Aidon kauneuden puolesta

Tiedotus: Minä en käytä nimimerkkiä Tiitiäinen missään muualla netissä kuin blogissani. En esimerkiksi Tukarilla. Haluan ilmoittaa tämän virallisesti sekaannusten välttämiseksi.

Menen tänään käymään pulassa olevan ystäväni (no nyt hän on näköjään ihan virallisesti ystävä) luona. Matkaa on aika paljon, mutta haluan mennä. Jos olen itse onneton ja pystyn sen ääneen sanomaan, toivon että joku tulisi luokseni. Useimmiten ei tule, sillä voidessani oikeasti huonosti en kerro sitä kenellekään. Eikä kaikilla tunnu olevan sellaista tapaa, että tulee ihan paikan päälle lohduttamaan. No, olemme erilaisia. Joskus kyllä sairaalassa ihmettelin, miksi kukaan ei tule käymään. Olin tietysti menettänyt lähes kaikki kaverit omasta tahdostani, mutta eivät hekään kyllä viitsineet yrittää. Yksi jaksoi. Olen kiitollinen siitä.

Mutta sanon vain, että jos joku ystäväni joutuu sairaalaan, menen totta kai käymään. Menisin vaikken olisi itse siellä koskaan ollutkaan. Sehän on ihan luonnollista. Mutta ymmärrän myös, että suljettu psykiatrinen osasto saattaa kuulostaa aika hurjalta paikalta paremman tiedon puutteessa. On vähän eri asia mennä moikkaamaan kaveria vaikkapa kirralle. Se siitä.

Poskeni ovat ihan järkyttävän turvoksissa. Voisin nousta ilmaan kuin kuumailmapallo ja leijailla siellä poskieni varassa. Kahden päivän oksentelun jälkeen turvotus kestää arviolta viikon. Laskeehan se vähitellen, mutta tunnen sen itse silti koko ajan. Loukkaannuin tosi pahasti, kun terapeutti väitti kerran minun oksennelleen vaikken ollut tehnyt sitä vielä silloin. Hän sanoi, että poskien pyöreydestä päätellen olen taatusti oksentanut. Joo, kiitti vaan kovasti. Poskeni ovat siis jo luonnollisestikin niin pyöreät että heikompia heikottaa. En sanonut mitään. En enää voinut sanoa mitään sisäiseltä järkytykseltäni.

Yleensäkin, jos joku sanoo minusta jotain hyvin henkilökohtaista (etenkin liittyen painooni tai muuten ulkonäkööni), saatan harmistua ihan hirveästi ja vetää palkokasvin hajuaistimeen, mutten sano sitä koskaan ääneen. Muuten kyllä älähdän nopeasti ja lauon mielipiteeni takaisin, mutta ulkonäkö on niin arka paikka etten pysty. Silloin tuntuu että muutun vahanukeksi, jonka kasvoille on jämähtänyt välinpitämätön ilme tai jopa pieni hymy, vaikka naamion takana meinaan purskahtaa itkuun. Vetäydyn omaan surkeuteeni, enkä pysty miettimään mitään muuta kuin "loukkausta", joka ei välttämättä ollut edes tarkoitettu sellaiseksi.

Ihmiset sanovat asioita epähuomiossa. Minun pitäisi oppia suodattamaan palautetta, eikä ottaa kaikkea niin herkästi itseeni. Jostain syystä toisten antama palaute on liian todellista minulle. Ihan kuin jonkun suusta voisi tulla jumalallinen totuus, jota minun täytyy uskoa. Tämä olisi opettelemisen arvoinen asia. Se on kai sitä terveen itsetunnon puutetta.

Dovella on hieno kampanja, käykääpä tsekkaamassa. Törmäsin kampanjaan ensimmäisen kerran lehtimainoksessa, josta jäi mieleen kuva nuoresta arasta tytöstä. Tämä pieni teksti oli kuitenkin tärkeintä: "-- Tyttöjen syömishäiriöt lisääntyvät 10-16 -vuotiaiden parissa nopeasti ja paras apu niiden ehkäisemiseen on kohottaa tyttöjen itsetuntoa. Kerro heille, että välität."

Niin. Mietin olisinko itse voinut päästä helpommalla itsetunto-ongelmieni kanssa, jos olisin joskus saanut muutakin kuin kritiikkiä ulkonäöstäni. Äitini sanoilla on ollut suuri merkitys. Muistan kipeitä ja viiltäviä loukkauksia, joita hän on minulle tiuskinut ja joskus vain todennut ihan pokkana. Olen aina toivonut, että voisin muuttua sellaiseksi tytöksi kuin äiti haluaa. Mutta mikään ei kelpaa. Terapeutti kysyi kerran, milloin luulen olevani tyytyväinen painooni, mistä tiedän milloin on tarpeeksi. Huomasin vastaavani, että viimeistään silloin kun äidille riittää. Äidin mielestä olen pyöreä. Edelleen. En tiedä mitä hän tarkoittaa sillä, en ole pystynyt kysymään.

Jos minulla on joskus tytär, kerron hänelle että hän on kaunis juuri sellaisena kun on.