mutta nyt kun hän on elämäni nainen ja olemme viettäneet koko kesän kuin paita ja peppu, tuntuu kammottavalta kun hän lähtee paikkakunnalta. Okei, on normaalia olla erossa, mutta se tuntuu silti pahalta. Pelkään että hän löytää paljon parempia ystäviä, eikä enää halua olla kanssani. Koska minä olen se sairas ja hankala kaveri. Huomatkaa taas tunteideni palo...uskomatonta.

Osastolla DR. House sanoi, että herkkyyteni kaikelle ja kaikille ei ole paha asia. Mutta se on varmasti syy siihen, miksi reagoin voimakkaasti. Hyvä vertailukohde on veljeni, joka eli täysin saman lapsuuden kuin minä, mutta pärjää ja on aina pärjännyt loistavasti. Hänessäkin on suorittajan vikaa, mutta miten muutenkaan siinä olisi voinut käydä kun saimme ylivaativat ja -kriittiset vanhemmat. Hän tosin oli ensimmäinen lapsi, ehkä äiti jaksoi silloin vielä olla rakastava mutta se rakkaus väistyi jaksamisen tieltä minun syntyessäni. En tiedä.

Nyt kirjoitan sitten maratonitekstejä, kun pidin ensin sadan vuoden hiljaisuuksia.

Eilen uskoin että saat mut hetkeksi loistamaan

Olen miettinyt viikonloppua taukoamatta. Olen tainnut mainita ennenkin, kuinka nopeasti ja tulisesti syöksyn tunteisiin? Niin, tässä sitä taas ollaan. Tämä varattu pettäjäliero onnistui jäämään mieleeni liian hyvin. Kaikesta huolimatta haluaisin nähdä hänet uudestaan. Kaikesta huolimatta olen valmis ottamaan yhteyttä häneen. Vaikka olen monesti arka ja teen varovaisia liikkeitä, olen toisaalta suoran toiminnan naisia. Jos haluan jotain, olen valmis pistämään itseni likoon.

En osaa hissutella kuten kaverini, joka samanlaisen jutun jälkeen jäi nyyhkimään yksin. Niin tässä tilanteessa kuuluisikin tehdä, ajatella että olipa ihana mies mutta varattu tarkoittaa varattu. En myöskään osaa unohtaa kuten toinen kaverini, joka sujuvasti herää aamulla, tarkastelee hetken onko kotona tai edes lähikaupungissa, pakkaa kamansa ja pyytää vielä äijältä kyydin kotiin. Ehen. En unohda, enkä pysy hiljaa. Olen hirviö. Uskokaa pois, minulla on jokin moraali, mutta se ei nyt toimi. Ketään ei satu, jos otan mieheen yhteyttä. Minä en petä ketään. Ongelma syntyy vasta jos mies vastaa, ja se onkin sitten sen ajan murhe. Jotenkin lähestyminen tuntuu nyt helpolta, koska mahdollisuus onnistua tässä jutussa on prosentin luokkaa. Voin ajatella, että varattuhan se on, olisi se muuten saattanut kiinnostua. Sitten minuunkaan ei satu. Mutta harmittaa kyllä.

Minulla on nyt vain jokin eron jälkeinen vaihe, tarvitsen kipeästi oikeita tunteita. Ei riitä, että joku haluaa viettää kanssani yhden yön, se ei merkitse mitään. Jään silti ilman toisen tunteita. En välttämättä etsi heti elämäni miestä, sillä tuli huomattua että siinäkin hommassa sattuu kömmähdyksiä. Koskaan ei voi olla varma. Miksi edes kihlautua, kun se tarkoittaa vaan kivaa sormusta sormessa. Ennemmin kannattaisi ottaa muhkea velka, ostaa talo ja tietää että velkavankeus kestää kaksikymmentä vuotta. Silloin voi hieroa käsiä tyytyväisenä yhteen ja ajatella, että liitto kestää. Tuossa tilanteessa on varmasti vaikeampi erota. Näin puhuu rakkaudessa pettynyt nainen. Kivaa kyynistyä kaksikymppisenä.

Selvittelin tänään työharjoittelumahdollisuuksia. Homma siirtyy rutkasti, mutta onnistuu kuitenkin mitä luultavimmin. Nice. Mutta minulta katosi mielenkiinto yhtä nopeasti kuin se alkoikin. Pelottaa hypätä takaisin terveiden maailmaan. Odotuksia vaatimuksia sopimuksia sitoumuksia. Vihaan noita kaikkia! En tiedä pystynkö. En haluaisi elävää todistetta rappiostani, mitä jos en jaksakaan? Minulta kysytään mitä aion tehdä, mitä aion opiskella, mikä on pitkän ajan suunnitelmani. Mistä ihmeestä minä voisin sen yhtäkkiä keksiä, kun olen vasta hiljattain kivunnut kaivon seinämää ylöspäin. Sysimustaan maailmaani on ilmestynyt harmaita kohtia, viime aikoina myös vaaleampia, mutta ei kai kukaan voi vaatia minua hyppäämään suoraan valoon.

Totta kai se olisi ihanaa, aivan loistavaa. Mutta se on ihan pirun pelottavaa. Miten selittää se Kelan-tätsylle, joka tenttaa tulevaisuuden suunnitelmiani? Papereissani lukee "vakava mielenterveyden häiriö" ja pari aanelosta lisäselvitystä kaikista ongelmistani, mutta ne kertovat edelleen kovin vähän tästä helvetistä, jota joku neropatti kutsuu elämäkseni. Pikkuisen ymmärrystä, kiitos. Sitä löytyy yleensä vain samassa suossa tarpovilta. Osastolla suurinta hupia oli vertailla tupakkahuoneessa diagnooseja ja vaivoja, kilpailla siitä kenellä on suurin annostus Seroquelia ja kenen elämäntilanne vaikutti surkeimmalta. Kuulostaa varmasti hullulta, ja sitä se olikin. Huumori on paras selviytymiskeino, tuntuu helpottavalta kun voi joskus pistää ongelmat leikiksi. Useimmiten ne eivät paljoa naurata.

Ääh, söin kuution karkkia ja nyt on niin kehno olo ettei mitään rajaa. PMS:ät taas pahimmillaan, silloin saa ihan luvan kanssa vetää kaapit tyhjäksi.

Oot ilmaa vain, alaa vetää vaan

En näköjään vielä onnistunut kiristämään kirjoitustahtia. En tiedä mikä tässä tökkii, monena iltana istun ja tuijotan tyhjää kirjoituslaatikkoa. Mielessä risteilee ajatuksia, pieniä jutun pätkiä, mutta lopulta yksikään ei tunnu kirjoittamisen arvoiselta. Huoh.

Miesasiani ajautuivat salamavauhtia hunningolle. Kesän suurin ihastus paljastui omituiseksi, yksinäiseksi juroksi. Keräsin kolme tuntia rohkeutta ennen kuin kuljin paniikista jäykkänä hänen taakseen, kosketin olkapäähän ja kuiskasin "lähdetkö tupakalle, on vähän asiaa". Lähti. Mutta samantien kun hän alkoi puhua ja kertoa jyrkkiä periaatteitaan naisten suhteen, keskustelun sävy muuttui niin oudoksi, että unohdin olevani kiinnostunut hänestä. Minusta tuli pieni psykologi, joka kyseli häneltä mitä hän pelkää ja mitä hän pohjimmiltaan elämältä haluaa.

Ihmettelin koko ajan, miksi minusta ei tunnu miltään. Olin pelännyt hetkeä, jolloin kuulen ettei hän halua minusta mitään, mutta yhtäkkiä se ei ollutkaan tärkeää. Vaikeinta on nyt luopua unelmasta, jota rakentelin mielessäni koko kesän. Tuntuu hieman siltä, kuin minut olisi jätetty, koska olin omassa maailmassani "seurustellut" hänen kanssaan jo pitkään. En koskaan kuvitellut seurustelevani oikeasti joskus hänen kanssaan, vaan ajattelin häntä niin paljon että se tuntui suhteelta. Tällä hetkellä ei harmita. Hän sanoi minun olevan fiksu, mukava ja että hänellä ei ole ulkonäkövaatimuksia. Ihan kiva.

Seuraavana iltana tapasin hauskan pojan. Tai miehen paremminkin. Viihdyin hänen seurassaan ja sen kummempia ajattelematta vietin illan hänen seurassaan. En murehtinut enää edellisen illan pakkeja. Edelleen sen kummempia tai vakavampia annoin hänen tulla yöksi luokseni. Harmi vain että minusta nousi esiin taas kaikki ongelmani ihmisten seurassa. Käyttäydyn usein jäätävästi, vaikka oikeasti haluaisin olla mukava. Olin kiinnostunut miehestä, mutten osannut näyttää sitä. Hän ei voinut tulkita muuta kuin että haluan hänen lähtevän. Vaikken halunnut mitään muuta kuin hänen jäävän. Ovi kävi ja hän oli poissa. Iltaa kohden harmitukseni vain nousi ja nousi, olisin voinut piiskata itseni ja typerän käytökseni!

Miksi en anna itselleni lupaa näyttää kiinnostustani? Mitä voisin hävitä siinä? Pelkään kai että kukaan ei oikeasti voisi pitää minusta. Pelkään että teen itseni naurettavaksi. En tiedä itsekään mikä logiikka tuossa on, jos toinen kerta itse hakeutuu seuraani. Sitten kadun jälkeenpäin. Liian usein. Mutta tässä miehessä oli myös kääntöpuoli, kuulin myöhemmin kiertoreittejä myöten että hänellä on kihlattu kotona odottamassa. Ei siinä mitään. Aluksi järkytyin ihan hirveästi, olin kauhuissani ja kärsin taas yhden elämäni morkkiksista, kunnes ystäväni sai minut vakuuttuneeksi siitä että minä en periaatteessa tehnyt mitään väärää koska en todellakaan tiennyt. Mies se liero tässä oli. Harmittaa vain entistä enemmän, koska olisin oikeasti halunnut nähdä hepun uudestaan. Ärsyttää että hän edes tuli tänne, olisi hipsinyt kaverilleen yöksi kuten oli suunnitellut, jolloin minä olisin säästynyt tältä pettymykseltä. Nyt joudun unohtamaan jo toisen miehen muutaman päivän sisällä. Tunnen itseni varsin epäonnistuneeksi juuri nyt.

Ihmettelen myös näitä varattuja kavereita, jotka muina miehinä pettävät tyttöystäviään. Ehkä olen ollut naiivi, kun olen kuvitellut että seurustellessa seurustellaan, ei petetä. Tänä kesänä olen törmännyt liian monta kertaa tällaisiin juttuihin (en ole itse ollut kylläkään osallisena aiemmin), ja karmeinta on se, että nämä miehet eivät näytä tuntevan minkäänlaisia omantunnontuskia tekosistaan. He käyttäytyvät kuin sellainen peli olisi ihan normaalia. Miten tässä enää koskaan uskaltaisi seurustella, kun tietää että kumppanin yökyläily kaverin luona tarkoittaa oikeasti vierasta sänkyä vieras nainen vieressä. Olen ollut todella naiivi. Huh.

Olo on tällä hetkellä ihan saamaton. Mitä enemmän listaan kertyy tehtäviä, sitä enemmän laiskistun. En halua soittaa Kelaan. En jaksa kirjoittaa kilpailutehtävää. En viitsi mennä suihkuun. En välitä petaamattomasta sängystä. Kuulostaa perin masentuneelta, mutta en edes ole. Haluan vaan jarruttaa, työntää valtavan rautakangen rattaisiin. Elämä ei saa jatkua. Haluan pysäyttää ajan. Tulevaisuus pelottaa, mutta ehkä se ei tule jos jätän sitkeästi kaiken tekemättä. Mikään ei ainakaan edisty silloin.

Tuhannet mun kasvot ja ne vaihtuvat vaan

Voisin kai sanoa, että olen edistynyt. Saatan aloittaa työharjoittelun jo piankin, riippuu ihan siitä huoliiko tällaista hylkiötä kukaan ja milloin saan aikaiseksi kysyttyä harjoittelupaikkaa. Tiedän että olen ahkera, tunnollinen ja tarkka (=suorittaja) työntekijä, mutta kuinka vakuuttaa kenetkään siitä hullun papereilla ja vuoden sairaslomalla + lyhyellä sairaseläkkeellä.. Niinpä. Joka paikassa kuulen niiden, jotka ovat olleet työttöminä 3-4 kuukautta, valittavan kuinka mahdollinen seuraava työnantaja ihmettelee miksi he ovat olleet niin kauan pois työelämästä. Huuleni menee mutruun kun pähkäilen mitähän minulle sitten sanotaan.

Kuvittelen istuvani ihan oikeassa työhaastattelussa ja kuulevani ne kysymykset. Miksi olet ollut yli vuoden pois töistä? Etkö ole hakenut töitä? Eikö kukaan ole halunnut palkata sinua? Mistä luulet sen johtuvan? Plus kaikki miljoonat mahdolliset kysymykset, joita en osaa vielä edes pelätä. Mitä siihen sitten sanoisi? Totuuden? Ei ikinä, ei yksikään fiksu työnantaja palkkaisi työntekijää, joka saattaa milloin tahansa skitsahtaa ja jäädä pitkälle sairaslomalle. Siinä ei paljon enää reippaus ja ahkeruus auttaisi. Kai minulle jäi trauma edellisen työsuhteen loppumisesta...hyvä etten sentään ambulanssilla lähtenyt suljetulle. Nolottaa edelleen niin paljon, että yritän unohtaa koko asian, ihan kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Tähän kaksoiselämään väsyy. Joskus tuntuu jopa että elän kolmoiselämää. Eri ihmisille on eri-minä, valitsen vain sopivan minän sopivaan tilanteeseen. Vain harvoille olen ihan oikeasti minä, tai ainakin sellainen minä joka luulen ja koen nyt olevani. Niitä ihmisiä on vain ihan liian vähän. Aika hyvin tähän on oppinut, vaihdan kasvoja nopeasti ja osaan sekoittaa niitä tarpeen tullen tilanteessa, jossa on ihmisiä joille olen jokaiselle esittänyt eri roolia. Joskus en vain enää tiedä millainen minun pitäisi olla. Koen olevani hyvin ristiriitainen, koska olen esittänyt miljoonalle ihmisille miljoona erilaista mielipidettä, joiden kaikkien takana en todellakaan pysty seisomaan. Puhun helposti sitä mitä toinen haluaa kuulla. Ja silti sisimmässäni koen olevani hyvinkin jämäkkä. Mutta se jääkin sitten tosiaan vain sisäiseksi tunteeksi.

Mieli on ollut vaihteleva. Varsinkin kun kuulin, ettei minua ryhdytä hoitamaan enempää lääkkeillä. Se olisi iso prosessi, jonka hyödystä ei ole suuria toiveita ja johon en itsekään jaksa nyt ryhtyä. Lamictal tuntuu ihan turhalta kamalta, ja sen tarkoitushan onkin vain tasata mielialaa. Ei se estä syviä ja nopeita masennuskuoppia. Tavallinen masennuslääke auttaisi niihin, mutta niitä minulle ei anneta enää hypomaniariskin takia. Olisi kivaa hypoilla pitkästä aikaa kunnolla, kenties vähän pitempäänkin kuin päivän tai pari, mutta tiedän myös että masennus seuraa aina (hypo)maniaa. Aina. Joten näillä mennään. Ei sitä Lamictalia myöskään pois oteta, sillä saattaa olla jonkinlainen vaikutus, jota kukaan ei vain tiedä. Sittenhän sen näkisi kun jättäisi koko pillerin pois. En taida haluta kokeilla.

Toivottavasti jaksan kiristää päivitystahtia tässä lähiaikoina.