Deep beneath the stars I´m lost

Kamala päivä. Nyt ei ole kaikki kunnossa, ei todellakaan.

Jo aamu alkoi mokailulla, kun missasin jälleen kerran sovitun tapaamisen nukkuessani autuaasti sen ohi. Prinsessa Ruusunen nukkui iltaääkkeillä plus parilla unilääkkeellä niin sikeästi, ettei yksi kännykän piipitys tunkeutunut tajuntaan. Nolotti. Hävetti. Voin kuvitella miltä kuulostan, kun yritän selittää etten yksinkertaisesti herää joskus. Tavallinen (terve) ihminen käsittää sen luultavasti niin etten vain viitsi tai jaksa nousta sängystä. En tiedä miten tulen ikinä ehtimään ajoissa kouluun tai töihin. Tarvitsen varmaankin lääkärin paperin selitykseksi, mutta se ei helpota omaa häpeääni yhtään.

Masensi muutenkin, mutta tuon episodin jälkeen tunsin itseni niin kurjaksi olennoksi että romahdin sänkyyn itkemään. Pillitin kuin porsas, kunnes toinen kissa pomppasi päälleni silmät lautasina hämmennyksestä. Nappasin kissan kainaloon ja rauhoitellessani sitä rauhoitun vahingossa itsekin. En vain olisi millään halunnut nousta sängystä, sillä tiesin että minun pitäisi hoitaa yksi asia. Suunnittelin siirtäväni sen huomiseen, koska ajatuskin siitä että minun pitäisi jaksaa meikata, laittaa hiukset ja valita vaatteet tuntui yhtä suurelta haasteelta kuin Mount Everestille kiipeäminen. Mutta sellaista vaihtoehtoa kuin näiden skippaaminen ei ole olemassakaan, en mene postilaatikkoa pidemmälle luonnontilassa.

Itkin ja paiskoin tavaroita hetken, koska tunsin itseni vielä onnettomammaksi. Millainen ihminen ei jaksa pukeutua? Millaisella ihmisellä kestää puolitoista tuntia meikkaukseen ja hiustenlaittoon? Neuroottisella. Ylikriittisellä. En osaa päättää mitä pukisin, koska inhoan jokaista vaatekappaletta ylläni näinä päivinä. Lopuksi vetäisin päälleni jotain, yritin sutia naamaan väriä, pöyhin hiuksia ja juoksin peilin ohi. On helpompaa kun ei tiedä kuinka karmealta näyttää. Mutta sittenhän niitä kummia vasta alkoikin sattua.

Ajoin tuttua reittiä tuttuun paikkaan. Kuitenkin koko matkan olin vähän ymmälläni missä olen, minua itketti ja ahdisti koko ajan. Puolessa välissä matkaa meinasin kääntyä paniikissa takaisin kotiin, mutten osannut muuta kuin ajaa eteenpäin. Olin ihan hysteerinen ja pelkäsin tekeväni virheen ja aiheuttavani kolarin. Olo oli kummallinen, kunnes jossain vaiheessa vain hätkähdin ja huomasin ajaneeni päämääräni ohi. Reilusti ohi. Siitäkös se paniikki vain parani, olin ihan kadoksissa. Ajoin huoltoaseman pihaan ja pillahdin taas itkuun. Halusin vain kotiin. Takaisin kotiin. Kotiin kotiin kotiin.

En vain saanut enää päähäni kuinka pääsen sinne. Yhtäkkiä en muistanut mistä minun pitäisi ajaa takaisin. Istuin autossa varmaankin tunnin ja yritin hengittää ja kasailla repeilevää mieltä kokoon. Pelkäsin ihan hillittömästi, mietin olenko nyt seonnut lopullisesti. Olin yksin autolla liian kaukana kotoa. Jos olisi ollut rahaa, olisin jättänyt auton siihen, tilannut taksin ja tullut kotiin. Mutta koska ei ollut, jouduin ajamaan takaisin ihan itse. Kammottava matka, mutta pääsin jotenkuten perille. Kun sain tärisevin käsin sohaistua avaimen kotioveni lukkoon ja pääsin sisälle, paiskasin oven kiinni ja valuin lattialle. Katsoin kissaa silmiin ja kysyin saako nyt itkeä. Ja itkin. Otin moxin ja hatauduin sänkyyn. Heräsin jonkun tunnin päästä ja olin melko tyyni. Kaikki päivän tapahtumat tuntuivat kaukaisilta ja epätodellisilta.

Sen jälkeen olen ollut taas normaali. Ei masenna eikä ahdista tavallista enempää. En ymmärrä yhtään mitä minussa tapahtuu. Pelottaa. Mietin mihin suuntaan olen menossa, joudunko taas pian sekavana osastolle. Miten ihmisen mieli voi tehdä tällaista? Miten ihminen voi menettää itsensä hallinnan arvaamatta?

Ja ennen kaikkea miksi? Miksi minä? Miksi ansaitsen tällaisen mielen, mitä niin pahaa olen tehnyt? Pitääkö minun jaksaa tällaista? Kuinka kauan jaksan tätä?

Jaksanko minä tätä?