Rahat on loppu, myydään naapuri

Tämän päivän olen pyhittänyt rahaongelmille ja syömiselle ja oksentamiselle.

Aamulla säntäsin ensimmäisenä koneelle, pureskelin hermostuneena kynnet kynsinauhoihin asti kun jännitin onko toimeentulotuki jo tilillä. Olihan se. Seuraavaksi naputtelin kaikki laskut ja peitin silmäni kun kokonaissumma lätkähti näytölle. Jäihän sitä rahaa..nimittäin 100€. Sillä pitäisi elää kuukausi. Vau. Täytyy elää itse kaurapuurolla ja ostaa kissoille ruokaa. Mihinkään muuhun sitä käteistä ei sitten olekaan.

Tästä ahdingosta ei näyttänyt tulevan loppua, joten painelin kauppaan ja pyörin siellä sormi suussa kuin Liisa ihmemaassa. Ostin makaronia, mikropizzan ja halvan suklaalevyn. Tulin kotiin ja istuin pöydän ääreen miettimään. Päässä taisteli tuhat ajatusta: haluan syödä, haluan lievittää ahdistusta jotenkin, syöminen olisi oiva keino, mutta en halua muuttua taas muodottomaksi möykyksi, olen järkyttävän lihava nytkin, lihonut ainakin kilon, syönyt holtittomasti... Ja sitten se kuningasidea vain kolkutti ja minä avasin oven: voinhan minä aina oksentaa. Sitten tilit on tasan ja kaikki hyvin. Maassa rauha. Ja sen tein. Se oli uskomattoman helppoa, en ollut muistanutkaan kuinka helposti ruoka liukuu takaisin ylös. Paha olo tuntui poistuvan jokaisen syödyn ja oksennetun palan myötä. Sinne vain alas viemäriin.

En tunne suurtakaan häpeää tekosestani. Se tuntuu melko luonnolliselta tässä olotilassa. Kaikki muistuttaa alkuvuotta ja kevättä, silloin voin viimeksi yhtä huonosti kuin nyt. Silloin oksentelu oli pahimmillaan. Silloin kävin osastolla ja lensin nopeasti pihalle, koska ongelmani eivät olleet "tarpeeksi vakavia" vaatiakseen sairaalahoitoa. Ei vaikka olin niin ahdistunut ettei henki kulkenut, pelkäsin kuolevani, olin pakkoajatusten ja -toimintojen vanki (se helvetin ovenkahva vainosi minua),vedin huikeat masennuspinnat ja olin äskettäin lipunut syömishäiriöiseen maailmaan. Ei muuta kuin tyttö kotiin oksentamaan aivot pönttöön. Hei hei vaan ja potku takamukseen.

Minulle saatetaan kohta tarjota sairaalakeikkaa, monestakin syystä, mutten tiedä otanko sitä vastaan. Tiedän että pitäisi ja todellakin kannattaisi, mutten millään jaksaisi mennä sinne. Vaikka siellä onkin tosi hauskaa ja viihdyn siellä turvassa. Siellä saa olla juuri sitä mitä on, oli sitten oikukas tai uupunut tai muuten vain sekaisin. Mutta silti.. Hoidon aikana ei saa käyttää tippaakaan alkoholia, eli kotilomilla baareilu on ehdottoman no no. Se ei kuulosta minusta hyvältä. Toiseksi minulla on hakusessa mies, enkä välttämättä halua heti alkuunsa ilmoittaa kenellekään että menenpä suljetulle vähän lataamaan akkuja.

Lapsellista, tiedän. Ihan naurettavia syitä välttää omaksi parhaaksi tarkoitettua hoitoa. Miten ihmislapsi voikin olla näin naiivi ja typerä. Olen kelvoton yksilö, joka meinaa seota. Toivon pysyväni järjissäni ja hengissä ainakin viikon, kunnes on seuraava terapiatunti. Loppuviikosta jää nyt käynti väliin ja olen aika huolissani itsestäni. Mutten tietenkään saanut sanotuksi sitä terapeutille. Ja sitä paitsi, mitä hän voisi tehdä? Ei mitään, koska hän ei pääse loppuviikosta töihin. Piste.

Olisipa minulla kavereita täällä. Kaikki ovat turhan kaukana. Istun päivät yksin ja yritän keksiä tekemistä. Toisaalta on mahtavaa, kun voi masennus/ahdistupäivinä oikeasti vain pysytellä sisällä ilman työvelvoitteita, mutta toisaalta on hermoja raastavaa olla jatkuvasti yksin toimettomana. Hitto kun voisi tavata teitä ihmisiä, joita siellä ruudun takana käy! Se olisi aivan loistavaa. Mutta mahdotonta. Joten hivuttaudun sohvalle ja käyn odottamaan Salattuja elämiä. Niin tylsää voi ihmisellä olla, että joutuu odottamaan melkein kaksi tuntia jotain suomalaista törkysarjaa. Apua.

ps. Naapurin pappa hyppää aina nurkan takaa pihalleni, kun olen tupakalla. Mistä hitosta se tietää milloin minä menen pihalle! Haisteleeko ja kyttääkö se ikkunasta? Voi luoja, en jaksaisi jauhaa sen kanssa mutten kehtaa olla tylykään. Väsyttävää.