Tekisi mieli olla paljon hullumpi kuin olen. Mietin tänään paljonko siihen tarvittaisiin ja tajusin, miksen ole ihan täysin hullu: se on juurikin se todellisuudentaju. Se on minulla tallessa kuitenkin suurimman osan ajasta. Jos oletetaan, että kuvitelmani kaikkialla olevasta liasta on ihan tavallinen pakkoajatus ja ajatellaan, että olemattomuuden tunne on vain pahimman masennuskauden oire, sekä unohdetaan aiemmat hetkelliset psykoottiset oireet - silloin olen ihan tässä maailmassa.
Monesti ajattelen, että olisi helpompaa olla pihalla, kykenemätön tajuamaan omaa tilaansa. Mutta silloin haen lähinnä itsemurhaa lievempää ratkaisua pahaan oloon. Haluan vain eroon tuskasta. Monesti sanon, että jos voisin valita elämän ilman bipoa, ottaisin sen. Aloin ajatella tätä tarkemmin, kun Yle Teemalta tuli dokumentti, jossa haastateltiin miestä (joku brittihän se oli, kenties tunnetukin) joka kertoili omista manioistaan. Hän oli mm. viskellyt kaikki sähkölaitteensa Thamesiin kerran. Häneltä kysyttiin vaihtaisiko hän sairautensa normaaliin elämään ja hän vastasi, että tänään ei. Haastattelija sanoi, että lähes kaikki aiemmat haastateltavat ovat vastanneet samoin.
Oli pakko miettiä, että mitä hittoa ne ihmiset oikein ajattelevat! Tällainen elämähän on helvetin esikartano, eihän tällaista kestä! Pohdiskelin asiaa lenkillä, samalla kun koira kiskoi jokaiseen ilmansuuntaan kuono pitkällään, ja tajusin ensinnäkin, että kyseisillä ihmisillä saattaa olla menossa tasapainoinen hetki, hyvä hoito ja sen tuoma "rauha". Ehkä he eivät enää lentele maasta taivaaseen päivästä toiseen. Toiseksi tajusin, että sairaudesta tulee hyvin äkkiä osa omaa itseään. Totta kai tulee, kun on luultavasti jo ennen diagnoosia ehtinyt elää sen kiemuroissa monta vuotta (itse elelin tosiaan ainakin 8 vuotta) ja joutuu kestämään sitä vielä lopun elämääkin.
Jos minulta poistettaisiin bipo (ajettaisiin aivot läpi vaikkapa virusohjelmalla), kuka minä sitten olisin? Mitä minä olisin? Missä minä olisin? Enhän minä tunne muuta minää, kuin tämän sairaan. Sairaushan on osa minun persoonaani, koska olen ollut tällainen lähes puolet elämästäni. Oikeastaan voisi puhua ominaisuuksista. Olen pohtinut myös paljon persoonallisuushäiriötäni. Tuntuu oudolta, kun psykologi nimitteleen minua epävakaaksi. Siis minähän olen minä. Vaikka olisin kuinka epä epä. Ja jos tämä minä olen jokin häiriö, so let it be.
On se vaikeaa, niin vaikeaa. Vaikeaa. Paljon ajatuksia, en tiedä kuinka selkeästi osasin ne esittää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Mulla on ollut 1½ vuotta menossa tasainen vaihe, kiitos onnistuneen lääkityksen. Syksyisin iskee kylläkin kaamosmasennus, joka kestää helmikuulle. Kaipaan välillä hypoaikoja. Elämä tuntuu liian tasaiselta ja tasapaksulta. Saisi tapahtua enemmän. En kuitenkaan uskalla alkaa omin päin "rönkkiä" lääkitystäni, koska pelkään masennusta. Mulla on viimeisen 12 vuoden aikana ollut melkein joka vuosi vaikea, sairaalahoitoa vaatinut masennus. Viimeksi olin sairaalassa 2 vuotta sitten. Ennen kun sain diagnoosin v. 2003, mieliala huiteli miten sattui. Ehkä tällainen tasaisuus on kuitenkin parempi kuin jatkuva mielialan vaihtelu. Terv. wwww.Tildan1962.vuodatus.net
Voi onnekasta :) Minulla ei ole vielä koskaan tämän taudin aikana ollut tasaista vaihetta. Vähän turhankin kiihkeä tahti, kun mieliala vaihtelee päivän aikana rajusti.
Tiedätkös, minäkin kaipaan salaa kunnon hypoa. Silloin pystyisi kirjoitamaan kunnolla, ehtisi tehdä ja voida hetken ihan loistavasti. Joskus suunnittelen lääkkeiden vähentämistä, mutta sitten muistan lääkäreiden mantran "(hypo)maniaa seuraa masennus, maniaa seuraa masennus..." En halua kokeilla, kuinka syvälle menisin silloin. Muutenkin ollaan jo tarpeeksi pohjassa.
Oletko lukenut kirjan "Mieli keinussa"? Siinä monet bipoa sairastavat henkilöt kertovat elämästään. Ikävä kyllä, suurin osa on joutunut jäämään pois työelämästä. On myös toinen kirja
Jamison Kay Redfield: Levoton mieli- maanis-depressiivisen psykologin muistelmat
jonka kirjoittaja, joka siis sairastaa maanis-depressiivisyyttä, kertoo elämästään hyvin rehellisesti ja hyvin. Juuri näitä ajatuksia mitä pohdit, että kaipaako sitä maniaa kuitenkin "salaa" ja kuinka haluaa lopettaa lääkityksen mania-aikana tai tasaantuneessa mielentilassa kun kaipaa taas niitä nousuja.
Itsellänikin lievä "bipo" ja äidilläni juuri todettiin kaksisuuntainen, olen aika paljon lukenut aiheesta. Sen kanssa voi elää mutta vaatii se kyllä tosi paljon että uskaltaa jäädä lääkitykselle ja luovuttaa osan minuudestaan. Kuka sieltä sen kaiken takaa sitten löytyy?
Hei Tiiti! Minua alkoi itkettää, kun tiedän tuon Tuskan mikä tähän persoonallisuustyyppiin (aivan niin!) kietoutuu.
Minä olen Minä, epävakaa otus, joka vuorotellen masentuu ja leijuu - jos olisin toisenlainen, kuka se sitten olisi? En ainakaan Minä...
Olen jo niin "vanha" ja kotiutunut itseeni, etten halua edes syödä lääkkeitä, vaan elää tätä sietämättömän raskasta vs. levotonta elämääni loppuun asti.
Ah, maaliskuu, ja hypot taas täysillä! Itken ja nauran yht´aikaa.
Lähetä kommentti