Aak, en ole kirjoittanut moneen päivään kunnolla. On tapahtunut niin paljon, olen laiminlyönyt lähes kaiken. Paitsi kissat. Enkä itseänikään pahasti. Olen jopa laihtunut taas, kun ruoka ei meinaa kaikessa tohinassa maistua.
Sain tänään terapeutilta luettavaksi lausunnon, jonka hän oli kirjoittanut jatkoterapiahakemustani varten. En tiedä miksen ole aiemmin sitä nähnyt, ei kai vain ole tullut puheeksi terapeutin kanssa. No tänään tuli. Tunnin alussa taitoin lausunnon visusti kahtia ja piilotin sen laukkuuni, en halunnut sotkea tuntia lukemalla sitä ja järkyttymällä jälleen kerran. Ahdistun minusta tehdyistä lausunnoista. Niitä tehdään jatkuvasti kaikkia mahdollisia merkityksiä varten. Jokaisessa kerrataan samat asiat. Samat ongelmat. Samat sairaudet. Samat traumat. Sama helvetti. Ja silti luen kuitenkin jokaisen.
Yllätys oli siis suuri, kun asettauduin tänään lukemaan mielenterveyteni historiaa, enkä ahdistunutkaan. Oikein kuulostelemalla kuulostelin, missä se kuristava tunne on. Missä kaikki kyyneleet? Miksi kädet eivät jo tärise? Mitä ihmettä?! Se ei tuntunutkaan miltään. Ei tuntunut yhtään miltään lukea sitä tekstiä. Ihan hämmennyin. Istuin hölmönä paperit käsissäni ja aloin hihittää. Umpihullua. Nautin siitä. Päättelin olevani jo tarpeeksi pöpi, kun entiset huolenaiheet eivät tunnu enää huolenaiheilta. Olen kai ylittänyt rajan.
Ihan sama. Keitän teetä ja kiemurtelen sohvalla. Elän kummallista aikaa. En oikein saa selvää itsestäni. Mutten välitäkään saada, juon vain tämän teen ja menen jatkamaan kiemurtelua.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti