Kevätpörriäinen

Aika pelottavaa huomata miten helposti saan kierroksia, kun innostun jostakin. Päässä alkaa surista ja pöristä, ihan kuin jokainen hermosolu natisisi liitoksissaan, alan töhöttää innostuksen aiheeni kimpussa ja saatan huomata illalla ajatelleeni koko päivänä vain ja ainoastaan sitä yhtä asiaa, josta sillä hetkellä saan vimmaa. Nyt tuntuu siltä, että lääkevaihto ei ole alkuunkaan tarpeellinen, kunhan vain saisin pitää tämän yhden asian mielessäni niin ei olisi huolen häivää.

Samalla oikeastaan jo jollain tasolla tiedostan, että tämä on ohimenevä vaihe. Harmi. Olisi niin kivaa olla näin innokas. Ja pätevä, tunnen itseni todella todella päteväksi lähes kaikilla osa-alueilla. Peilikuvakin näyttää hyvältä. Ehkä siksi, koska vatsa pysyy littanassa kun ei juurikaan nälätä.

Punon parhaillani suuria suunnitelmia, jotka eivät ole pelkästään tämän vimman tuotoksia. Suunnitelmia, jotka toteutuessaan veisivät elämääni suuren harppauksen eteenpäin. Ainakin tänään jaksan vielä seistä suunnitelman takana, mutta pelkään pahoin että pakitan heti ensimmäisen tilaisuuden - eli vastoinkäymisen - tullen. Kunpa voisin pakottaa itseni tekemään kerrankin jotain, estää itseäni tuhoamasta kaikkea mikä voisi auttaa minua. Kunpa en aina livistäisi karkuun. Minustahan se on kiinni. Mutta minä en vain oikein hallitse järjellistä puoltani. Jos sellainen on olemassa.

Nyt alan vahdata kolmosta, sillä Pako alkaa taas! Jei.