Sotasuunnitelmia

Olen miettinyt pääni puhki kuinka selviäisin tästä viikonlopusta ilman hermoromahdusta tai itkuahdistuskohtausta. Olen yrittänyt keksiä mahdollisimman paljon pientä puuhaa, jotta pysyisin järjissäni ja saisin ajatuksia ahdingostani pois. Ongelmana tässä on enää se, etten jaksaisi tehdä mitään.

Ensimmäinen suunnitelma on siivota. Ah, luoda sotilaallinen järjestys sukkalaatikkoon (joka kaipaisi kipeästi täydennystä..) ja koluta vaatehuone (luojan kiitos tässä kämpässä on sellainen, oma pieni vaatehuone!) läpi. Siellä on hyllykaupalla suureksi käyneitä vaatteita. Olen hävittänyt hiljalleen vanhoja ja eniten käytettyjä huppareita ja paitoja, jotka ovat uudessa koossani telttamallia. Silti säästän jostain syystä hirmuista kasaa isoja t-paitoja ja pitkähihaisia. Jos vaikka joskus lihoan. Jos vaikka joskus haluan vielä pitää niitä. Parempi olisi varmasti viedä ne keräykseen tai kirppikselle, eikä pitää lihomista mahdollisuutena. Olen vain liian laiska saadakseni aikaiseksi oikeasti varattua kirppispöytää ja hoitaa kamoja paikan päälle. No thanks.

Haluaisin viskata kaikki isot ja vanhat vaatteet pois, mutta sitten kaappiini ei jäisi kuin muutama vaate. Pitäähän nyt jotain vararytkyjä olla. Vaikka vihaan niistä jokaista, ne muistuttavat minua karmivasta vartalosta jota olen raahannut ennen mukanani. Jos minulla olisi rahaa (tämä tuntuu olevan nykyään mottoni), menisin ja ostaisin uusia, sopivia paitoja ja housuja. Mutta sitähän minulla ei ole, yhtään ylimääräistä euroa ei jää. Se mikä tulee, menee.

Niin, sen lisäksi pitäisi imuroida, viedä matot ulos ja pestä lattiat. Kissat ovat pitäneet kemuja viikon ja se tarkoittaa karvavuorta ja kissanhiekkakokoelmaa matoilla ja lattialla. Jos näistä suoriudun, voin liputtaa. Sen varalle, etten jaksa tehdä tuota kaikkea, olen keksinyt kevyempää ja taatusti viihdyttävämpää puuhaa: lainasin kaverilta kasan elokuvia ja kirjastosta muutaman kirjan. Voin vaihtoehtoisesti viettää aikaa loikoillen kissojen kanssa sängyllä kirja nenän edessä, tai maata sohvalla kissa kainalossa ja elokuva pyörimässä. Kuulostaa hyvältä, paitsi jos nämä ovat ainoa ohjelmani kahden päivän varalle.

Pitäisi kai käydä ulkonakin. Jos olisi rahaa (taas se tuli), lähtisin vaikka kaupunkiin elokuviin. Yksin. Se olisi jo aika suoritus minulta, joka kammoaa edelleen vieraita ihmismassoja. Mutta yksi hiton leffatiketti taitaa maksaa nykyään 7-9€, joten ei onnistu nyt. Ja olisi aika surullista mennä yksin, tuntuu että se vain korostaisi yksinäisyyttäni.

Äskenkin kaupassa, kun haalin korillisen hedelmiä, vihanneksia ja hapankorppuja (tää neiti laihduttaa nyt oikeasti vielä ainakin seitsemän kiloa, toivottavasti enemmän), tulin surulliseksi yhtäkkiä. Tähän saattoi vaikuttaa sen suuren ex-ihastuksen näkeminen. Sen josta kävin kierroksella koko kesäkuun, kunnes sain kunnon läimäyksen. Kuvaannoillisen sellaisen. En tiedä miksi hänen näkemisensä masensi, vaikken enää näe hänessä muuta kuin hirviön. Jotenkin kai tiedostin taas entistä enemmän sen, etten kelvannut hänelle, enkä varmasti kelpaa kenellekään.

Yksikin ihana kaveri, johon olen tutustunut tässä kesällä, laittoi ensin itse viestiä ja kyseli kuulumisia ja vaikutti oikein innostuneelta, kunnes yhtäkkiä hiljeni tyystin. En tiedä mikä muuttui, emme edes nähneet siinä välissä. Eikä tosin sen jälkeenkään. Hän ei asu täällä, käy vaan satunnaisesti. Emmekä ole tapailleet virallisesti, törmänneet vain silloin tällöin ja käyneet niinä hetkinä ihan maagisen luovia keskusteluja. Olen vähän pettynyt tuohonkin juttuun, olisin halunnut tutustua paremmin. Mutta minkäs teen, en kiinnosta enää niin en kiinnosta. Harmi vain että minua olisi kiinnostanut. Vaikka ihan kaverimielessäkin, sen verran mukava kaveri on.

Huomasin aiemmista teksteistäni, että jauhan nykyään joka kirjoituksessa siitä kuinka yksin ja kaverin puutteessa olen. Se on kai vain niin totta. Huh, mikä maratoniteksti tämäkin. Ja ihan yleistä pälinää taas. Missä ne suuret visiot ja ideat on? Hukassa. Ei minun elämässä tapahdu enää mitään ihmeellistä. Kun kaikki on pielessä, en enää edes tiedä mitä kertoisin siitä. Kaikki lääkäriasiat stressaavat niin paljon, etten pysty tällä hetkellä edes ajattelemaan niitä ilman ahdistukohtausta. Olen pulassa holtittoman exän kanssa, enkä jaksa ratkaista tilannetta mitenkään, enkä edes tiedä mitä voisin tehdä ongelman suhteen.

Taidan vain maata. Ainakin näin alkuunsa.

ps. Haluaisin mennä kauppaan ja ostaa minttusuklaakuulia ja sipsiä. Ja leipää, vaaleaa leipää. En muista milloin olen viimeksi syönyt sitä! Mutta en mene. Vastustan kiusausta ja järsin hapankorppua. Olisi niin lohdullista edes syödä, mutta sekin on tällaisilta valailta kiellettyä. Kaikki kiva on aina kiellettyä. Kiukuti kiukuti.