You´ll be sorry when I´m gone

Huh, viimeinkin se kauan odotettu terapiatunti oli. Jo viikon tauko tuntuu nyt liian pitkältä, kun ei ole ketään muuta kenelle puhua. Mutta olipa rankka käynti, rankempi kuin pitkään aikaan. Yleensä minulla on tapana puhua hyvin tunteettomasti ongelmistani ja todeta vain etten jaksa elää juuri nyt. Tänään terapeutti puuttuikin juuri tuohon. Hän pamautti päin näköä, että on epäillyt jo pitkään minun dissosioivan. Tämä ei vielä kertonut minulle juuri mitään. Sana dissosiaatiohäiriö kuulosti kylläkin tutummalta. Terapeutti kertoi kyseisestä häiriöstä yleisesti ja kehotti minua hakemaan siitä lisätietoa. Hän halusi minun lukevan lisää myös traumaterapiasta, vaikka olen siitä jo yhden opuksen selannutkin. Selvä. Sen tein.

Mitä enemmän luin, sitä enemmän jähmetyin. Tuntui kuin olisin pudonnut pudonnut ja pudonnut, uponnut pehmeään samettiseen utuun ja nukahtanut. Tunnistan itseni niistä artikkeleista joita luin. Mieleeni välähti useita lauseita, joita olen kuullut omasta suustani. Viimeksi tänään. Sillä, kutsutaanko sitä dissosiaatiohäiriöksi vai miksi tahansa, ei ole väliä. Sillä on, että voin ymmärtää itseäni taas hieman enemmän. En jaksa ryhtyä erittelemään sen tarkemmin mikä kaikki liittyy tuohon, vaikka tekisi mieli. Tekisi mieli paneutua aiheeseen tarkasti ja tehdä kenties tärkeitä löytöjä itsestäni ja havaintoja toiminnastani. Nyt en pysty. En voi. En vielä.

Ainoa tällä hetkellä merkityksellinen tieto on se, että minulla on sittenkin "oikeus" olla tällainen. Olen hävennyt aina hankaluuttani (eli mielenterveysongelmiani), koska olen ajatellut ettei minulla ole päteviä syitä kärsiä näin paljon. Olen ajatellut ettei minulla pitäisi olla valittamista, koska en ole koskaan kokenyt yhtä pahaa kuin jotkut. Minua ei ole pahoinpidelty, ei käytetty hyväksi, vanhempani eivät ole alkoholisteja. Sellaisten perheiden lapsilla on mielestäni selkeä syy voida huonosti, toisin kuin minulla joka tulen ns. hyvästä, varakkaasta perheestä.

Sitten eteeni lyödään tieto, että emotionaalinen laiminlyönti johtaa yhtä pahoihin vaikeuksiin kuin aiemmin mainitsemani syyt. Ja minun pitäisi uskoa tämä. Näenhän minä sen itsessäni, mutta tässä kohtaa minä ilmeisesti sitten dissosioin: en osaa yhdistää sitä minää, joka koki sen kaiken lapsena tähän nykyiseen minään. Mietin usein, olenko minä todella elänyt tämän elämän. Se tuntuu ihan järjenvastaiselta. Oma elämä, kun sitä katsoo taaksepäin.

Joudun tänään toimittamaan erästä asiaa äidille. Haluaisin jo viimein sanoa hänelle, että meidän ei pidä olla kavereita. Että meidän ei pidä raastaa toisiamme hengiltä. Että hän ei saa kaataa huoliaan niskaani. Että minä tarvitsen apua, minä olen se lapsi, ja jos hän haluaa kerran olla elämässäni, antakoon tukea. On kammottavaa kun odotan edelleenkin, että äiti huomaisi minut. On hirveää kun turva on periaatteessa olemassa, muttei koskaan läsnä. En osaa lakata odottamasta ja toivomasta, että äiti pystyisi joskus katsomaan peiliin ja näkemään itsensä ja minut erillisinä.

Haluaisin olla julma ja sanoa, että katsopas nyt äiti oikein tarkkaan mitä tyttärestäsi tuli: epätäydellinen ongelmavyyhti. Ja että kuulepas äiti, se ei johdu mistään mystisestä sairaudesta joka vain iski minuun yhtäkkiä. Että sinulla äiti on iso osuus tässä pelissä. Johtuukon osa sairaudesta, osa ties mistä, mutta niillä eväillä minä olen tähän elämään ponnistanut jotka teiltä sain. Etpä tainnut jaksaa kummoisia herkkuja eväsrasiaani pakata. Ja tässä minä nyt räpistelen, edelleen sinun käytössäsi päivästä toiseen, vaikka olen hukkua koko ajan.