Kiireinen

Kyllä nyt Tiitiäisen maassa tapahtuu. Olen keksinyt paljon puuhaa ja suunnitelmia itselleni, ja alkaa melkein tuntua, että minulla on sittenkin elämä. Tällainen hetkellinen kirkas hetki taas meneillään.

Olen yrittänyt viime päivinä karistella menneisyyttä jaloistani, ajatella että siihen en voi vaikuttaa mutta tulevaan voin. Tuo on ihan totta, mutta käytännössä menneisyyttä ei voi koskaan täysin jättää taakseen. Se elää ihmisessä, ihminen on menneisyyden tulos. Minä en olisi tällainen ilman kaikkea sitä, mitä minulle on tapahtunut. En osaa kuvitella elämääni toisin, en voi tietää millainen tyttö olisi kasvanut ns. normaaleissa olosuhteissa. Tätä olen, mutta muuksi voin kai hiljalleen muuttua.

Kaiken maailman kiireiden vuoksi päivitykset junnaavat ja tulevat hetkisen vielä junnaamaankin. Mutta näkyillään taas.

Kanssas tai ilman, aina se sattuu

Minun on vaikeaa löytää itsestäni rakkauden tunnetta. Tai pitämisen. Tykkäämisen. Se kyllä hyökyy yli usein, ihastun varsin kiihkeästi ja tulisesti, mutta se todellinen tykkääminen on vaikea tunne. Välttelen sitä. Se on pelottavaa. Kiintyminen. En halua kiintyä. Oli järkyttävää tajuta, kuinka paljon pelkään jo etukäteen pettyväni toiseen. Estän itseltäni onnen valmistautumalla pahimpaan, enkä anna itselleni lupaa nauttia juuri tästä hetkestä. Kiiruhdan mielessäni asioiden edelle ja mietin, ettei minun kannata jatkaa tätä juttua, koska tällä ei kaiken järjen mukaan ole tulevaisuutta.

Me molemmat tiedämme sen. Minä en vain osaa olla sen asian kanssa, vaikka viihdyn tämän uuden ihmisen seurassa mitä parhaiten. Olemme puhuneet asiasta paljon, vaikka olemme tunteneet vasta vähän aikaa. Olemme jutelleet paljon kummankin elämäntilanteesta, ja sanomaton totuus on se ettei me varmastikaan koskaan tulla varsinaisesti seurustelemaan. Hän osaa elää tässä hetkessä, sanoa että pitää minusta ja että hänellä on nyt hyvä olla kanssani. Niin minullakin hänen kanssaan. Olen kuin pieni kissa maitokupin äärellä, nautin jokaisesta sekunnista. Mutta pelkään. Vetäydyn. Vaikka tämä ihminen hyväksyy minut tällaisena. Ei hän kaikkea tiedä, ei todellakaan, mutta paljon kuitenkin.

Huomaan etten todellakaan ole valmis suhteeseen. En vielä. Mutta osaisinpa nyt antautua tälle hetkelle murehtimatta tulevaisuutta. Nyt saan iloa ja voimaa, hyvää ja lämmintä seuraa, viiden tunnin päiväunia tiukassa syleilyssä, noutoruokaa illalla hänen pienessä yksiössään, aamuöisiä tupakkahetkiä parvekkeella vahvat käsivarret ympärilläni, sata suloista suudelmaa illalla, yöllä, aamulla - mitä muuta voisin vielä tarvita? Ainiin, ja pakko sanoa ääneen että loistavaa seksiä myös. Ihan pakko sanoa, se on kuitenkin olennainen osa suhdetta kuin suhdetta, oli se sitten tällaista kevyttä tai vakavampaa seurustelua.

Seksistä puheen ollen: yllätys yllätys minulla on vaikeuksia sen suhteen. Kieroon taipunut kehonkuvani vaikuttaa merkittävästi seksin laatuun. On vaikea uskoa toisen pitävän vartalostani, kun itse vihaan sitä niin paljon. Pystyn kyllä nauttimaan seksistä, ei siinä mitään, mutta se etten osaa olla täysin luontevasti ja vapaasti alasti toisen seurassa, vaikuttaa kaikkeen. Olen pienessä hälytystilassa koko ajan, olimme sitten suihkussa tai vain sängyllä katsomassa televisiota. Hän on ainakin vielä ymmärtäväinen, mutta minua ärsyttää se että tunnen itseni lapselliseksi ja tyhmäksi kun en osaa olla yhtä vapautunut ja itsevarma kuin hän. Pelkään että hänen kärsivällisyytensä loppuu ennen kuin olen päässyt tarpeeksi lähelle häntä uskaltaakseni olla sinut vartaloni kanssa hänen seurassaan.

Mutta en voi muuttaa itseäni miksikään juuri nyt. En halua tehdä mitään, mitä en koe hyväksi tai turvalliseksi. Jos minua ahdistaa kävellä alasti hänen keittiöönsä juomaan lasillinen vettä, niin minua ahdistaa se. Pelko siitä, että minut hylätään tämän takia voi olla todellinen, mutta minulla on oikeus olla tällainen. Yritän todistella sitä itselleni. Ja mitä enemmän uskallan olla oma itseni, sitä helpommin pääsen näiden ongelmien yli. Olen jo ylittänyt monta estettä hetkessä. En vain pidä tästä asetelmasta, jossa tunnen itseni heikommaksi. Olen tottunut olemaan se vahva ja hallitseva.

Huuh, olipas vakavaa pohdintaa. Syön sipsiä ja suklaata, enkä aio oksentaa. Tuokin ongelma vaikuttaa helpottaneen aika paljon, en muista milloin olen viimeksi oksentanut. Paino on tippunut, koska pikkuriikkinen ihastus kuitenkin laihduttaa aina.

Hän sanoo, että näytän siltä miltä naisen kuuluukin näyttää. Eli toisin sanoen minulla on etumusta ja takamusta, mutta kapea vyötärö. Siinä hän osuu kyllä ihan oikeaan, olen sellaista kurvikasta mallia. Ja pidän siitä jopa joskus itsekin. En missään vaiheessa ole halunnutkaan olla ihan kukkakeppi, vähän hoikempi vain. Hän sanoo myös, ettei minussa ole enempää laihdutettavaa, mutta sitä en ymmärrä sillä kilojen mukaan minussa on.

Pääasia on kai se, että hän pitää minusta. Se on tärkeintä. Ja minä pidän hänestä, vaikken sitä halua itselleni tunnustaa. Kesti tämä sitten vielä viikon, kaksi, kuukauden tai vuoden.

* Otsikossa ei viitata seksiin :D

Öyh

No voi hei daa. Älkää katsoko Idolsia. Myötähäpeään voi nimittäin kuolla.

Täällä olen ja hengitän. Olen tavannut mukavan ihmisen. Otan hyvin hyvin varovaisesti. Lupaan.

En saa sanottua mitään, kirjoitusblokki.

Sanoinpas silti tämän.

Anteeksi rakkaat ihmiset.

Mind, filled with fairytales

Suomi kohahti taas, otan osaa tapahtuneeseen mutta yritän pysyä kaukana kaikista tapahtumaan liittyvistä keskusteluista. Pian jokainen tyrkkää oman pikku hopealusikkansa suomalaisten nuorten kammottavaan tilanteeseen. Kun on niitä mielenterveysongelmia niin paljon ja mitäs niille tehtäs ja tällanen ei saa missään nimessä toistua ja sitä ja tätä ja tota. Niin. Onhan niitä ongelmia. Tällaiset traagiset yksittäistapaukset ovat kylläkin ääriesimerkki niistä. Eivät kaikki turvaudu väkivaltaan. Sen verran oma ruostunut lusikkani hipaisee soppaa.

Minä en suoraan sanottuna keksi yhtäkään hyvää keinoa, jonka avulla kaikki apua tarvitsevat nuoret saisivat hoitoa. Itse olen onnekas. Tiedän sen. Ja olen siitä kiitollinen.

En vain siltikään voi hyvin. Joten mitä sitten vaikka kaikki saataisiinkin hoitoon?

For some reason I can´t explain

Aak, en ole kirjoittanut moneen päivään kunnolla. On tapahtunut niin paljon, olen laiminlyönyt lähes kaiken. Paitsi kissat. Enkä itseänikään pahasti. Olen jopa laihtunut taas, kun ruoka ei meinaa kaikessa tohinassa maistua.

Sain tänään terapeutilta luettavaksi lausunnon, jonka hän oli kirjoittanut jatkoterapiahakemustani varten. En tiedä miksen ole aiemmin sitä nähnyt, ei kai vain ole tullut puheeksi terapeutin kanssa. No tänään tuli. Tunnin alussa taitoin lausunnon visusti kahtia ja piilotin sen laukkuuni, en halunnut sotkea tuntia lukemalla sitä ja järkyttymällä jälleen kerran. Ahdistun minusta tehdyistä lausunnoista. Niitä tehdään jatkuvasti kaikkia mahdollisia merkityksiä varten. Jokaisessa kerrataan samat asiat. Samat ongelmat. Samat sairaudet. Samat traumat. Sama helvetti. Ja silti luen kuitenkin jokaisen.

Yllätys oli siis suuri, kun asettauduin tänään lukemaan mielenterveyteni historiaa, enkä ahdistunutkaan. Oikein kuulostelemalla kuulostelin, missä se kuristava tunne on. Missä kaikki kyyneleet? Miksi kädet eivät jo tärise? Mitä ihmettä?! Se ei tuntunutkaan miltään. Ei tuntunut yhtään miltään lukea sitä tekstiä. Ihan hämmennyin. Istuin hölmönä paperit käsissäni ja aloin hihittää. Umpihullua. Nautin siitä. Päättelin olevani jo tarpeeksi pöpi, kun entiset huolenaiheet eivät tunnu enää huolenaiheilta. Olen kai ylittänyt rajan.

Ihan sama. Keitän teetä ja kiemurtelen sohvalla. Elän kummallista aikaa. En oikein saa selvää itsestäni. Mutten välitäkään saada, juon vain tämän teen ja menen jatkamaan kiemurtelua.

Suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä

Olen päässyt hetkeksi turvalliselle kämmenelle. Toivottavasti saan levätä hetken tässä. Pian se voi olla jo ohi.

Arvaamattomia asioita sattuu koko ajan. Jopa minullekin silloin tällöin.

Täytyy käydä nukkumaan. En saa vieläkään öisin unta. En oikein edes unilääkkeellä.

Hyvää yötä.

Se päivittää sittenkin

Olen hengissä, kovin kiireinen vain. Paljon kaikkea töhötettävää ja mietittävää. Ei mitään suuria mullistuksia, pään sisäisiä lähinnä.

Olen jotenkin onnistunut laihtumaan pari kiloa, olin vähän hämmentynyt. En ole yksinkertaisesti syönyt, koska en ole tuntenut nälkää. Siinä on jotain outoa, tosi outoa. Useimmiten olen nälkäinen, pohjaton, ihan ontto vatsan kohdalta. Sinne mahtuisi vaikka henkilöauto. Ehkä liikaa stressiä. Mikäs siinä, ihan kätevä konsti laihtua. Kelpaa minulle.

Nyt täytyy pistää pää tyynyyn ja toivoa, että saisin pitkästä aikaa nukuttua ihan kunnon yöunet. Viime yöt olen pyörinyt sängyssä, heräillyt aamuyöllä vähän väliä ja lopulta ottanut kirjan käteen ja lukenut siihen asti, että voin jo aloittaa uuden päivän. Unilääkkeen hyöty ei riitä aamuun asti, mutta sillä saan edes jokusen tunnin unta. Siispä lääkekaapille. Siellä olisi aika kattava varasto diilereille. Onneksi ne eivät tiedä sitä.

Taas murheen maille sade lankeaa

Pörriäinen kuoli. Se tapettiin tänään. Mitenköhän pörriäinen osasi jo eilen epäillä tätä? Ehkä siksi, koska se on tottunut kuolemaan. Pikku juttu, kuoleminen nimittäin. Mutta en suosittele, sattuu se kuitenkin sen verran. Ihan kuin pörriäistä olisi piesty sähkökärpäslätkällä. Zzzrrr. Zzrrrr. Ja pieni pöriläinen oli murhattu.

Nyt tahtoisin vain kadota. Päästä hetkeksi pois tästä mielestä. En jaksa kärvistellä, en todellakaan jaksa olla tässä hetkessä, tässä kivussa, tässä paskaisessa elämässä jossa kaikki menee aina pieleen. Yritin lepuuttaa mieltä alkoholin avulla, mutta sainkin vain kyynelkanavat auki ja nyt itkusta ei ole tulla loppua. Nikotiinin puutteessani pakottauduin kioskille, pidättelin sielläkin itkua ja säntäsin heti askin saatuani karkuun. Kotiin turvaan. Autokatokseen itkemään. Naapurin mummot varmaan luulevat minun rakastavan auton rattia, kun niin usein nykyään halailen sitä katoksessa.

Voisin ottaa moxin. Voisin, mutta eipä se poistaisi kipua. Joutuisin olemaan moxeissa koko ajan, jos haluaisin välttää kipua. Eilen liihottelin, tänään kohtasin todellisuuden. Jouduin kohtaamaan. Tuntuu että maailmalta putosi pohja. Niin käy eilisen kaltaisten päivien jälkeen, koska se into ja onni mitä eilen koin johtui hyvin vähäpätöisestä asiasta, sellaisesta minkä varaan ei todellakaan kannattaisi pantata koko elämää. Mutta pörriäinen panttasi.

Aaak. Nyt on niiin surullinen olo. Mitä ihmettä tämä tyttö voisi tehdä, jotta elämä tuntuisi paremmalta? Kaikki tämä lähtee minun sisältäni, tiedän sen mutta syytän silti vastoinkäymisiä ja ulkoisia murheita. Minun sisällänihän se murhe asuu. Se puskee pintaan väkisin. Milloin minä löydän sen sisäisen rauhan ja tasapainon, jonka avulla normaalit ihmiset selviävät elämästä? Niin ettei kaikki kaatuisi niskaan koko ajan. Minä vain räpistelen ja räpistelen, yritän kovasti kiskoa joka köydestä ja tarttua auttaviin käsiin. Jotenkin ote vain lipsuu ja irtoaa joka kerta.

Haluaisin rakkautta. Sitä minä haluaisin eniten. Että joku rakastaisi minuakin. En kestä olla yksin. Yksinäisyys tappaa kenet tahansa.

Voi luoja että tuo lause kävi itkettämään.

Moi vaan.

Kevätpörriäinen

Aika pelottavaa huomata miten helposti saan kierroksia, kun innostun jostakin. Päässä alkaa surista ja pöristä, ihan kuin jokainen hermosolu natisisi liitoksissaan, alan töhöttää innostuksen aiheeni kimpussa ja saatan huomata illalla ajatelleeni koko päivänä vain ja ainoastaan sitä yhtä asiaa, josta sillä hetkellä saan vimmaa. Nyt tuntuu siltä, että lääkevaihto ei ole alkuunkaan tarpeellinen, kunhan vain saisin pitää tämän yhden asian mielessäni niin ei olisi huolen häivää.

Samalla oikeastaan jo jollain tasolla tiedostan, että tämä on ohimenevä vaihe. Harmi. Olisi niin kivaa olla näin innokas. Ja pätevä, tunnen itseni todella todella päteväksi lähes kaikilla osa-alueilla. Peilikuvakin näyttää hyvältä. Ehkä siksi, koska vatsa pysyy littanassa kun ei juurikaan nälätä.

Punon parhaillani suuria suunnitelmia, jotka eivät ole pelkästään tämän vimman tuotoksia. Suunnitelmia, jotka toteutuessaan veisivät elämääni suuren harppauksen eteenpäin. Ainakin tänään jaksan vielä seistä suunnitelman takana, mutta pelkään pahoin että pakitan heti ensimmäisen tilaisuuden - eli vastoinkäymisen - tullen. Kunpa voisin pakottaa itseni tekemään kerrankin jotain, estää itseäni tuhoamasta kaikkea mikä voisi auttaa minua. Kunpa en aina livistäisi karkuun. Minustahan se on kiinni. Mutta minä en vain oikein hallitse järjellistä puoltani. Jos sellainen on olemassa.

Nyt alan vahdata kolmosta, sillä Pako alkaa taas! Jei.

Maata hakusessa

Noniin, toivotaan että yhteys pelaa taas.

Vietin hiljaiseloa viikonloppuna, mutta jotenkin kummallisesti pääsi tapahtumaan yksi kiva juttu. En vielä hehkuta yhtään sen enempää, sillä kaikki menee varmasti taas pieleen eikä mikään toteudu. Minun elämässäni asioilla ei ole tapana järjestyä. Olen muutaman kerran näiden vuosien varrella huokaissut tyytyväisenä, että nyt olen onnellinen - ja kuinkas sitten kävikään? Kaikki murskaantui sekunnissa. Ei siis enää koskaan onnellisuuspuheita.

Kuulostaa kamalan kyyniseltä kaksikymppisen suusta, mutta kun tottuu jatkuvasti vastoinkäymisiin ja epäonneen, sitä alkaa varoa. Harmillista että samalla minulta on kadonnut kyky nauttia pienistä ilonhetkistä. En uskalla olla onnellinen tai nauttia, koska ajattelen automaattisesti saavani kohta taas turpaan elämältä. Putoaa matalammalta kun ei ala leijailla liian helposti.

Muuten kaikki junnaa ihan samalla radalla kuin aiemminkin. Ei tietoa työmahdollisuuksista ei mistään. Minä vain tapan aikaa tässä maailmassa vailla mitään jalansijaa yhteiskunnan piireissä. Ajelehdin yksin ja odottelen milloin sitä maata alkaa vilkkua horisontissa. Nyt taidan olla vielä aika kaukana avomerellä.

Mutta kuunnelkaas tätä mimmiä, aika metkaa nimittäin: Kerli - Walking on air

Tiedossa pakollinen nettitauko

Netti ei toimi, joudun viettämään hiljaiseloa ja kärsimään tukalista vieroitusoireista. Eli postauksia ei ole tiedossa tuttuun tahtiin. Pirut.

Sain eilen siivottua. Nautin siististä, puhtaasta ja raikkaasta kodistani! Salainen aseeni on imurin hajustekuulat. Ei muuta kuin sitruunan tuoksuisia pompuloita pölypussiin ja kämpässä leijuu imuroinnin jälkeen mitä raikkain tuoksu. Helppoa. Sen jälkeen vielä sitrushedelmien tuoksuista pesuainetta, lattiat kosteiksi ja nopea pyyhkäisy rätillä (tekisi mieli sanoa siivousliinalla, sana rätti kuulostaa karmealta) seinäpintoihin pään korkeudella. Hahaa. Ovelaa huijausta. Tosin kissat ovat jo ripsineet eteisen täyteen kissanhiekkaa. On varmasti tosi vekkulia sinkaista suoraan laatikolta matolle ja ravistella hiekat vasta siinä varpaiden väleistä.

En tiedä mitä aion tehdä viikonloppuna. En kai mitään. Katson varmaankin telkkaria ja luen.

Mutta hyvää viikonloppua muille.

You feel this unless you kill this

Tiedättekö mitä inhottavaa on kaurapuurossa? Kaikki. Syön sitä koska siitä saa edullisen aterian pakastemustikoiden kanssa. Syön sitä koska se pitää nälkää omatoimisen tutkimukseni mukaan 3,5-4 tuntia. Muutoin se on kaikin tavoin kuvottavaa. Se on pahaa ja yliarvostettua. Joka kerta lapatessani hiutaleita lautaselle minua ärsyttää suunnattomasti paketin kyljessä oleva luettelo kauran miljoonista terveellisistä vaikutuksista ja ekologisista puolista. Pyh. Kaiken huipuksi puuro jämähtää lautasen reunoihin ellen tiskaa lautasta heti. Sitten niitä limanuljaskoita saa liottaa ja nykiä irti. Hyi hitto.

Nyt on hirveä hätä johonkin. Panikoin kun näen edessäni päivien jatkumon vailla merkitystä ja kalenterin täynnä tyhjää. Normaalisti rakastan tyhjää kalenteria! Nyt se tarkoittaa kotona istumista. Minulla on sellainen tunne, että asiat olisivat paremmin jos saisin aloittaa vaikkapa sen työharjoittelun. Olen päivisin väsynyt ja uuvahdan jo kauppareissulla, mutta tarvitsen helvetti soikoon jotain mihin upottaa ajatukset. En jaksa pelkästään istua yksin kotona. Tämänhän pitäisi olla hyvä merkki. Mutta koen silti oloni melko kaoottiseksi. Masentuneeksi. Ahdistuneeksi.

Toisaalta jos joku ehdottaa minulle jotain puuhaa tai tekemistä, tyrmään kaiken heti alkuunsa. Haluan kuitenkin vain maata kotona. Pelkään ottaa haasteita vastaan, ja minulle jo pelkkä meneminen johonkin ilman turvallista tuttupiiriä on kynnys. Ah tätä ristiriitaisuutta. Jos minä en tiedä mitä haluan, voin tai jaksan tehdä, kuka sen sitten tietää? Niin. Että etsi tässä sitten ratkaisuja. Pää vaan poikki.

Tänään olen syönyt hallitusti. Jotain hyvää konkurssin keskellä. Haluaisin mennä kaupoille ja ostaa kivoja vaatteita ja uudet kengät. En ole kenkäihmisiä, mutta olen pikkuhiljaa laajentanut kenkävalikoimaani muutamilla naisellisilla valinnoilla. Enää en lähde baariin peruskengissäni. Vau. Minustakin muovautuu nainen, joka uskaltaa olla naisellinen. Iso askel kohti naiseutensa hyväksyntää. Luulin aina ettei minulla ole mitään ongelmaa asian kanssa, kunnes tutkimukset toisin osoittivat. Mielenkiintoista. Ehkä minulla on muutama probleema naiseksi kasvamisen kanssa. Ainakin tämä vartalo, josta tahtoisin kiihkeästi eroon. Näen edelleen itsessäni sellaista mitä muut eivät näe. Ja vaikka tietäisin, ettei kukaan kiinnitä huomiota siihen yhteen rumaan ruttuun joka farkkuihini jää lantion kohdalle, minä tiedän että se on siinä. Silloin se on liikaa. Ja vaikka minä tiedän, ettei ole vaatetta joka istuisi jokaisesta kohdasta täydellisesti, pyrin silti löytämään ja muokkaamaan sellaisen.

Huomenna siivouspäivä. Katsotaan mitä saan aikaiseksi.

Ihmislapsi täällä taas

Ulkona on hyisen pimeää. Pidän siitä, mutta luulen että se edesauttaa synkkien kiemuroiden syntymistä päässäni. Syksy on minulle mieluisin vuodenaika kauniiden väriensä ja kuulaiden päiviensä ansiosta. Kaikkein parhaita ovat aamut, jolloin maa on pienessä huurteessa yön jäljiltä ja ilma kirkasta ja raakaa. Tykkään kun voi pukeutua paksumpiin (=peittävämpiin) vaatteisiin, kietoa huivin kaulaan ja antaa nenän punastua tuulessa. Mutta tämä jokavuotinen syysmasis on pikkuinen miinus. Tänä syksynä sain kaupan päälle myös ahdistuksen, joka iskee yleensä pahana vasta keväisin. Kun muut alkavat valmistautua kesään minä alan valmistautua hermoromahdukseen ja hysteriaan.

Nyt en tiedä mihin valmistautua. Se osastoreissu on jo siirtynyt epämiellyttävästä pakkoratkaisusta ihan menettelevään vaihtoehtoon, sillä mitäpä minä toisaalta kotonakaan teen. Ihan sama missä tässä kiemurtelee. Olo on paha kuitenkin, ja siellähän se kuuluu ihan sisäänpääsyvaatimuksiin. Joinakin hetkinä osasto tuntuu suorastaan houkuttelevalta vaihtoehdolta. Ehkä kolmas kerta toden sanoo. Mielenkiintoista, että sairaalareissut on heitetty viimeisen vuoden sisällä, vaikka voisi luulla että olisin näiden vuosikausien varrella voinut olla siellä tsiljoona kertaa. Ja alunperinhän minua ei oltu tällä kertaa työntämässä osastolle pahan olon takia, ehei, ihan muista syistä. No nyt saisi sitten lyötyä pari kärpästä samalla iskulla. Jei.

Ihmislapsi istuu taas yksin kotona. Voi kun ihmislapsella olisi lajitovereita ympärillä. Ei tulisi syötyäkään koko ajan ja paisuttua. Joku on ihan varmasti lisännyt minuun viikon aikana purkillisen leivinjauhetta. Vai miksi muuten farkut kiristävät ja olo on turvonnut? Uskottelen itselleni että huomenna loppuu syöpöttely, huomenna juoksen maratonin ja nousen uuteen taistoon! Hitot. Huomenna saatan aloittaa päivän puurolla, mutta jatkan kuitenkin parin tunnin päästä kaikella mitä kaapista löytyy. Masentuneena puputan jatkuvasti jotain ja lihoan, jonka vuoksi masennun ja ahdistun lisää. Ihana pikku piiripienipyörii. Vihaan tätä. Ja mussutan parhaillaan muffinssia. Ampuisitte jo alas. Eikö edes jos kauniisti pyydän?

Ps. Kiitos kaikista kommenteista, vaikken aina jaksa vastatakaan. Tykkään teistä! Ihan tosi.

Deep beneath the stars I´m lost

Kamala päivä. Nyt ei ole kaikki kunnossa, ei todellakaan.

Jo aamu alkoi mokailulla, kun missasin jälleen kerran sovitun tapaamisen nukkuessani autuaasti sen ohi. Prinsessa Ruusunen nukkui iltaääkkeillä plus parilla unilääkkeellä niin sikeästi, ettei yksi kännykän piipitys tunkeutunut tajuntaan. Nolotti. Hävetti. Voin kuvitella miltä kuulostan, kun yritän selittää etten yksinkertaisesti herää joskus. Tavallinen (terve) ihminen käsittää sen luultavasti niin etten vain viitsi tai jaksa nousta sängystä. En tiedä miten tulen ikinä ehtimään ajoissa kouluun tai töihin. Tarvitsen varmaankin lääkärin paperin selitykseksi, mutta se ei helpota omaa häpeääni yhtään.

Masensi muutenkin, mutta tuon episodin jälkeen tunsin itseni niin kurjaksi olennoksi että romahdin sänkyyn itkemään. Pillitin kuin porsas, kunnes toinen kissa pomppasi päälleni silmät lautasina hämmennyksestä. Nappasin kissan kainaloon ja rauhoitellessani sitä rauhoitun vahingossa itsekin. En vain olisi millään halunnut nousta sängystä, sillä tiesin että minun pitäisi hoitaa yksi asia. Suunnittelin siirtäväni sen huomiseen, koska ajatuskin siitä että minun pitäisi jaksaa meikata, laittaa hiukset ja valita vaatteet tuntui yhtä suurelta haasteelta kuin Mount Everestille kiipeäminen. Mutta sellaista vaihtoehtoa kuin näiden skippaaminen ei ole olemassakaan, en mene postilaatikkoa pidemmälle luonnontilassa.

Itkin ja paiskoin tavaroita hetken, koska tunsin itseni vielä onnettomammaksi. Millainen ihminen ei jaksa pukeutua? Millaisella ihmisellä kestää puolitoista tuntia meikkaukseen ja hiustenlaittoon? Neuroottisella. Ylikriittisellä. En osaa päättää mitä pukisin, koska inhoan jokaista vaatekappaletta ylläni näinä päivinä. Lopuksi vetäisin päälleni jotain, yritin sutia naamaan väriä, pöyhin hiuksia ja juoksin peilin ohi. On helpompaa kun ei tiedä kuinka karmealta näyttää. Mutta sittenhän niitä kummia vasta alkoikin sattua.

Ajoin tuttua reittiä tuttuun paikkaan. Kuitenkin koko matkan olin vähän ymmälläni missä olen, minua itketti ja ahdisti koko ajan. Puolessa välissä matkaa meinasin kääntyä paniikissa takaisin kotiin, mutten osannut muuta kuin ajaa eteenpäin. Olin ihan hysteerinen ja pelkäsin tekeväni virheen ja aiheuttavani kolarin. Olo oli kummallinen, kunnes jossain vaiheessa vain hätkähdin ja huomasin ajaneeni päämääräni ohi. Reilusti ohi. Siitäkös se paniikki vain parani, olin ihan kadoksissa. Ajoin huoltoaseman pihaan ja pillahdin taas itkuun. Halusin vain kotiin. Takaisin kotiin. Kotiin kotiin kotiin.

En vain saanut enää päähäni kuinka pääsen sinne. Yhtäkkiä en muistanut mistä minun pitäisi ajaa takaisin. Istuin autossa varmaankin tunnin ja yritin hengittää ja kasailla repeilevää mieltä kokoon. Pelkäsin ihan hillittömästi, mietin olenko nyt seonnut lopullisesti. Olin yksin autolla liian kaukana kotoa. Jos olisi ollut rahaa, olisin jättänyt auton siihen, tilannut taksin ja tullut kotiin. Mutta koska ei ollut, jouduin ajamaan takaisin ihan itse. Kammottava matka, mutta pääsin jotenkuten perille. Kun sain tärisevin käsin sohaistua avaimen kotioveni lukkoon ja pääsin sisälle, paiskasin oven kiinni ja valuin lattialle. Katsoin kissaa silmiin ja kysyin saako nyt itkeä. Ja itkin. Otin moxin ja hatauduin sänkyyn. Heräsin jonkun tunnin päästä ja olin melko tyyni. Kaikki päivän tapahtumat tuntuivat kaukaisilta ja epätodellisilta.

Sen jälkeen olen ollut taas normaali. Ei masenna eikä ahdista tavallista enempää. En ymmärrä yhtään mitä minussa tapahtuu. Pelottaa. Mietin mihin suuntaan olen menossa, joudunko taas pian sekavana osastolle. Miten ihmisen mieli voi tehdä tällaista? Miten ihminen voi menettää itsensä hallinnan arvaamatta?

Ja ennen kaikkea miksi? Miksi minä? Miksi ansaitsen tällaisen mielen, mitä niin pahaa olen tehnyt? Pitääkö minun jaksaa tällaista? Kuinka kauan jaksan tätä?

Jaksanko minä tätä?

You´ll be sorry when I´m gone

Huh, viimeinkin se kauan odotettu terapiatunti oli. Jo viikon tauko tuntuu nyt liian pitkältä, kun ei ole ketään muuta kenelle puhua. Mutta olipa rankka käynti, rankempi kuin pitkään aikaan. Yleensä minulla on tapana puhua hyvin tunteettomasti ongelmistani ja todeta vain etten jaksa elää juuri nyt. Tänään terapeutti puuttuikin juuri tuohon. Hän pamautti päin näköä, että on epäillyt jo pitkään minun dissosioivan. Tämä ei vielä kertonut minulle juuri mitään. Sana dissosiaatiohäiriö kuulosti kylläkin tutummalta. Terapeutti kertoi kyseisestä häiriöstä yleisesti ja kehotti minua hakemaan siitä lisätietoa. Hän halusi minun lukevan lisää myös traumaterapiasta, vaikka olen siitä jo yhden opuksen selannutkin. Selvä. Sen tein.

Mitä enemmän luin, sitä enemmän jähmetyin. Tuntui kuin olisin pudonnut pudonnut ja pudonnut, uponnut pehmeään samettiseen utuun ja nukahtanut. Tunnistan itseni niistä artikkeleista joita luin. Mieleeni välähti useita lauseita, joita olen kuullut omasta suustani. Viimeksi tänään. Sillä, kutsutaanko sitä dissosiaatiohäiriöksi vai miksi tahansa, ei ole väliä. Sillä on, että voin ymmärtää itseäni taas hieman enemmän. En jaksa ryhtyä erittelemään sen tarkemmin mikä kaikki liittyy tuohon, vaikka tekisi mieli. Tekisi mieli paneutua aiheeseen tarkasti ja tehdä kenties tärkeitä löytöjä itsestäni ja havaintoja toiminnastani. Nyt en pysty. En voi. En vielä.

Ainoa tällä hetkellä merkityksellinen tieto on se, että minulla on sittenkin "oikeus" olla tällainen. Olen hävennyt aina hankaluuttani (eli mielenterveysongelmiani), koska olen ajatellut ettei minulla ole päteviä syitä kärsiä näin paljon. Olen ajatellut ettei minulla pitäisi olla valittamista, koska en ole koskaan kokenyt yhtä pahaa kuin jotkut. Minua ei ole pahoinpidelty, ei käytetty hyväksi, vanhempani eivät ole alkoholisteja. Sellaisten perheiden lapsilla on mielestäni selkeä syy voida huonosti, toisin kuin minulla joka tulen ns. hyvästä, varakkaasta perheestä.

Sitten eteeni lyödään tieto, että emotionaalinen laiminlyönti johtaa yhtä pahoihin vaikeuksiin kuin aiemmin mainitsemani syyt. Ja minun pitäisi uskoa tämä. Näenhän minä sen itsessäni, mutta tässä kohtaa minä ilmeisesti sitten dissosioin: en osaa yhdistää sitä minää, joka koki sen kaiken lapsena tähän nykyiseen minään. Mietin usein, olenko minä todella elänyt tämän elämän. Se tuntuu ihan järjenvastaiselta. Oma elämä, kun sitä katsoo taaksepäin.

Joudun tänään toimittamaan erästä asiaa äidille. Haluaisin jo viimein sanoa hänelle, että meidän ei pidä olla kavereita. Että meidän ei pidä raastaa toisiamme hengiltä. Että hän ei saa kaataa huoliaan niskaani. Että minä tarvitsen apua, minä olen se lapsi, ja jos hän haluaa kerran olla elämässäni, antakoon tukea. On kammottavaa kun odotan edelleenkin, että äiti huomaisi minut. On hirveää kun turva on periaatteessa olemassa, muttei koskaan läsnä. En osaa lakata odottamasta ja toivomasta, että äiti pystyisi joskus katsomaan peiliin ja näkemään itsensä ja minut erillisinä.

Haluaisin olla julma ja sanoa, että katsopas nyt äiti oikein tarkkaan mitä tyttärestäsi tuli: epätäydellinen ongelmavyyhti. Ja että kuulepas äiti, se ei johdu mistään mystisestä sairaudesta joka vain iski minuun yhtäkkiä. Että sinulla äiti on iso osuus tässä pelissä. Johtuukon osa sairaudesta, osa ties mistä, mutta niillä eväillä minä olen tähän elämään ponnistanut jotka teiltä sain. Etpä tainnut jaksaa kummoisia herkkuja eväsrasiaani pakata. Ja tässä minä nyt räpistelen, edelleen sinun käytössäsi päivästä toiseen, vaikka olen hukkua koko ajan.

Kurrrpurr suklaan ystävät

Aamulla oloni oli niin surkea, että päätin jäädä sänkyyn murjottamaan maailmalle ja odottamaan meteoriittia, joka jysähtäisi katon läpi suoraan päälleni murskaten minut maanrakoon. Ei tullut meteoriittia. Murjotin lisää. Jossain vaiheessa olin jo tosi huolissani itsestäni, kun huomasin miettiväni mitä jäisin ikävöimään eniten tästä maailmasta jos päättäisin päiväni. Kissoja. Kun sen tajusin, en enää miettinyt sekuntiakaan itsemurhaa. En ikimaailmassa halua jättää kissojani.

Jos pitäisi mainita yksi asia, josta löydän ilonaihetta päivittäin, sanoisin kissat. Erinomaisen hyvä syy hylätä tyhmät mietteet. Nuo tassuttelijat eivät pärjäisi ilman minua. Olenkin käyttänyt suurimman osan päivästä niiden kanssa peuhaamiseen, viskellyt leluhiiriä niin että käsi kramppaa ja kammannut ja sukinut ja hemmotellut molemmat pilalle. Ne ovat niin rakkaita, että melkein itkettää.

Näin Ärrällä jotain niin ihanuutta, etten voinut vastustaa sitä. Tiedättekö minkä kielletyn hedelmän Fazer on nyt buukannut markkinoille? Omar Cream, maitosuklaata ja kermatoffeepaloja! Ei ,ehdottoman laitonta! Mussutin koko levyn yksin ja tuhisin nenän kautta kun ei suun kautta enää happea mahtunut sisään. Auts. Tunnen tämän huomenna vyötärölläni. Ja kärsin hirveän ahdistuksen. Ja morkkiksen. Mutta oli se sen arvoista, maistakaa vaikka itse!

Toivottavasti elämäkin maistuu huomenna.

Feed me, please

Oli hienot suunnitelmat, jotka eivät sitten toteutuneetkaan. Nukuin puoleen päivään ja olin herätessäni yhtä väsynyt kuin en olisi nukkunut ollenkaan. Nuokuin päiväkirjan edessä tunnin ja kirjoittelin mitä mieleen tuli. Sen jälkeen raahauduin avaamaan kaihtimet ja heitin päiväpeitteen sängylle. Vaikka olisin puolikuollut minun on pakko, ihan pakko avata verhot ja pedata sänky. Muuten kuolen ahdistukseen.

En halua enää ikinä siihen kuntoon jossa olin vuosi sitten. Silloin en jaksanut enää avata verhoja aamuisin. Muistan itkeneeni sitä. Muistan itkeneeni sitä, että jos olisin avannut verhot, en olisi jaksanut sulkea niitä illalla. Olin ihan hysteerinen verhojen suhteen. Päiväpeitteen suhteen oli sama juttu: joko se oli sängyllä koko ajan tai sitten sänkyä ei pedattu ollenkaan. Välivaihtoehtoa en pystynyt ajattelemaankaan. Eli sitä normaalia aamulla sänky kasaan, illalla auki -systeemiä. Että voi ihminen mennäkin alas. Sen takia haluan vaikka väkisin hoitaa nuo hommat nykyään, ettei mikään muistuta menneestä. En kestä myöskään niitä vakuumijuustopakkauksia, joissa on valmiita juustoviipaleita. Vuosi sitten en jaksanut leikata juustosta siivua, itkin sitäkin hysteerisenä. Silloin minulle ostettiin niitä pakkauksia, koska juusto meni alas ja minun haluttiin syövän jotain. Hyi, puistattava muisto.

Nyt istun yksin kotona kissat seuranani. En jaksa keskittyä lukemaan, hyvätkin kirjat tuntuvat tylsiltä. En jaksa katsoa elokuvaa, en pysty seuraamaan juonta. Ajattelen ruokaa. Olen ajatellut sitä koko päivän. Kaapissa on hyvin sekalainen seurakunta erilaisia aineksia, joista minun kiero mieleni on kasaillut maistuvia mielikuvia. Mitään tiettyä ruokaa niistä ei saa tehtyä, mutta hyvällä mielikuviteksella niistä saisi kyllä jotain. Yritän vastustaa himoa. Siinä käy vain taas köpelösti jos alan syödä. Peilikuva ahdistaa jo muutenkin.

Olen viime päivinä nähnyt itseni tavallistakin rumempana. Hiukset, jotka yleensä ovat ainoa osa minua josta pidän, ovat muuttuneet silmissäni aivan hirveäksi lumpuksi. Monena hetkenä olen halunnut leikata ne, naksia Fiskarsseilla kaiken pois. Viimeinen järjenripe kuitenkin sanoo, että katuisin sitä niin mielettömästi ettei kannata. Tuntuisi vaan kutkuttelevalta murentaa itseäni vielä vähän lisää, tuhota jotain mistä pidän. Ihan sairasta haluta kiduttaa itseään noin. Tosi pipiä.

Kävin ostamassa pari siideriä. Imaisen ne myöhemmin kitusiini ja itkeä vollotan.

God I hate my life. Taas kerran.

Sotasuunnitelmia

Olen miettinyt pääni puhki kuinka selviäisin tästä viikonlopusta ilman hermoromahdusta tai itkuahdistuskohtausta. Olen yrittänyt keksiä mahdollisimman paljon pientä puuhaa, jotta pysyisin järjissäni ja saisin ajatuksia ahdingostani pois. Ongelmana tässä on enää se, etten jaksaisi tehdä mitään.

Ensimmäinen suunnitelma on siivota. Ah, luoda sotilaallinen järjestys sukkalaatikkoon (joka kaipaisi kipeästi täydennystä..) ja koluta vaatehuone (luojan kiitos tässä kämpässä on sellainen, oma pieni vaatehuone!) läpi. Siellä on hyllykaupalla suureksi käyneitä vaatteita. Olen hävittänyt hiljalleen vanhoja ja eniten käytettyjä huppareita ja paitoja, jotka ovat uudessa koossani telttamallia. Silti säästän jostain syystä hirmuista kasaa isoja t-paitoja ja pitkähihaisia. Jos vaikka joskus lihoan. Jos vaikka joskus haluan vielä pitää niitä. Parempi olisi varmasti viedä ne keräykseen tai kirppikselle, eikä pitää lihomista mahdollisuutena. Olen vain liian laiska saadakseni aikaiseksi oikeasti varattua kirppispöytää ja hoitaa kamoja paikan päälle. No thanks.

Haluaisin viskata kaikki isot ja vanhat vaatteet pois, mutta sitten kaappiini ei jäisi kuin muutama vaate. Pitäähän nyt jotain vararytkyjä olla. Vaikka vihaan niistä jokaista, ne muistuttavat minua karmivasta vartalosta jota olen raahannut ennen mukanani. Jos minulla olisi rahaa (tämä tuntuu olevan nykyään mottoni), menisin ja ostaisin uusia, sopivia paitoja ja housuja. Mutta sitähän minulla ei ole, yhtään ylimääräistä euroa ei jää. Se mikä tulee, menee.

Niin, sen lisäksi pitäisi imuroida, viedä matot ulos ja pestä lattiat. Kissat ovat pitäneet kemuja viikon ja se tarkoittaa karvavuorta ja kissanhiekkakokoelmaa matoilla ja lattialla. Jos näistä suoriudun, voin liputtaa. Sen varalle, etten jaksa tehdä tuota kaikkea, olen keksinyt kevyempää ja taatusti viihdyttävämpää puuhaa: lainasin kaverilta kasan elokuvia ja kirjastosta muutaman kirjan. Voin vaihtoehtoisesti viettää aikaa loikoillen kissojen kanssa sängyllä kirja nenän edessä, tai maata sohvalla kissa kainalossa ja elokuva pyörimässä. Kuulostaa hyvältä, paitsi jos nämä ovat ainoa ohjelmani kahden päivän varalle.

Pitäisi kai käydä ulkonakin. Jos olisi rahaa (taas se tuli), lähtisin vaikka kaupunkiin elokuviin. Yksin. Se olisi jo aika suoritus minulta, joka kammoaa edelleen vieraita ihmismassoja. Mutta yksi hiton leffatiketti taitaa maksaa nykyään 7-9€, joten ei onnistu nyt. Ja olisi aika surullista mennä yksin, tuntuu että se vain korostaisi yksinäisyyttäni.

Äskenkin kaupassa, kun haalin korillisen hedelmiä, vihanneksia ja hapankorppuja (tää neiti laihduttaa nyt oikeasti vielä ainakin seitsemän kiloa, toivottavasti enemmän), tulin surulliseksi yhtäkkiä. Tähän saattoi vaikuttaa sen suuren ex-ihastuksen näkeminen. Sen josta kävin kierroksella koko kesäkuun, kunnes sain kunnon läimäyksen. Kuvaannoillisen sellaisen. En tiedä miksi hänen näkemisensä masensi, vaikken enää näe hänessä muuta kuin hirviön. Jotenkin kai tiedostin taas entistä enemmän sen, etten kelvannut hänelle, enkä varmasti kelpaa kenellekään.

Yksikin ihana kaveri, johon olen tutustunut tässä kesällä, laittoi ensin itse viestiä ja kyseli kuulumisia ja vaikutti oikein innostuneelta, kunnes yhtäkkiä hiljeni tyystin. En tiedä mikä muuttui, emme edes nähneet siinä välissä. Eikä tosin sen jälkeenkään. Hän ei asu täällä, käy vaan satunnaisesti. Emmekä ole tapailleet virallisesti, törmänneet vain silloin tällöin ja käyneet niinä hetkinä ihan maagisen luovia keskusteluja. Olen vähän pettynyt tuohonkin juttuun, olisin halunnut tutustua paremmin. Mutta minkäs teen, en kiinnosta enää niin en kiinnosta. Harmi vain että minua olisi kiinnostanut. Vaikka ihan kaverimielessäkin, sen verran mukava kaveri on.

Huomasin aiemmista teksteistäni, että jauhan nykyään joka kirjoituksessa siitä kuinka yksin ja kaverin puutteessa olen. Se on kai vain niin totta. Huh, mikä maratoniteksti tämäkin. Ja ihan yleistä pälinää taas. Missä ne suuret visiot ja ideat on? Hukassa. Ei minun elämässä tapahdu enää mitään ihmeellistä. Kun kaikki on pielessä, en enää edes tiedä mitä kertoisin siitä. Kaikki lääkäriasiat stressaavat niin paljon, etten pysty tällä hetkellä edes ajattelemaan niitä ilman ahdistukohtausta. Olen pulassa holtittoman exän kanssa, enkä jaksa ratkaista tilannetta mitenkään, enkä edes tiedä mitä voisin tehdä ongelman suhteen.

Taidan vain maata. Ainakin näin alkuunsa.

ps. Haluaisin mennä kauppaan ja ostaa minttusuklaakuulia ja sipsiä. Ja leipää, vaaleaa leipää. En muista milloin olen viimeksi syönyt sitä! Mutta en mene. Vastustan kiusausta ja järsin hapankorppua. Olisi niin lohdullista edes syödä, mutta sekin on tällaisilta valailta kiellettyä. Kaikki kiva on aina kiellettyä. Kiukuti kiukuti.

Turhaa

Aak, olen niin perkeleen yksinäinen. En tiedä pitäisikö viedä paikallisen kaupan ilmoitustaululle lappu "Etsitään kaveria mielenterveysongelmaiselle" - ehkä joku hullu ottaisi yhteyttä. Niin kauan kun minun ei tarvitse olla yksin, tulen toimeen. Olisi kiva kun olisi joku jonka kanssa istua teellä ja jutella. Ihan vaikka yleisistä asioita. Ihan mistä vaan. Kun täällä olisi joku.

Tekisi taas mieli juoda. Näinkö sitä alkoholisoidutaan? Tuntuu että parin lonkeron jälkeen olo olisi parempi. Tekisi mieli vaikkapa vain ajella autolla, mutta jostain syystä en kykene. Ahdistaa. Ajatus autolla ajelusta ahdistaa - voin taas vain hämmästellä aivokemiaani. Mitä ihmettä voisin tehdä? Mikä saisi minut ulos täältä neljän seinän loukustani? Pitääkö minun muuttaa kaupunkiin jotta saan jotain tekemistä? Jotta löytäisin uusia kavereita? Hulluuspuuskassani saatan sen vaikka tehdäkin. Toteutan joskus noita mielipuolisia suunnitelmiani tuosta noin vaan, ja joskus on osunut kyllä ihan oikeitakin pikaratkaisuja kohdalle.

Ääh, olen syönyt miten sattuu ja oksentanut miten sattuu. Pelottaa katsoa peiliin. Vituttaa. Turhauttaa.

Turha postaus, sori.

Aidon kauneuden puolesta

Tiedotus: Minä en käytä nimimerkkiä Tiitiäinen missään muualla netissä kuin blogissani. En esimerkiksi Tukarilla. Haluan ilmoittaa tämän virallisesti sekaannusten välttämiseksi.

Menen tänään käymään pulassa olevan ystäväni (no nyt hän on näköjään ihan virallisesti ystävä) luona. Matkaa on aika paljon, mutta haluan mennä. Jos olen itse onneton ja pystyn sen ääneen sanomaan, toivon että joku tulisi luokseni. Useimmiten ei tule, sillä voidessani oikeasti huonosti en kerro sitä kenellekään. Eikä kaikilla tunnu olevan sellaista tapaa, että tulee ihan paikan päälle lohduttamaan. No, olemme erilaisia. Joskus kyllä sairaalassa ihmettelin, miksi kukaan ei tule käymään. Olin tietysti menettänyt lähes kaikki kaverit omasta tahdostani, mutta eivät hekään kyllä viitsineet yrittää. Yksi jaksoi. Olen kiitollinen siitä.

Mutta sanon vain, että jos joku ystäväni joutuu sairaalaan, menen totta kai käymään. Menisin vaikken olisi itse siellä koskaan ollutkaan. Sehän on ihan luonnollista. Mutta ymmärrän myös, että suljettu psykiatrinen osasto saattaa kuulostaa aika hurjalta paikalta paremman tiedon puutteessa. On vähän eri asia mennä moikkaamaan kaveria vaikkapa kirralle. Se siitä.

Poskeni ovat ihan järkyttävän turvoksissa. Voisin nousta ilmaan kuin kuumailmapallo ja leijailla siellä poskieni varassa. Kahden päivän oksentelun jälkeen turvotus kestää arviolta viikon. Laskeehan se vähitellen, mutta tunnen sen itse silti koko ajan. Loukkaannuin tosi pahasti, kun terapeutti väitti kerran minun oksennelleen vaikken ollut tehnyt sitä vielä silloin. Hän sanoi, että poskien pyöreydestä päätellen olen taatusti oksentanut. Joo, kiitti vaan kovasti. Poskeni ovat siis jo luonnollisestikin niin pyöreät että heikompia heikottaa. En sanonut mitään. En enää voinut sanoa mitään sisäiseltä järkytykseltäni.

Yleensäkin, jos joku sanoo minusta jotain hyvin henkilökohtaista (etenkin liittyen painooni tai muuten ulkonäkööni), saatan harmistua ihan hirveästi ja vetää palkokasvin hajuaistimeen, mutten sano sitä koskaan ääneen. Muuten kyllä älähdän nopeasti ja lauon mielipiteeni takaisin, mutta ulkonäkö on niin arka paikka etten pysty. Silloin tuntuu että muutun vahanukeksi, jonka kasvoille on jämähtänyt välinpitämätön ilme tai jopa pieni hymy, vaikka naamion takana meinaan purskahtaa itkuun. Vetäydyn omaan surkeuteeni, enkä pysty miettimään mitään muuta kuin "loukkausta", joka ei välttämättä ollut edes tarkoitettu sellaiseksi.

Ihmiset sanovat asioita epähuomiossa. Minun pitäisi oppia suodattamaan palautetta, eikä ottaa kaikkea niin herkästi itseeni. Jostain syystä toisten antama palaute on liian todellista minulle. Ihan kuin jonkun suusta voisi tulla jumalallinen totuus, jota minun täytyy uskoa. Tämä olisi opettelemisen arvoinen asia. Se on kai sitä terveen itsetunnon puutetta.

Dovella on hieno kampanja, käykääpä tsekkaamassa. Törmäsin kampanjaan ensimmäisen kerran lehtimainoksessa, josta jäi mieleen kuva nuoresta arasta tytöstä. Tämä pieni teksti oli kuitenkin tärkeintä: "-- Tyttöjen syömishäiriöt lisääntyvät 10-16 -vuotiaiden parissa nopeasti ja paras apu niiden ehkäisemiseen on kohottaa tyttöjen itsetuntoa. Kerro heille, että välität."

Niin. Mietin olisinko itse voinut päästä helpommalla itsetunto-ongelmieni kanssa, jos olisin joskus saanut muutakin kuin kritiikkiä ulkonäöstäni. Äitini sanoilla on ollut suuri merkitys. Muistan kipeitä ja viiltäviä loukkauksia, joita hän on minulle tiuskinut ja joskus vain todennut ihan pokkana. Olen aina toivonut, että voisin muuttua sellaiseksi tytöksi kuin äiti haluaa. Mutta mikään ei kelpaa. Terapeutti kysyi kerran, milloin luulen olevani tyytyväinen painooni, mistä tiedän milloin on tarpeeksi. Huomasin vastaavani, että viimeistään silloin kun äidille riittää. Äidin mielestä olen pyöreä. Edelleen. En tiedä mitä hän tarkoittaa sillä, en ole pystynyt kysymään.

Jos minulla on joskus tytär, kerron hänelle että hän on kaunis juuri sellaisena kun on.

"Heräsin mutta koska sängyn vieressä ei ollut ketään kertomassa että tein väärin, nukuin hieman lisää"

Ihan alkuun anteeksi megaotsikko, mutta se sopii niin hyvin tähän päivään. (Lause alá Bukowski jälleen)

Tänään olen selviytynyt vähän paremmin. Heräsin vasta puoli yksi, mutta en tuntenut edes suurta syyllisyyttä kun tassuttelin tupakalle keskellä päivää aamutakissa ja tyynynkuva poskessa. Minulla jää jostain syystä lähes aina tyynyliinan ruttujen painaumat poskeen. Kouluaikoina oli kismittävää nukkua pommiin, laukata tunnille ja yrittää vetää hiuksia posken peitoksi. Niin, tulin siihen tulokseen että miksi hitossa minun pitäisi nousta aamulla kello kahdeksan, kun siihen ei ole yhtäkään syytä. Päivä on joka tapauksessa uuvuttavan pitkä, kun ei ole mitään tekemistä eikä välttämättä jaksamista tehdä mitään. So let it be.

Kävin hoitamassa yhden pankkiasian ja vierailin kirjastossa. Varasin tämän uutuuden, vaikuttaa mielenkiintoiselta joskin varmasti rankalta. Jostain syystä minun täytyy hotkia kaikkia traagisia kirjoja, vaikka ahdistun niistä helposti ja taatusti. En välttele lukemasta riipaisevia masennustarinoita, vaan luen ja vajoan muistoihin, jotka meinaavat kuristaa minut. En osaa pysyä kaukana sh-kirjoista, vaikka painan niistä "vahingossa" mieleeni faktoja, joita käytän myöhemmin hyödykseni. Löydän uusia tapoja pelehtiä ruoan kanssa. Ihmislapsi osaa olla todella tyhmä tarpeen tai tilaisuuden tullen.

Yhdellä kaverillani, joka on kesän aikana alkanut muuttua ystäväkseni, on edessä vaikea elämäntilanne. Tunnen outoa helpotusta, kun voin kuunnella ja tukea häntä. Ensinnäkin tunnen itseni tärkeäksi, kun hän sanoo puhelimessa ettei ole pystynyt sanomaan asiaa ääneen vielä kenellekään mutta nyt hän haluaa sanoa sen minulle. Olenko oikeasti niin luotettu? Kesän aikana huomasin monen vanhan kaverini alkavan luottaa minuun yhä enemmän henkilökohtaisissa asioissaan. Etenkin ongelmissaan. Ehkä se johtuu siitä, että jokainen tietää päällisin puolin kuinka vaikeaa minulla on ollut. Ehkä se saa heidät uskaltautumaan pistämään itsestäänkin jotain likoon. Mutta sitten pieni pirulainen kolkuttelee takaraivoani ja kuiskuttaa että ne vaan käyttävät sinua kuuntelijana, kun olet niin empaattinen ja avulias. En kuitenkaan halua uskoa piua, sillä en koe enää mitään tarvetta auttaa ihmisiä joita en halua. En jaksa kuunnella turhia murheita sekuntiakaan, koska omiakin on tarpeeksi.

Nyt kuitenkin haluan, oikeasti haluan auttaa ystävääni. Se vie myös ajatuksia pois omasta surkeudestani, havahdun tajuamaan että ainiin, olihan näillä muillakin todellisia ongelmia, eiväthän ne pohdikaan pelkkiä valinnaiskursseja. Samalla se tuo ystävää lähemmäs, minun on helpompi puhua hänen kanssaan hänen ongelmastaan, kun tunnen että olemme samassa veneessä. En tietenkään toivoisi hänen joutuvan kohtaamaan vaikeuksia, en missään nimessä. Minun on vain helpompi suhtautua ongelmiin kuin onneen. Onnellisuus ja onnistuminen ovat vähän vieraita maita minulle. Mutta seuraavaksi alan pelätä, että kun ystävä joskus aikanaan selviytyy murheestaan ja nappaa taas kunnolla kiinni elämästään (joka on normaalisti huomattavasti tasapainoisempi kuin minun), minä jään taas yksin heiluvaan paattiini. Olen kauhea ihminen. En saisi ajatella tällaisia. Mutta ajattelen silti. Miksi ihminen on julma, kateellinen ja itsekeskeinen olento?

Huoh. Haluaisin jotain tekemistä. Työharjoittelu siirtyy siirtyy siirtyy, enkä ole edes varma kykenenkö siihen enää, jos vointi heittelee näin rajusti. En halua sairaalaan, koska silloin menetän viimeisetkin normaalielämän rippeet. Haluaisin vain pitää yhden naisen taiteilijabileet ja olla hetken huoleton. Haluaisin vain olla joku muu joka onnistuu.

Onneksi on kissat, nuo karvamakkaroita oksentelevat ja kissanhiekkaa varpaistaan ripottelevat mönkiäiset, jotka tekevät minut aijoittain hyvin onnelliseksi. Osaan tehdä jotain oikein, osaan rakastaa jotain vilpittömästi. Osaan huolehtia ja ottaa vastuun jostakin elävästä. Ja sitten ne kipuavat yöllä päälleni ja kaivautuvat kylkiini hurisemaan. Joskus noina hetkinä itken niiden turkkiin ja ihmettelen miten paljon ne minulle tietämättään antavatkaan.

ps. Ainiin, unohtui jo että oksensin tänään. Ei kaikki mennytkään ihan putkeen.

Rahat on loppu, myydään naapuri

Tämän päivän olen pyhittänyt rahaongelmille ja syömiselle ja oksentamiselle.

Aamulla säntäsin ensimmäisenä koneelle, pureskelin hermostuneena kynnet kynsinauhoihin asti kun jännitin onko toimeentulotuki jo tilillä. Olihan se. Seuraavaksi naputtelin kaikki laskut ja peitin silmäni kun kokonaissumma lätkähti näytölle. Jäihän sitä rahaa..nimittäin 100€. Sillä pitäisi elää kuukausi. Vau. Täytyy elää itse kaurapuurolla ja ostaa kissoille ruokaa. Mihinkään muuhun sitä käteistä ei sitten olekaan.

Tästä ahdingosta ei näyttänyt tulevan loppua, joten painelin kauppaan ja pyörin siellä sormi suussa kuin Liisa ihmemaassa. Ostin makaronia, mikropizzan ja halvan suklaalevyn. Tulin kotiin ja istuin pöydän ääreen miettimään. Päässä taisteli tuhat ajatusta: haluan syödä, haluan lievittää ahdistusta jotenkin, syöminen olisi oiva keino, mutta en halua muuttua taas muodottomaksi möykyksi, olen järkyttävän lihava nytkin, lihonut ainakin kilon, syönyt holtittomasti... Ja sitten se kuningasidea vain kolkutti ja minä avasin oven: voinhan minä aina oksentaa. Sitten tilit on tasan ja kaikki hyvin. Maassa rauha. Ja sen tein. Se oli uskomattoman helppoa, en ollut muistanutkaan kuinka helposti ruoka liukuu takaisin ylös. Paha olo tuntui poistuvan jokaisen syödyn ja oksennetun palan myötä. Sinne vain alas viemäriin.

En tunne suurtakaan häpeää tekosestani. Se tuntuu melko luonnolliselta tässä olotilassa. Kaikki muistuttaa alkuvuotta ja kevättä, silloin voin viimeksi yhtä huonosti kuin nyt. Silloin oksentelu oli pahimmillaan. Silloin kävin osastolla ja lensin nopeasti pihalle, koska ongelmani eivät olleet "tarpeeksi vakavia" vaatiakseen sairaalahoitoa. Ei vaikka olin niin ahdistunut ettei henki kulkenut, pelkäsin kuolevani, olin pakkoajatusten ja -toimintojen vanki (se helvetin ovenkahva vainosi minua),vedin huikeat masennuspinnat ja olin äskettäin lipunut syömishäiriöiseen maailmaan. Ei muuta kuin tyttö kotiin oksentamaan aivot pönttöön. Hei hei vaan ja potku takamukseen.

Minulle saatetaan kohta tarjota sairaalakeikkaa, monestakin syystä, mutten tiedä otanko sitä vastaan. Tiedän että pitäisi ja todellakin kannattaisi, mutten millään jaksaisi mennä sinne. Vaikka siellä onkin tosi hauskaa ja viihdyn siellä turvassa. Siellä saa olla juuri sitä mitä on, oli sitten oikukas tai uupunut tai muuten vain sekaisin. Mutta silti.. Hoidon aikana ei saa käyttää tippaakaan alkoholia, eli kotilomilla baareilu on ehdottoman no no. Se ei kuulosta minusta hyvältä. Toiseksi minulla on hakusessa mies, enkä välttämättä halua heti alkuunsa ilmoittaa kenellekään että menenpä suljetulle vähän lataamaan akkuja.

Lapsellista, tiedän. Ihan naurettavia syitä välttää omaksi parhaaksi tarkoitettua hoitoa. Miten ihmislapsi voikin olla näin naiivi ja typerä. Olen kelvoton yksilö, joka meinaa seota. Toivon pysyväni järjissäni ja hengissä ainakin viikon, kunnes on seuraava terapiatunti. Loppuviikosta jää nyt käynti väliin ja olen aika huolissani itsestäni. Mutten tietenkään saanut sanotuksi sitä terapeutille. Ja sitä paitsi, mitä hän voisi tehdä? Ei mitään, koska hän ei pääse loppuviikosta töihin. Piste.

Olisipa minulla kavereita täällä. Kaikki ovat turhan kaukana. Istun päivät yksin ja yritän keksiä tekemistä. Toisaalta on mahtavaa, kun voi masennus/ahdistupäivinä oikeasti vain pysytellä sisällä ilman työvelvoitteita, mutta toisaalta on hermoja raastavaa olla jatkuvasti yksin toimettomana. Hitto kun voisi tavata teitä ihmisiä, joita siellä ruudun takana käy! Se olisi aivan loistavaa. Mutta mahdotonta. Joten hivuttaudun sohvalle ja käyn odottamaan Salattuja elämiä. Niin tylsää voi ihmisellä olla, että joutuu odottamaan melkein kaksi tuntia jotain suomalaista törkysarjaa. Apua.

ps. Naapurin pappa hyppää aina nurkan takaa pihalleni, kun olen tupakalla. Mistä hitosta se tietää milloin minä menen pihalle! Haisteleeko ja kyttääkö se ikkunasta? Voi luoja, en jaksaisi jauhaa sen kanssa mutten kehtaa olla tylykään. Väsyttävää.