"Heräsin mutta koska sängyn vieressä ei ollut ketään kertomassa että tein väärin, nukuin hieman lisää"

Ihan alkuun anteeksi megaotsikko, mutta se sopii niin hyvin tähän päivään. (Lause alá Bukowski jälleen)

Tänään olen selviytynyt vähän paremmin. Heräsin vasta puoli yksi, mutta en tuntenut edes suurta syyllisyyttä kun tassuttelin tupakalle keskellä päivää aamutakissa ja tyynynkuva poskessa. Minulla jää jostain syystä lähes aina tyynyliinan ruttujen painaumat poskeen. Kouluaikoina oli kismittävää nukkua pommiin, laukata tunnille ja yrittää vetää hiuksia posken peitoksi. Niin, tulin siihen tulokseen että miksi hitossa minun pitäisi nousta aamulla kello kahdeksan, kun siihen ei ole yhtäkään syytä. Päivä on joka tapauksessa uuvuttavan pitkä, kun ei ole mitään tekemistä eikä välttämättä jaksamista tehdä mitään. So let it be.

Kävin hoitamassa yhden pankkiasian ja vierailin kirjastossa. Varasin tämän uutuuden, vaikuttaa mielenkiintoiselta joskin varmasti rankalta. Jostain syystä minun täytyy hotkia kaikkia traagisia kirjoja, vaikka ahdistun niistä helposti ja taatusti. En välttele lukemasta riipaisevia masennustarinoita, vaan luen ja vajoan muistoihin, jotka meinaavat kuristaa minut. En osaa pysyä kaukana sh-kirjoista, vaikka painan niistä "vahingossa" mieleeni faktoja, joita käytän myöhemmin hyödykseni. Löydän uusia tapoja pelehtiä ruoan kanssa. Ihmislapsi osaa olla todella tyhmä tarpeen tai tilaisuuden tullen.

Yhdellä kaverillani, joka on kesän aikana alkanut muuttua ystäväkseni, on edessä vaikea elämäntilanne. Tunnen outoa helpotusta, kun voin kuunnella ja tukea häntä. Ensinnäkin tunnen itseni tärkeäksi, kun hän sanoo puhelimessa ettei ole pystynyt sanomaan asiaa ääneen vielä kenellekään mutta nyt hän haluaa sanoa sen minulle. Olenko oikeasti niin luotettu? Kesän aikana huomasin monen vanhan kaverini alkavan luottaa minuun yhä enemmän henkilökohtaisissa asioissaan. Etenkin ongelmissaan. Ehkä se johtuu siitä, että jokainen tietää päällisin puolin kuinka vaikeaa minulla on ollut. Ehkä se saa heidät uskaltautumaan pistämään itsestäänkin jotain likoon. Mutta sitten pieni pirulainen kolkuttelee takaraivoani ja kuiskuttaa että ne vaan käyttävät sinua kuuntelijana, kun olet niin empaattinen ja avulias. En kuitenkaan halua uskoa piua, sillä en koe enää mitään tarvetta auttaa ihmisiä joita en halua. En jaksa kuunnella turhia murheita sekuntiakaan, koska omiakin on tarpeeksi.

Nyt kuitenkin haluan, oikeasti haluan auttaa ystävääni. Se vie myös ajatuksia pois omasta surkeudestani, havahdun tajuamaan että ainiin, olihan näillä muillakin todellisia ongelmia, eiväthän ne pohdikaan pelkkiä valinnaiskursseja. Samalla se tuo ystävää lähemmäs, minun on helpompi puhua hänen kanssaan hänen ongelmastaan, kun tunnen että olemme samassa veneessä. En tietenkään toivoisi hänen joutuvan kohtaamaan vaikeuksia, en missään nimessä. Minun on vain helpompi suhtautua ongelmiin kuin onneen. Onnellisuus ja onnistuminen ovat vähän vieraita maita minulle. Mutta seuraavaksi alan pelätä, että kun ystävä joskus aikanaan selviytyy murheestaan ja nappaa taas kunnolla kiinni elämästään (joka on normaalisti huomattavasti tasapainoisempi kuin minun), minä jään taas yksin heiluvaan paattiini. Olen kauhea ihminen. En saisi ajatella tällaisia. Mutta ajattelen silti. Miksi ihminen on julma, kateellinen ja itsekeskeinen olento?

Huoh. Haluaisin jotain tekemistä. Työharjoittelu siirtyy siirtyy siirtyy, enkä ole edes varma kykenenkö siihen enää, jos vointi heittelee näin rajusti. En halua sairaalaan, koska silloin menetän viimeisetkin normaalielämän rippeet. Haluaisin vain pitää yhden naisen taiteilijabileet ja olla hetken huoleton. Haluaisin vain olla joku muu joka onnistuu.

Onneksi on kissat, nuo karvamakkaroita oksentelevat ja kissanhiekkaa varpaistaan ripottelevat mönkiäiset, jotka tekevät minut aijoittain hyvin onnelliseksi. Osaan tehdä jotain oikein, osaan rakastaa jotain vilpittömästi. Osaan huolehtia ja ottaa vastuun jostakin elävästä. Ja sitten ne kipuavat yöllä päälleni ja kaivautuvat kylkiini hurisemaan. Joskus noina hetkinä itken niiden turkkiin ja ihmettelen miten paljon ne minulle tietämättään antavatkaan.

ps. Ainiin, unohtui jo että oksensin tänään. Ei kaikki mennytkään ihan putkeen.