Oli hienot suunnitelmat, jotka eivät sitten toteutuneetkaan. Nukuin puoleen päivään ja olin herätessäni yhtä väsynyt kuin en olisi nukkunut ollenkaan. Nuokuin päiväkirjan edessä tunnin ja kirjoittelin mitä mieleen tuli. Sen jälkeen raahauduin avaamaan kaihtimet ja heitin päiväpeitteen sängylle. Vaikka olisin puolikuollut minun on pakko, ihan pakko avata verhot ja pedata sänky. Muuten kuolen ahdistukseen.
En halua enää ikinä siihen kuntoon jossa olin vuosi sitten. Silloin en jaksanut enää avata verhoja aamuisin. Muistan itkeneeni sitä. Muistan itkeneeni sitä, että jos olisin avannut verhot, en olisi jaksanut sulkea niitä illalla. Olin ihan hysteerinen verhojen suhteen. Päiväpeitteen suhteen oli sama juttu: joko se oli sängyllä koko ajan tai sitten sänkyä ei pedattu ollenkaan. Välivaihtoehtoa en pystynyt ajattelemaankaan. Eli sitä normaalia aamulla sänky kasaan, illalla auki -systeemiä. Että voi ihminen mennäkin alas. Sen takia haluan vaikka väkisin hoitaa nuo hommat nykyään, ettei mikään muistuta menneestä. En kestä myöskään niitä vakuumijuustopakkauksia, joissa on valmiita juustoviipaleita. Vuosi sitten en jaksanut leikata juustosta siivua, itkin sitäkin hysteerisenä. Silloin minulle ostettiin niitä pakkauksia, koska juusto meni alas ja minun haluttiin syövän jotain. Hyi, puistattava muisto.
Nyt istun yksin kotona kissat seuranani. En jaksa keskittyä lukemaan, hyvätkin kirjat tuntuvat tylsiltä. En jaksa katsoa elokuvaa, en pysty seuraamaan juonta. Ajattelen ruokaa. Olen ajatellut sitä koko päivän. Kaapissa on hyvin sekalainen seurakunta erilaisia aineksia, joista minun kiero mieleni on kasaillut maistuvia mielikuvia. Mitään tiettyä ruokaa niistä ei saa tehtyä, mutta hyvällä mielikuviteksella niistä saisi kyllä jotain. Yritän vastustaa himoa. Siinä käy vain taas köpelösti jos alan syödä. Peilikuva ahdistaa jo muutenkin.
Olen viime päivinä nähnyt itseni tavallistakin rumempana. Hiukset, jotka yleensä ovat ainoa osa minua josta pidän, ovat muuttuneet silmissäni aivan hirveäksi lumpuksi. Monena hetkenä olen halunnut leikata ne, naksia Fiskarsseilla kaiken pois. Viimeinen järjenripe kuitenkin sanoo, että katuisin sitä niin mielettömästi ettei kannata. Tuntuisi vaan kutkuttelevalta murentaa itseäni vielä vähän lisää, tuhota jotain mistä pidän. Ihan sairasta haluta kiduttaa itseään noin. Tosi pipiä.
Kävin ostamassa pari siideriä. Imaisen ne myöhemmin kitusiini ja itkeä vollotan.
God I hate my life. Taas kerran.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti