Huuhuu

Tiitiäinen heräsi talviuniltaan ja muutti. Uusi osoitteeni on: http://tiitiaisentuutulaulu.blogspot.com/

Viimeiseen tiimaan

Moih. Kyllä minä olen hengissä. On tapahtunut paljon, jokainen asia ihan suunnitellusti, mutta tämä kaikki on vienyt yllättävän paljon voimia ja aikaa. Rakentaa uusi elämä. Uudessa paikassa, uusien ihmisten kanssa. Joinakin päivinä jo unohdin pitäväni blogia, sitten taas palasin tänne ja ihmettelin tyhjää ruutua. En tiennyt miten palata, en keksinyt mitään sanottavaa. Meinasin kai luistaa takavasemmalle, mutta sähköposti alkoi ilmoitella kyselijöistä... Joten nyt olen tässä.

Mutta enpä tiedä onko tällä blogilla enää montaakaan syytä jatkaa eloaan. Tämä paikka on täynnä sitä tuskaa, jonka kourissa olen viimeisen vuoden elämästäni kieriskellyt. En kestä lukea vanhempia kirjoituksiani. Tämä blogi sisältää myös syömishäiriöni kokonaisuudessaan...tuntuu että siitäkin on valovuosia. Niistä pahimmista ajoista.

Nyt on Tiitiäisen aika ponnistaa maailmalle. Tukenani on edelleen sama terapeutti, mutta lääkärit vaihtuvat. Ei se mitään, ei niillä niin väliäkään. Ystävät pitävät huolta ja mikä tärkeintä, minä ihan itse huolehdin itsestäni. Minä välitän itsestäni. Minä haluan elää, olla ja kokea. Joinkin päivinä kaikki tuntuu mahdottomalta, livahdan baarista kesken kaiken kotiin vain päästäkseni itkemään tyhjyyttä ulos sisältäni tai kävelen tunnin kaupungilla tuntematta tuulta kasvoillani ja näkemättä mitään. Mutta on myös niitä päiviä, joiden vuoksi jaksaa ne huonommatkin. Sitä vain huomaa pärjäävänsä kun on pakko. Ei ole perääntymismahdollisuutta, en jättänyt yhtäkään pakoreittiä auki.

Minä tuskin enää kirjoitan tänne, mutta haluan kiittää jokaikistä lukijaani ja kommentoijaani. Olette olleet loistava kannustusjoukko!

Rakkain terveisin Tiitiäinen <3

Little girl in me

Kammottavaa huomata, kuinka helposti sisäinen pikkutyttöni hyppää puikkoihin mahdollisuuden tullen. Tyyni ja luottavainen minä on jo kaukana, kun tämä hätäräppy pikkugiltsi ohjaa konetta. Ei auta, vaikka kuinka hokisin itselleni että nämä tunteet kumpuavat menneisyydestä, etteivät ne ole nykyhetkeä. Minua ei mitä luultavimmin olla hylkäämässä, kukaan ei aio pettää tai satuttaa minua.

Mutta se pieni mimmi on tottunut tulemaan hylätyksi emotionaalisella tasolla. Se pelkää sen toistuvan kaikissa ihmissuhteissaan, vaikka se on tapahtunut vain kerran. Se kerta oli vain se kohtalokkain... Äiti ei koskaan varsinaisesti hylännyt minua, hän ei vain osannut/jaksanut rakastaa minua. Tai uskaltanut näyttää sitä.

Vihaan tuota piirrettä itsessäni. Hetkessä muutun ihan fiksusta tytöstä hermoheikoksi itkupilliksi. En jaksa yrittää liputtaa terapeutin tarjoamalla faktalla, että kaikki on ihan hyvin koska minä tunnistan itsessäni tuon hätää kärsivän pikkutytön. Että vasta sitten, jos en tunnistaisi ja erottaisi meitä kahta, sitten olisi syytä huolestua. Nyt on vain opeteltava elämään sisäisen hylkäämistä pelkäävän lapseni kanssa. Se on vain niin rankkaa...tuollaisen haluaisi kitkeä itsestään. Menneisyyden haamut nousevat vieläkin kolistelemaan kahleitaan, vaikka olen jo hienosti suoriutunut eteenpäin useimmista elämäni karikoista.

Mutta on tässä tilanteessa varmaankin se 10% totta, vaikka 90% tulisikin menneisyydestä. Jokin on pielessä, ja se jokin täytyy selvittää. Tänään. Selvitän sen heti tänään.

Huh huijaa. Tuntuu siltä kuin yrittäisin tunkea laastaria avohaavaan.

This one goes to the ladies

Seuraa hyvin hyvin lyhyt, ytimekäs ja naisellinen postaus.

Asia nro 1: e-pillerit veivät pms-oireeni kokonaan pois, mutta aiheuttavat yleistä alakuloisuutta. Taukoviikon alkaessa elämä hymyilee, en ole kuullutkaan turvotuksesta, masennuksesta, itkuisuudesta, ärtyneisyydestä. Järkyttävät kivut ovat tiessään ja menkat aivan naurettavan helpot. Mutta sitten...heti ensimmäisen pillerin jälkeen alkaa tolkuton väsymys ja synkistelen aivan syyttä suotta. Ero on selkeä.

En ole vielä osannut päättää, otanko mieluummin takaisin pms-oireiden aiheuttaman masennuksen ja vitutuksen, jota saattaa pahimmillaan kestää kaksi viikkoa kuukaudesta - vai syönkö pillereitä, olen niiden tähden kolmisen viikkoa väsyneempi kuin normaalisti ja kärsin mielialanlaskusta. Ainiin, ei pidä unohtaa sitä että menkkani ovat todella vaikeat ilman pillereitä... En vaan millään osaa päättää mitä tehdä, joten taidan vielä katsoa mihin tilanne kehittyy. En ole vielä edes käyttänyt pillereitä sitä maagista kolmea kuukautta, jonka aikana elimistön pitäisi kyseisiin troppeihin tottua.

Asia nro 2: hiivatulehdusta voi tosiaankin hoitaa itse tällä kuuluisalla "jugurttikonstilla". En ole kyseiseen jippoon tähän mennessä sortunut, mutta tulipahan kokeiltua ja olen oikein tyytyväinen. Helpottaa oireita heti! Eli jugurttia vaan sisäisesti ja ulkoisesti, naiset.

Pelkään onnellisuutta, sillä tunnen sen vastakohdan

Miksi on niin vaikeaa kirjoittaa että kuuluu hyvää? Päivittäin istun tässä uuden blogitekstin äärellä ja mietin miten sen sanoisin. Mahdollisimman varovaisesti. Mahdollisimman nöyrästi. Mahdollisimman niin että voin myöhemmin tarvittaessa syödä jokaisen sanani, perua jokaisen puheeni.

Minä jos kuka tiedän, mikä on onnen vastakohta. Sen tietää moni, mutta moni tuskin kokee sitä, ja se on vain hyvä. Mutta ellen olisi ottanut niin syvää pohjakosketusta, kuin edellinen pitkä ja vakava masennusjakso vaati, en osaisi nyt välttämättä pitää tilannettani hyvänä. Omasta ja niiden, jotka tietävät sairaskertomukseni, mielestä tilanteeni on aivan loistava: olenhan hengissä ja voin joinakin päivinä jopa hyvin, olen ottamassa suuria askeleita elämässäni eteenpäin (niistä kerron jokin toinen päivä) enkä taida haluta enää kuolla omasta toimestani.

Mutta kuinka moni terve ihminen näkee vointini hyvänä, kun diagnoosilista vaatii kaksi A4:sta ja dosetti täyttyy punaisista, keltaisista ja valkoisista pillereistä päivittäin? Kela-korttini koodi kertoo karua totuutta, 112 - Vaikeat psykoosit ja muut vaikeat mielenterveyden häiriöt. Vain reilu parikymppinen kroppani rapistuu uhkaavaa tahtia somaattisen sairauden runtelemana, ja bulimia jätti sisuksiini rosoiset arvet ja haavat, joita lääkitsen ehkä loppuelämäni.

Niin. Kuulostaahan se vähän pahalta, mutta ei ole ollenkaan niin pahaa. Tähän tottuu, tämä on minun kohtaloni. En tiedä kuinka osaisin elää aivan tuiki tavallista terveen tytön elämää. Mitä esimerkiksi tekisin sunnuntaiaamuisin, ellen saisi napsutella dosettiin viikon pillerikasaa? Se nyt vain on minun rutiinini, aivan kuin jollakin toisella sunnuntaiset aamukahvit lehden äärellä. Kaikkeen tottuu. Aivan kaikkeen. Varsinkin pakon edessä.

Tänään olen kuitenkin aika onnellinen. Tykkäys on valtaisa tunne, niin kokonaisvaltainen ja ravisteleva. Kun herää aamulla ja näkee vieressään sen henkilön, jonka läsnäolo saa olon tyyntymään ja sydämen liekehtimään, mikään ei peittoa sitä hetkeä. Samalla mielessä risteilee tuhannen ja yhden yön pelkoja ja murheita. Omia tunteitaan on vaikea kohdata ja käsitellä. Sitä miettii mitä ihmettä on tapahtunut, kun tuntuu tältä. En ole tottunut seurustelija, sillä kokemusta on ainoastaan yhdestä täysin epäonnistuneesta ja kieroutuneesta, liian pitkästä ja vaativasta suhteesta, joka olisi pitänyt kuopata jo vuosia sitten alkumetreillään.

Siksi olen vähän pihalla, kun olen kohdannut vertaiseni henkilön, jonka kanssa tutustua ja ihastua kaikessa rauhassa. Tämä tykkääminen ei ole samanlaista riippuvuutta kuin aiemmin kokemani. Tämä on sellaista uteliasta ja herkkää tykkäämistä. Sellaista, että on pakko saada kokea, nähdä ja tuntea toista enemmän. Tässä tykkäämisessä joutuu myös tunnustamaan itselleen sen että minusta taidetaan oikeasti pitää. Ja opettelemaan sen hyväksymistä, että minäkin olen jotain jollekin.

I want you to fly with me

Ajoin tänään autoa pimeällä metsätiellä ja palasin taas muistoissani kauas yli vuoden taa. Miten minä olen voinut olla varma, että kaikki hyvä on ulottumattomissani? Ettei mikään ole niin hyvää, että minäkin sen tuntisin. Että se musta on todellisuus ja muu harhaa, että se kipu ei lähde koskaan, että minun kuuluu kuolla. Etten halua nähdä enempää.

Sieltä pimeydestä oli pitkä matka takaisin ylös. Kävin hyvin hyvin kaukana, moni ei tiedä sellaista paikkaa olevankaan. Parempi jos kenenkään ei tarvitsisi kokea sellaista tuskaa. Ei elämä ole senkään jälkeen välttämättä kovin usein näyttänyt valoisia puoliaan, mutta nyt tiedän niiden olemassa olosta. Nyt todella tiedän ja luotan, että jossakin on valo, ja että se valo on myös minun ulottuvillani. En välttämättä koskaan pääse sinne asti pysyvästi, mutta ne pienet välähdykset joita olen nähnyt siitä saavat jaksamaan vaikeina hetkinä. Pienien hyvien hetkien voimalla yritän sädehtiä pimeydessäkin. Huom. yritän.

No, siellä pimeällä tiellä aloin jutella itsekseni ääneen. Kerroin mm. itselleni kuinka hämmentävä voima on rakkaus, kuinka paljon voimaa siitä saan. Tässä maailmassa on yksi tyttö, joka on jotain niin rakasta ettei siinä tunnu välillä olevan järkeä. Ystävä, joka on ystäväni vaikka olisi tai tulisi mikä. On ollut aina, minä en vain synkimmilläni jaksanut uskoa ihmissuhteisiin, en kokenut ansaitsevani kenenkään rakkautta ja tein rakastamisestani mahdollisimman vaikeaa. Hän jäi silti. Kiitos siitä.

Annoin myös itselleni luvan tykätä tapailemastani miehestä niin että sydän rutisee. Minkäs sille mahtaa kun rinnassa läikähtelee ja olo on toisen seurassa niin käsittämättömän hyvä.. Minkäs sille vaan mahtaa, vaikka olosuhteet eivät olekaan otolliset minkäänlaiselle suhteelle. Minkäs sille tekee, että tykkäys voi sortaa monta estettä. Minkäs vaan tyttö tekee, muuta kun on onnellinen.

Elämä voi tarjota ihmeitä aivan yllättäen. Onneksi jäin katselemaan mitä kaikkea tällä maailmalla on hihassaan minua varten. Enkä vielä tiedä puoliakaan, en kai kolmatta osaakaan.

Ei elämä helppoa ole, mutta ehdottomasti kokeilemisen arvoista.

Tahdon levätä, tahdon silmät ummistaa

Väsymys voi saada lähes yliluonnolliset mittasuhteet. Tämä väsymys ei tunnu lähtevän nukkumalla, ei teellä, ei ulkoilulla, ei sitten millään. Kaikkien piristysyritysten jälkeen huomaan vain haukottelevani entistä makeammin. Haukotus sentään.

Niin poikki ja pinossa en ole, ettenkö töissä pystyisi käymään. Tuntimääräni on onneksi edelleen niin naurettava, että sen pystyy hoitelemaan pää pikkuisessa pöpperössäkin. Varsinkin nyt, kun ahdistus ei ole niin megalomaanista. Olen vain puhtaasti väsynyt. Ärsyttää kuitenkin olla työkavereiden silmätikkuna, jokainen liikkeeni ja sanani rekisteröidään sinne aivolohkoon, jossa käsitellään "jaksaako tuo mielenterveyskuntoutuja tehdä töitä" -asiat. Huomaan, että migreenini painetaan mieleen ja haukotukseni lasketaan.

Toisaalta aivan loistavaa, että tällä kertaa minua oikeasti tuetaan ja työhönpaluutani "valvotaan". Olen edelleen kovin huono sanomaan, etten jaksa, vaikka harjoittelen sitä koko ajan. Kerran kokeilin lausua sen maagisen sanan, joka aiheuttaa minulle tuskaa ja työtä. Työkaverin tiedustellessa kuka mahtaisi ottaa ylimääräisen homman ja samalla jo törkkiessä paperipinoa minua kohti, minä napautin suustani ein. Hämmennys oli molemmin puolinen, voin kertoa! Kieltäydyin kohteliaasti, sillä ylimääräiset hommat eivät kuulu minulle. Eivät siitäkään huolimatta, vaikka minun tekisi mieli pelastaa koko maailma. Ehkä universumikin siinä sivussa.

Ja silti voisin nukkua sata vuotta. Ulkona on pimeää kuin maailmanlopun porteilla ja vettä sataa niin että talvikenkäni vain litskuvat. Tämä kirottu sää tuntuu unettavan lisää. Lumen ja valkeudun aikaan olin paljon virkeämpi. Väsymyksen myötä nälkäni on myös kasvanut karmiviin sfääreihin, voisin syödä tunnista toiseen enkä silti täyty. Olen onnistunut lihomaan jo alle viikossa ihan kiitettävästi. Siinä niille jotka väittävät ettei muutamassa päivässä kipatut ruoat mukamas yhtäkkisesti lihota - kyllä ne sen vaan tekevät. Turvonnut olo ei yhtään kohenna mieltä.

Nyt taas unille. Adios.

Koska sydän sanoi niin

Mieliala vaihtelee radikaalisti ihan tunnista toiseen. Elän mielenkiintoisia aikoja, ystävä hyvä. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Tunnen itseni yksinäiseksi kaikista ystävistä ja läheisistä huolimatta. Olen vähän eksyksissä ja meinaan unohtaa, että jonain päivänä meri saattaakin taas olla peilityyni. Näinä hetkinä tuntuu, ettei ahdistus ja masennus lopu koskaan. Kokemuksesta tiedän, että loppuu. Mutta riittääkö tieto siitä, kantaako se kaiken yli?

Mitä jos vain en pystykään? Mitä jos minusta ei olekaan kaikkeen mihin pitäisi olla?

Entä jos en vain onnistukaan. Koskaan.

Sydän tahtoo rakastaa, mutta järki käskee juosta karkuun. Luin eräästä kirjasta mielenkiintoisen faktan liittyen parisuhteeseen: kun suhteessa ilmenee ongelmia (olivat ne sitten mitä tahansa) ja ihminen joutuu tolaltaan, ainoastaan 10% hätääntyneistä tunteista liittyy kuluvaan hetkeen ja loput 90% kumpuavat menneisyyden haavoista. Ihminen palaa alitajuntaisesti entisiin kokemuksiin ja tunnetiloihin.

Minä taidan kyllä elää 100%: sesti menneisyyden tunnekuohuissa, alituisessa hylkäämisen pelossa.

Ahdistus maximus

Ahdistus ravistelee minua rautaisessa otteessaan, ja olen taas joutunut turvautumaan moxeihin. Samaan aikaan yritän esittää ympärille normaalia, olla töissä, kävellä, puhua, ymmärtää ja elää, vaikka mielessäni kieppuu tuhannen ja yhden yön murheita. Vihaan moxeja. Ne vievät ahdistuksen ja tekevät olosta keveän, mutta samalla tunnen olevani ihan pihalla. Lienisi parempi vaihtoehto käyttää ahdistuksen lievitykseen mielialalääkettä, kun tarve tuntuu taas olevan jokapäiväinen. Moxit koukuttavat niin nopeasti, eivätkä edes pitkällä aikavälillä toimi enää kunnolla. Mutta uusia lääkekiemuroita varten pitäisi jaksaa tavoitella psykiatria... Ei jaksa. Vaan pakkohan se on.

Nytkin pää on kevyt kuin höyhen tuulessa, mutta väsymys on musertava. Painostaa niin ettei sanaa meinaa suustansa saada. Huomenna töihin. Ja luultavasti moxin turvin. Töissä on kivaa edelleen, tai siis olisi, jos pystyisin keskittymään johonkin muuhunkin kun loihtimiini salaliittoteorioihin lähimmäisistäni tai keksimiini tulevaisuuden kauhukuviin.

Voi tätä elämää.

Ruokakaan ei maistu, olen laihtunut nelisen kiloa lyhyessä ajassa. Sehän on vaan plussaa, mutta tiedän kerääväni nuo kilot takaisin heti kun sapuska alkaa taas maittaa, sillä niitä ei ole laihdutettu pois. Ne vain katosivat. Toisaalta laihdutuskuurillahan minä periaatteessa olen, että painonmuutoksen suunta on kuitenkin oikea. En tiedä.

Ahdistaa.

Murheisille sydämille, kärsiville, kaipaaville

Auts. Olen syyttänyt toista asiasta, johon syyllistyn kai itsekin. Minä olen paraskin puhkumaan ja puhisemaan toisen tunnevammaisuudesta (pahoittelen käyttämääni rumaa termiä, mutta se on kuvaavin) takanapäin, kun en itsekään tiedä miten suhtautua tunteisiin.

Olin taas kerran aika järkyttynyt, kun terapeutti lausahti totuuden päin naamaani. Niin käy joskus. Totuus hiljentää. Kuulemansa totuuden tunnistaa siitä, kun oma lause jää ensin puolitiehen ja lipuu sitten hiljalleen tajunnan sivuun, kunnes katoaa kokonaan. Samalla mieleen alkaa hiipiä kammottava tietoisuus siitä, että terapeutin sanat ovat totta. Herranjumala, asiahan taitaakin olla niin. Voi luoja. Se on niin!

Minä sanon, ettei toinen osaa käsitellä tunteitaan. Minä kerron ihan tosissani, että toinen välttelee tunteita koska pelkää niiden horjuttavan sisäistä kontrolliaan. Että toinen pelkää ihastumisen tunnetta sen aiheuttaman kaaoksen vuoksi. Ja sitten terapeutti sanoo, että niinhän minäkin taidan vältellä ja pelätä. Että taidan puhua ennemmin itsestäni, kuin toisesta. Että sieltä nämä ajatukset syntyvät, ihan omista tunteistani.

Niin. Tunteet ovat ikuinen mysteeri. Nuo käsittämättömät mielenliikkeet ohjaavat ihmisen toimintaa ja ovat pääpäsmäreinä kaikessa, mitä ihminen tekee. Miksi niiden kanssa sitten on niin vaikea tulla toimeen? Omat tunnevammani liittyvät juurikin niihin tunteisiin, joita pitäisi osata käsitellä ihmissuhteissa. Liekö taustalla taas kerran taaperon ja äidin vaikea kiintymyssuhde? En tiedä.

Mutta tänään olen tehnyt hienoja havaintoja näiden suurien psykologisten pohdintojen jälkeen.

a) käännän suurimman osan tunnistamattomista tunteistani murheeksi
b) koen mukavatkin tunteet mielelläni kärsimyksenä, sillä negatiiviset tunteet ovat minulle turvallisempia tuttuutensa vuoksi
c) en osaa ikävöidä normaalisti, enkä tiedä mitä terve ja positiivinen kaipaus on, sillä yritän tehokkaasti tappaa sellaisen minusta (lainaten terapeuttiani "etäännytän itseni ikävästä")

Tiitiäinen kuittaa.

Pssst

Paljastan salaisuuden: laihdutan taas. Ja pidän siitä. Pidän kevenevästä tunteesta enemmän kuin juuri mistään. Lenkkeilen taas, tänäänkin hujahti tunti pikkuisessa pakkasessa lumen ääretön hiljaisuus ympärillä. Pysähdyin autiolle tielle, katsoin pimeyteen ja muistelin viime talvea. Sitä aikaa kun viimeksi tosissani laihdutin. En aloita sitä rumbaa enää uudestaan, ja haaste onkin nyt keventää fiksusti. Tai niin fiksusti kuin ex-oksentaja osaa sen tehdä.

Vaikka kuinka väittäisin toista, en viihdy tässä painossa. Pidän itseäni ylipainoisena. Näytän mielestäni lihavalta, turvonneelta, liian isolta. Vien tilaa. Yök. Hyi. Puistattavaa.

Onneksi sain edes talven lohtua tuomaan. Love this weather.

Jotain todella kaunista

"Esiin pimennoista
nouse kokonaan.
Sinä olet totta.
Sinut tunnetaan.

Kaikki valoon anna.
Valo lämmittää.
Älä enää kanna
tummaa häpeää.

Sinä olet vahva,
vapaa lentämään
yli kaiken menneen,
jähmettyneen jään.

Sinä olet kaunis.
Tuntea saat sen.
Väistyy valheen valta
tieltä totuuden."

Anna-Mari Kaskinen

I know this room, I´ve walked this floor

Sunnuntait voisi pyyhkiä kalenterista. Näinä synkkinä ja ahdistavina mukapyhäpäivinä mikään ei ole pyhää. Näinä iltoina olen viettänyt tuhansia tuskaisia minuutteja, pelännyt alkavaa viikkoa enemmän kuin mennyttä, toivonut vapautusta ahdistuksesta ja masennuksesta. Tänä sunnuntaina olo on samanlainen. Jokainen soluni vastustaa tätä päivää. Sunnuntai vain on jotain niin etovaa ja inhottavaa.

Kaikesta ympärilläni olevasta hyvästä huolimatta tunnen itseni melkoisen melankoliseksi. Ympärilläni oleva hyvä ei yllä sisälleni asti, eikä täytä tyhjyyttäni. Olen saanut maistaa pieniä ilonhetkiä viimepäivinä, mutta tämä musta-aukko imee ne kaikki sisäänsä ja vie niiltä merkityksen. Masentuneeseen oloon pystyn samaistumaan milloin tahansa, mutta hyvään oloon en. Ne hetket ovat edelleen harvinaista ja hämmentävää herkkua. Olen viettänyt n. 90% elämästäni masentuneena tai vielä masentuneempana, joten se on kotoinen olotila minulle. Meni kauan ennen kuin ymmärsin, että näin ei kuulu olla. Tulee menemään vielä hyvin kauan, ennen kuin näin ei ole. Jos siis koskaan pääsen sellaiseen pisteeseen.

Parisuhteeni, joka ei ole parisuhde tai virallinen suhde ylipäätään, on mielenkiintoinen. Hyvin hyvin mielenkiintoinen. Tunnen olevani tutkimusmatkalla toisenlaisen seurustelun saloissa. Olen seurustellut aiemmin vuosikausia, mutta tämä suhde ja mies on jotain aivan toisenlaista, ja olen enimmäkseen ymmälläni. Ehkä se kuuluu asiaan. Olen vain niin pihalla ja kadoksissa tunteideni kanssa, etten tiedä pitääkö asialle tehdä jotain vai ei. Pelkään käyttäväni toista vain ajanvietteeksi ja läheisyydenkaipuuseeni, koska en saa kosketusta oikeisiin tunteisiini. Ne ovat tuolla jossain, mutta eristän itseni niistä. Varaudun kai refleksinomaisesti kipuun ja tuskaan.

Voi lapsiparkaa suuressa maailmassa.

It’s the end of the world as we know it

Uusimmassa KG-lehdessä (joo-o, kaikkea minäkin luen) on hyvä artikkeli ruokariippuvuudesta. Tunteet ja syöminen-kirjan kirjoittaja, terapeutti Irene Kristeri puhuu siinä tunnesyömisestä niin, että ainakin tämä tunnesyöjä sai vähän otetta itseensä. Kristerin neuvon mukaan kysyn itseltäni jokaisella kerralla, kun askeleeni johtavat kohti jääkaapin ovea, että onko sinulla todella nälkä pieni läskipossuseni. No ei hän neuvonut kutsumaan itseään possuksi, mutta kehotti tarkistamaan onko ruoka menossa ihan oikeaan nälkään vai vain tunnenälkään. Tällä konstilla olen välttänyt laskujeni mukaan jo noin 15 paahdettua ruisleipäviipaletta. Loistokasta.

Tiedossa levoton viikonloppu. Ahdistaa vähäsen. Nyt olen pärjännyt taas jotenkuten järjissäni, vaikka ahdistuslevelit heittelehtivätkin.

Ainiin, toivottavasti joku muukin sattui katsomaan eilisen Inhimmillisen tekijän. Aiheena oli "Mielen tila. Millaisten elämänmittaisten kysymysten äärellä ollaan, kun nuoren mieli järkkyy?" - ja hyvä aihe olikin. Kristian Meurman kertoi omista kokemuksistaan ajalta ennen ja jälkeen bipodiagnoosin, toinen nuori nainen elämästään skitsofrenian kanssa ja asiantuntijaosastoa edusti muuan miespsykiatri.

Tietysti omasta taudistani johtuen etenkin Kristianin jutut kiinnostivat. Tuntui hurjalta kun hän muisteli miettineensä jo melko nuorena, että miksi häntä sattuu niin paljon, kun muita ei satu. On normaalia kärsiä ja kitua murrosikäisenä, mutta "sairas" nuori kokee kaiken astetta rankemmin. Samastuin myös heti Kristianin heittoon siitä, kuinka pienet asiat voidaan kokea maailmanloppuna! Khyllä, minä teen helposta asiasta vaikean ja vaikeasta mahdottoman. Olen osannut tämän jalon taidon vauvasta asti.

Elämä on mustaa ja valkoista, vaikka tiedän että harmaan sävyjä on olemassa. Minä etsiskelen niitä edelleen.

Huolihetki

Viimeiset kaksi terapiatuntia on päättynyt siihen, että minä nousen jo 15 minuuttia ennen tunnin loppua ylös ja tuhahdan etten jaksa enää vatvoa yhtään enempää. Siis minä, joka rakastan vatvomista. Tai en rakasta, olen vain luotu vatvomaan ja vehtaamaan. Pinna ei kestä terapeutin lässytystä, turhaudun kun tunnen oloni vain ärtyneemmäksi ja ärtyneemmäksi tunnin kuluessa. Kun olo on muutenkin levoton ja kiihtynyt, en siedä lisä-ärsykkeitä tippaakaan.

En haluaisi tiuskia terapeutille, enkä aiheuttaa hänelle pahaa mieltä, mutta en vain yksinkertaisesti jaksa! Tänään töissä oli jo sen verran hankalaa, että päätin kokeilla naurettavalta kuulostavaa ahdistuksenhallintakeinoa: laadin huolilistan. Terppa on monta kertaa suositellut minulle huolihetkeä ja huolilistaa, mutta olen aina ja iänkaikkisesti sulkenut korvani neuvoilta, jotka kuulostavat mielestäni typeriltä. Lasken systemaattisesti tuonkaltaiset neuvot suoraan toisesta korvasta ulos. En tiedä miksi. Ehkä siksi etten usko saavani niistä apua.

No tänäänpä minä todella istahdin alas, otin aanelosen ja kynän ja aloin kirjoittaa listaa päässäni mylvivistä huolista. Paperi täyttyi suht nopeasti, yksi murhe johti toiseen, jokainen kysymys aiheutti lisäkysymyksen. Kymmenen minuutin huolihetki oli ohi nopeasti, ja aloin silmäillä paperia. Naurahdin itsekin kun tajusin, että murehdin oikeasti asioita ensi syksyyn asti, asioita joille en voi tällä hetkellä mitään, asioita jotka eivät todennäköisesti koskaan edes tule tapahtumaan, asioita joille minun ei todellakaan kannattaisi antaa huolenarvoa mielessäni. En yrittänytkään keksiä ratkaisuja huoliini, sillä sitä yrittäessänihän minä aina juuri ahdistun. Taittelin paperin, marssin takaisin muiden luo ja jatkoin töitä. En selitellyt kenellekään mitä olin puuhannut, sillä kymmenen minuuttia pois työajasta huolia varten auttoi minua keskittymään koko loppupäivän ajan vain ja ainoastaan töihin.

En tiedä johtuuko tyynempi oloni oikeasti tuosta jiposta, mutta olen selvinnyt jo monta tuntia kihisemättä. Kotiin tultuani en ensimmäiseksi tarttunut puhelimeen ja soittanut paniikkipuhelua ystävälleni. Sen sijaan paahdoin ruisleipää ja katsoin telkkaria. Hämmentävää. Huolilista on edelleen taiteltuna laukussa, mutten taida enää edes vilkaista sitä. Siellähän muhivat. Muistan kyllä varmasti tarvittaessa jokaisen murheen muutenkin. Yllätän ystävän myöhemmin aivan järisyttävän normaalilla puhelulla, jossa en kaadakaan tuhatta murhetta hänen niskaansa, vaan keskityn kuuntelemaan häntä heti alusta alkaen :)

Nyt pähkäilen lähinnä sitä, soittaisinko huomenna psykiatrilleni ja kysyisin josko ahdistustani voisi kuitenkin lievittää lääkityksellä. Bentsoihin en enää mielellään koskisi, sillä ne huumaavaat ja onnistun aina kehittämään niihin tajuttoman toleranssin. Mielialan tasaajani selvästikin siis lievitti ahdistustani, koska ongelmat räjähtivät käsiin sen lopetuksen jälkeen. Masentunut en mielestäni ole. Mutta ruokahalu on kyllä kasvanut kovasti. Tai sitten käytän ruokaa ahdistuslääkkeenä. Täytyyhän minun oppia hallitsemaan ahdistustani ilman lääkkeitä, mutta sitä ennen tarvitsisin vähän apua. Samaa tasaajaa en aloita uudestaan, mutta jokin toinen mielialalääke voisi olla paikallaan. Edelleen syön iltaisin Seroa, mutta se auttaa lähinnä sammuttamaan aivot ja nukkumaan.

Tämä lääkeasia on ollut ainakin listan mukaan yksi isoista huolistani, ja tänään tajusin että olen todellakin yrittänyt itse ratkoa sitä mielessäni, miettinyt kuumeisesti eri lääkitysvaihtoehtoja ja hoitomahdollisuuksia. Listan laatimisen jälkeen tajuntaani iskeytyi eräs tärkeä seikka: miksi ihmeessä minä tätä yksin väännän ja käännän, kun asia ei ole minun alaani! Että tuskin minulla tarvitsee olla selkeää ja järkevää ratkaisua päässäni, jota ehdottaa lääkärille. Jätän asian psykiatrin ratkaistavaksi, esitän vain omat toiveeni.

Eli ehkä joskus kannattaa kokeilla niitä tyhmiltäkin kuulostavia neuvoja. Minä taisin tänään hyötyä tästä uhrauksesta. Nyt taidan paahtaa vielä yhden leivän ja lähteä sitten tarkistamaan, josko sade sallisi lenkkeilyn. Toivottavasti ahdistuslevelit pysyvät matalana edes aamuun asti.

If you open your eyes, you'll see that something is wrong

Oi voi voi. Kaikki on hyvin, mutta olen haljeta huolesta. En ymmärrä miten näin pieneen ihmiseen voi mahtuakaan näin paljon huolia! Ja murheita. Niitä on kaikkialla. Näen aiheita niihin kaikkialla minne katsonkin. Huokausten huokausten huokaus.

Meinaan taas hätiköidä ohi päivien. Välillä, kun oikein yritän, pystyn keskittymään kuluvaan hetkeen ja olemaan läsnä, mutta suurimman osan ajasta kiirehdin huomiseen. Minun täytyy pakottaa itseni pysymään tässä ajassa. Tiedän ettei ole olemassa mitään suurta ja mahtavaa huomista, joka koittaa ja jolloin oloni on tyyni ja olen kuin pieni lauhkea lammas vailla ongelmia. Silti vähän odotan ja jännitän sitä. Jos se vaikka koittaisikin. Ehkä. Mahdollisesti.

Ihania ja unohtumattomia kokemuksia valuu hukkaan, kun en osaa nauttia niistä tai säilyttää niitä mielessäni. Nytkin täydellisen ja ihastuttavan viikonlopun jälkeen voisin vain leijailla hyvässä olossa, mutta sen sijaan murehdin jo miten saan äkkiä kulutettua tulevan viikon. En tiedä mihin olen kiirehtimässä. Alan vahvasti epäillä, ettei minulla taida vieläkään olla elämää. Jos olisi, voisin kai elää sitä. Nyt vain tapan aikaa. Töissä on kivaa, mutta vietän ne tunnit vilkuillen kelloa ja laskien milloin pääsen kotiin. Jaa miksikö? Kun tietäisinkin. Kotona ei odota mikään. Kotona venttaan, että voisin jo nukahtaa ja herätä sitten kuluttamaan seuraavan päivän.

Olo ei ole paha, kovin ahdistunut vain. Tai ei ahdistunut sillä tavoin kuin joskus, vaan huolestunut. Niin, ehdottoman huolestunut. Kaikesta. En tiedä onko tasaavan mielialalääkkeen lopetuksella suoraa vaikutusta huolestuneisuuteni. Minullahan on diagnosoitu yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, ehkä nämä piirteet tulevat nyt vahvemmin esiin.

Masennus on hirvittävä tunne, mutta aika kamala on tämäkin.

Yö on kaunis, mua ei koske

Töissä oli tänään kivaa. On hämmentävää huomata ja muistaa kuinka paljon minä pidänkään asiakaspalvelusta. Kuinka miellyttävää puuhaa se onkaan, kun on suht hyvässä kunnossa eikä sijoita samalla mielessään hirttosilmukkaa kattoparruun. Yleensä asiakaspalvelusta purnataan ja aasiakkaita haukutaan selän takana, mutta tämä tyttöpä nauttiikin siitä kun voi höpötellä ihmisten kanssa ja tuntea olevansa pidetty, kun saa suoraa kiitosta. Tunnen itseni tärkeäksi, kun onnistun palvelemaan hyvin. Ja kun työni on vielä hyvin hyvin mieluista, sellaista alaa josta tiedän suht paljon ihan jo omasta takaa.

Myönnän, että työpäivät (vaikkakin lyhennetyt sellaiset) tuntuvat joskus ikuisilta, monena iltana olen ollut todella väsynyt, ärtynyt, vittuuntunut ja liian nälkäinen palatessani kotiin, enkä tule toimeen yhden työkaverin kanssa. Mutta nämä ovat pikkuvikoja siihen verrattuna, että nyt elän normaalin päivärytmin mukaan kuten normaalit ihmiset. Saan päivittäin tunteen siitä, että minä osaan. Minä pystyn. Tuntuu hurjan hyvältä havaita se näiden aikojen jälkeen, jolloin olen madellut syvimmissä pohjamudissa. Minusta taitaa sittenkin olla johonkin.

Kaiken huipuksi maa oli tänään valkoinen, kun astuin rappusille aamutupakalle - mikä riemu! Täydellinen sää. Rakastan näitä välipäiviä, kun ei ole vielä talvi mutta syksyn sateet väistyvät jo. Koko kehoni voi paremmin korkeapaineella, sillä lihakset eivät ole kipeät eivätkä jähmeät.

Vielä eilen maailmani oli mustaakin mustempi mitättömästä asiasta. Joten yritän irrottaa kaiken ilon siitä mistä voin. Vaikka sitten asiakaspalvelusta :D

Rohkea pillerin syö

Hmph. Lääkitystäni ollaan parhaillaan juusteeramassa kohdilleen. En ole tainnut tunnistamisen pelossa mainita sitä täällä, mutta nytpä sen viimeistään paljastan. Olin itse halukas tähän projektiin, suorastaan vaadin sitä. Koin oloni jo niin hyväksi, että ajattelin olevani valmis luopumaan masennuslääkkeestäni. Tai siis mielialaa tasaavasta lääkkeestäni. En ollut koskaan kokenut saavani siitä suurta hyötyä, joten sanoin reippaasti lääkärille että viskataan vain jorpakkoon koko pilleri. Pois minun dosetistani mokoma turhake.

No turhake on viskattu jorpakkoon, mutta palan halusta hakea sen takaisin. Olotilat seilaavat hurjaa siksakkia kuristavasta ahdistuksesta kiihtymykseen ja levottomuuteen, maanisesta höpöttelystä masennuksen syövereihin. Ainahan minä olen tuollainen viiripää ollut lääkityksestä huolimatta, mutta nyt taidan jo rikkoa ennätyksiä. Kaveri sanoi ihan tosissaan puhelimessa, että kuulostan joinakin päivinä aika sekopäiseltä. No varmasti, kun saatan aamulla soittaa hädissäni että kaurahiutaleissani on pieniä mustia ötököitä ja se ahdistaa minua niin etten saa henkeä, mutta illalla puhelimessa olen yli-ihminen ja suunnittelen maailmanlaajuista vallankaappausta vailla huolen häivää. Fyysinen olemuksenikin muuttuu mielen mukaan, välillä olen kirjaimellisesti kokovartalopuudutuksessa, toisinaan jalka vipsuttaa kun en tiedä mihin suuntaan hajoaisin levottomuuteni kanssa. Aika mieletöntä menoa.

Jossain aivojen pohjalla on kuitenkin vielä tallessa järjenpoikanen, joka sanoo että katsotaanpa vielä muutama päivä. Itse olen kuoppaani syventänyt, koska eliminoin lääkkeen tuosta noin vain, enkä kuunnellut ohjeita. En tunne kovinkaan hyvin termiä "pitkäjänteisyys", saati sitten sanaa "kärsivällisyys". Tiputtaisinko annostusta muka muutaman kuukauden ajan muutama milligramma kerrallaan? Ehen, en missään nimessä. Halusin nähdä heti mitä tapahtuu. Ja nythän tässä sitten sekoilen. Joka toisena sekuntina haluan aloittaa lääkkeen uudelleen, joka toisena yritän järkeillä että kannattaa kokeilla vielä hetki, jos vain kestän nämä olot. Voihan olla, että mieli tasoittuu kunhan kemiat tottuvat uuteen tilanteeseen. Nimittäin lääkkeellä oli ikäviä ja rajoittavia sivuvaikutuksia, joista pääsin eroon heti sen lopettamisen jälkeen. Plussaakin siis on. Täytyy vain katsoa tuleeko tästä touhusta, jota elämäkseni kutsun, yhtään mitään ilman tasoittavaa pilleriä.

Haluaisin niin kovin olla normaali ja elää ilman lääkkeitä. Sen hyväksyn, etten voi nukkua ilman lääkkeitä. Mielestäni unen laatua parantavaa lääkettä voi käyttää joku, joka ei ole ihan pipi. Siispä minäkin sallin sellaisen tropin itselleni. Mutta mielialalääkettä syö pipi. Olen pahasti sellainen, en kiellä sitä ollenkaan, mutta tuntisin saaneeni ylivoimaisen voiton jos pärjäisin ilman tuhtia lääkitystä. Vaikka oirehtisin kuinka kaksisuuntaisesti, saattaisin pärjätä silti ilman lääkkeitä. Toiset pärjäävät. En vielä tiedä kuulunko siihen luokkaan.

Suurin osa ongelmistani ei ole kuitenkaan hoidettavissa lääkkeillä, sen on todennut jo moni psykiatri. Minua ei saada rauhoittumaan eikä pysymään nahoissani millään muulla kuin lekaharkolla. Terapia on kai tärkein hoitomuoto kohdallani, ja tällä hetkellä saankin siitä paljon irti. Olen silti ylettömän kiinnostunut käyttäytymisterapiasta oman analyyttisen terapiani sijaan... Semmoinen toimii kuulema joskus hyvin niin bulimian kuin epävakaan persoonallisuushäiriön hoidossa. Sehän olisi siis kuin minulle tehty hoitomuoto! Jos olisi rahaa, hakeutuisin heti paikalla kokeilemaan sitä.

ps. Pakko tunnustaa, että laadin tänään töissä (niin, aloitin muuten työt tällä viikolla!) kieron suunnitelman: aioin syödä ja oksentaa kunhan pääsisi kotiin. Mutta en tehnyt sitä. Ainakaan vielä. Yritän vastustaa himoa tämän illan. Päivä ja ilta kerrallaan. Ilmeisesti pohjalla on taas ahdistusta, kun oksentaminen tulee mieleen.

No one saw through my games

Olen miettinyt miksi kehitin itselleni syömishäiriön. Koen todellakin itse kehittäneeni sen, en että minä vain sairastuin siihen. Sairaus ei tullut ulkopuolelta, minä itse päätin oksentaa ruokani ja jäin koukkuun. Puhun nyt tästä vuoden kestäneestä kuolemanpyörästä. Olen jo ihan nuoresta pitäen pelannut ruoan kanssa ja harjoitellut tasapainoilua oksentamisen ja ahmimisen välillä, mutten koskaan aiemmin tällaisella volyymilla tai mittakaavalla.

Vajaa vuosi sitten eräänä tiistai-iltana sain päähäni ryhtyä karistamaan vuosien aikana masennuksen seurauksena hotkimiani kiloja. Kun olin syönyt viikon niukemmin, kävi niinkuin minulle on käynyt joka kerta viimeisten vuosien aikana aloittaessani laihdutuskuurin nro. 1657 - alan vain ahmia entistä enemmän. Siitä huolimatta vaikka olin jo oppinut etten aloita painonhallintaa liian suurin harppauksin. Se oli totaalinen repsahdus. Söin marketillisen ruokaa, ja ahdistus joka siitä seurasi, oli sietämätöntä. Minä oksensin. Vanhalla tutulla kaavalla. Ensin tuntui vähän hankalalta, mutta kyllä keho muistaa kuinka vatsa tyhjennetään. Ryöps vaan.

Siitä päivästä lähtien luulin nauttivani elämästä: saatoin syödä mitä vain lihoamatta! Rahaa paloi ruokaan enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta mitä siitä kun kerran nautin koko rahan edestä. Mitä siitä että kaikki ajatukset kiersivät kehää syömisen ja oksentamisen ympärillä, mitä siitä että päivät alkoivat täyttyä ruoalla, mitä siitä että laihduin järkyttävää vauhtia, mitä siitä että hiuksia putoili päästä, mitä siitä että vetäydyin entistä enemmän syrjään kaikesta - minähän elin omassa pienessä kuplassani, jossa ruoka oli jumala ja minä sen nöyrä ihailija. Tätä jatkui kenenkään tietämättä viisi viikkoa, kunnes jouduin sairaalaan. Siellä syömishäiriöni ei ollut etusijalla ongelmalistassani, söin kiltisti ohjeiden mukaan viisi viikkoa, vakuutin ettei ahdista liikaa ja pääsin kotiin. Jatkoin oksentamista. Entistä suuremmalla innolla.

Vieraannuin terapeutistani, koska en pystynyt kertomaan hänelle. Vieraannuin kaikista, koska samalla kun kaveri kertoi työpäivästään, minä mietin ostaisinko suklaa- vai sitruunamuffinsseja. Nämä ajat muistan hyvin hyvin tuhoisina. Olin ahdistuneempi kuin käsitin. Olin masentuneempi kuin tajusin. Olin ihan hajalla. Rikki. Avohaavoilla. Mutta muut näkivät vain kutistuvan minäni, ja kehuivat uutta muotoani maasta taivaaseen. Joten söin ja oksensin lisää. Lisää lisää lisää. Mitä enemmän sitä parempi. Suhteellisuudentaju ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani. Lopulta kun sydän ei enää pysynyt rytmissä, ohimolla tykyttävä pieni sininen suoni alkoi anoa armoa. Aloin vähitellen kuunnella sitä. Huomasin pelkääväni henkeni puolesta, kun eräänä iltana nojasin keittiön pöytään ja yritin pysyä tajuissani kolmen tunnin syömis- ja oksennusurakan jälkeen.

Verikokeita, sydänfilmiä, hammashoitoa - vyyhti lähti purkautumaan. Monta horjahdusta, kymmeniä terapiatunteja, psykiatrin aikoja. Nyt olen tässä. Olen juuri pupeltanu pari levyä suklaata, sipsejä, patonkia valkosipulivoilla sekä imenyt sisuksiini litran limpparia. Mutta en oksenna. En voi. En halua, koska sitten liu´un helposti takaisin siihen kierteeseen. Tuntuu koomiselta istua tässä näiden ahmimisesta kertovien todistusaineistojen äärellä ja pohtia miksi edes koskaan ajauduin tähän. Olen lukenut lähes jokaisen mahdollisen syömishäiriöistä kirjoitetun opuksen, jonka olen käsiini saanut, mutta mietin edelleen miksi juuri minä ja miksi juuri bulimia. Olen malliesimerkki syömishäiriöön "sairastuvasta", mutta tunnen aloittaneeni touhun itse.

Miksi valitsin tämän tien? Tyhmä tyhmä tyttö.

Peilikuva puhuu mulle, kato kun oot syväl

Olen lopettanut oksentamisen, luopunut rituaaleistani jotka liittyivät nimenomaan oksentamiseen, ja kitkenyt syömisen jonka tähtäimenä oli oksentaminen. Yritän kompensoida ylensyöntiä tarkkailemalla syömistäni seuraavana päivänä, yritän olla paastoamatta, en tankkaa viittä litraa vettä ja elä kahdellakymmenellä tupakalla morkkispäivinä. Pyristelen siis melkoisen hienosti eroon syömishäiriöstäni.

Mutta milloin nämä ajatukset lähtevät? Lähtevätkö ne koskaan? Kun kaikki muu tuntuu olevan mennyttä, omasta kehosta tulee maailma. Edelleen peilikuvallani on valta-asema hyvinvoinnissani. Se, millaiseksi koen itseni, riippuu monesti siitä miltä näytän. Ja etenkin siitä, miltän näytän toisten silmissä. Yksikin puolihuolimaton kommentti, ja minä vietän seuraavan yön miettien miksi olen syntynyt tällaiseksi. Yksikin puolihuolimaton kehu, ja minä en saa nukutuksi kun mietin voisikohan se olla totta.

Nyt vatsa kurnii ja mietin kuumeisesti, söisinkö vai en. Tekisi mieli mennä kauppaan ja ostaa jotain oikeaa ruokaa. En ole syönyt tällä viikolla kertaakaan kunnollista lämmintä ruokaa. Pelkkiä tonnikalaleipiä. Mutta toisaalta vatsa pysyisi littanana jos en nyt söisi. Silti tekisi mieli sitä mansikkatäytesuklaata... Ruokaa ruokaa ruokaa. Täytyy olla tytön tyhjäpäinen kun sinne ei muuta meinaa mahtua.

Pahin myrskysää hellitti. Synkkää on silti, niin ulkona kuin mielessänikin. En tiedä mistä nyhtäisin iloa tähänkin päivään. Pelkään että tulen jysähtämään taas kuopan pohjalle, ellen pysäytä tätä hiljaista tuhoa jotenkin. Tunnen kuitenkin jonkinlaista edistymistä mielessäni, sillä en pelkää varsinaisesti kuolevani tähän. Tiedostan vain että nyt alkaa hiljalleen masentaa, ja mietin että tämä täytyy kestää. Ei kai tähän kuole. Yritän keksiä jonkin köyden, johon tarttua. Samalla ihan harmittaa huomata, miten eritavoin masentunut mieli näkee ja kokee kaiken.

Normaalina päivänä en itke, jos kompostipussi repeää kun laitan sitä paikalleen. Normaalina päivänä en ahdistu ja turhaudu, jos en tavoita ystäviäni puhelimella. Normaalina päivinä en menetä tunnesidettä läheisiini. Minusta alkaa nimittäin aina synkkinä hetkinä tuntua siltä, että olen juuri sillä sekunnilla menettänyt kaikki, että kukaan ei enää halua olla kanssani ja pahimmillaan minusta tuntuu etten minä halua enää olla kenenkään kanssa tekemisissä. Etten pidä kenestäkään.

Se ei nimittäin koskaan, ikinä pidä paikkaansa. Osaan nykyään rakastaa ystäviäni hyvin avoimesti, ja tiedostan ettei vuosien ihmissuhteet voi kadota yhdessä masentuneessa päivässä. Tästä on saatu monet mielenkiintoiset keskustelut terapeutin kanssa, ollaan pohdittu mistä johtuen minun on vaikea luoda pysyvää kuvaa ihmisistä ja tunteista. Ehkä siksi, että olen aina joutunut pelkäämään ihmissuhteiden katkeamista, olen katsellut kotona vuosia hidasta tunnekuolemaa. Pelkäsin lapsena ihan tolkuttomasti vanhempieni avioeroa. Eivät ole eronneet vieläkään, mutta olen päässyt mahdolliseen eroon liittyvästä paniikista vasta nyt. Ja kyllä, olen jo yli parikymppinen. Niin sitä voi "aikuinen" lapsikin pelätä vanhempien eroa.

Mutta tämä lapsi ei enää pelkää. Erotkoon jos tahtovat, minä en enää toimi parisuhdeterapeuttina.

Ikävä lokakuu

Väsyttää. Väsyttää. Väsyttää.

En tiedä miten tämän väsymyksen saisi nukuttua pois. En tiedä miten tämän nälän saisi syötyä pois. Miten tämän harmistuksen saisi surtua pois.

Kaikki tuntuu valuvan kauemmas, entiset ilonaiheet näyttävät naurettavilta.

Masentaa.

On satanut monta päivää. Se tuntuu väsyttävän entisestään. Pidän syksystä, mutta en tästä säästä.

A disease of the mind, it can control you

Yritän kai syödä itseni hengiltä. Onkohan tämä jo kolmas viikko kun kurkusta soljuu alas koko herkkujen loputon kirjo? En pysy enää laskuissa. Jostain syystä vaaka näyttää kuitenkin samaa lukua edelleen, toisinaan jopa väittää minun laihtuneen. Syönköhän todella siis "liikaa" vai liikaa vain oman käsitykseni mukaan? Joinakin päivinä toivon, että vaaka kertoisi minun lihoneen, jotta lopettaisin tämän mässytyksen. Mutta nyt kun lukemat pysyy samassa, minä vain jatkan. Huoh.

Olen ollut viime päivinä tosi ahdistunut. Kurkkua kuristava kylmä käsi on taas ilmestynyt tyhjyydestä ja pidellyt minua otteessaan. Meinasin jopa aloittaa uudelleen moxikauden, vaikka en saisi niitä enää käyttää. Niitä vain sattuu olemaan vielä purkin pohjalla houkuttelemassa... No en kuitenkaan ottanut yhtäkään nappia. Yritin keskittyä ahdistukseen ja antaa sen tulla ja mennä. Mutta sepä ei menekään niin helpolla ohi, kun sen kerran laskee sisuksiinsa. Saan fyysisiä oireita, koko keho jähmettyy ja puutuu. Samalla tunnen täriseväni, vaikka olenkin muumiona. Hirveä sisäinen vapina pistää värjöttelemään sohvan nurkassa.

Ja kuinka ollakaan, minulla ei ole aavistustakaan mikä nyt yhtäkkiä ahdistaa. Olen vakaasti sitä mieltä, että ahdistuksen juju on juuri sen selittämättömyydessä, sillä tuskin minua ahdistaisi jos tietäisin ongelman lähteen. Silloin voisin tarttua ongelmaa kädestä ja kysyä siltä, mitä asiaa sillä on minulle. Nyt se vain leijuu ilmassa ilman muotoa tai ääriviivoja. Ahdistavaa.

Vietän pitkästä aikaa viikonloppua ihan omassa rauhassa. Jostain syystä en koe tätä hiljaisuutta ahdistavaksi, pikemminkin rentouttavaksi. Nukuin pitkään ja hyvin, heräsin keittelemään teetä, polttelin tupakan kuulaassa syysaamussa, istahdin aamutakissa koneen ääreen ja kuuntelin kaikessa rauhassa musiikkia. Sen jälkeen innostuin jopa suorittamaan pikaisen kämppätarkistuksen ja imuroin.

Jos jotain pahaakin, pikkuisen hyvää vastapainoksi.

Excuse me while I kill myself

Olen opetellut kavereiltani huonon tavan: pidän telkkaria auki jos olen kotona, vaikken edes katso sitä. Hirveän turhaa mielestäni, mutta yksinasuva saa siitä vähän eloa kotiinsa. Ennen avasin töllöttimen vain kun sieltä tuli tietty ohjelma, ja napsautin telkun ohjelman loputtua kiinni. Mutta eilen tästä uudesta paheesta oli konkreettista hyötyä. Satuin näkemään jotain, mikä tulee varmasti toimimaan shokkikuvana minulle.

Kyseessä oli nelosen ohjelma "Sairaala". Havahduin heti kun kuulin televisiosta, että ensiapuun ollaan vastaanottamassa itsemurhaa yrittänyttä potilasta. Rynnistin sohvalle ja lisäsin äkkiä ääntä masiinaan. En saanut silmiäni irti tärisevästä ja sekavasta potilaasta. Olin kauhusta kankeana ja mietin miksi lääkärit eivät tee heti jotain, miksi potilasta ei hoideta heti paikalla! En tiedä miksi oli tärkeintä selvittää ensin verikokein, mitä lääkkeitä potilas on ottanut. Siihen käytettiin pari tuntia. Sillä aikaa potilas (jonka kasvot oli kyllä sumennettu anonyymiyden säilyttämiseksi) vain tutisi ja tutisi. Hän oli kaiketi tajuissaan, mutta muuten kyllä ihan pois tästä maailmasta.

Minua kylmäsi. Olin järkyttynyt. Ja silti vain tuijotin. Mietin että tuossa voisin olla minä. Potilas oli kiidätetty paikalle "psykiatrisesta hoitolaitoksesta", mikä kaiketi vastaa osastoa. Hän oli niellyt pillerit siellä. Kun minä napsin yliannostuksen kotilomalla, minulle juotettiin heti paikalla tolkuttomasti lääkehiiltä ensiavussa. Kun huonetoverini tuotiin osastolle tehon kautta, hänelle oli tehty heti vatsahuuhtelu. Joten ymmärsinköhän vain väärin, vai miksi tuossa ohjelmassa vain mittailtiin lääkepitoisuuksia ja todettiin samalla, että tässä nyt ehtii mahdollinen maksavaurio edetä koko ajan? No niinhän siinä kävi. Lääkäri sanoi tylysti, että potilaan maksa on jo vaurioitunut pahasti ja saattaa jopa tuhoutua kokonaan. Äänensävy oli mielestäni todella julma ja turhautunut, mutta sillä varmasti pyrittiin luomaan juuri se kuva, mikä minunkin päähäni jäi: tuossa ei ole mitään järkeä.

No tottahan on, että itsemurhaa yrittävä ei ehkä ole ihan järjissään. Mutta minä, joka juuri nyt olen erittäin järjissäni, tulen varmasti miettimään tuhat kertaa ennen kuin vedän napaani koko lääkekaappini sisällön. En tiennyt, että lopputuloksena voi olla maksan menetys. Tiedän totta kai, että valtavilla lääkemäärillä elimistönsä saa melkoiseen kuntoon, ellei henki satukaan lähtemään. Tuo oli vain niin konkreettista, kun näki silmiensä edessä jonkun, joka on ollut yhtä epätoivoinen kuin minä joskus. Jonkun, joka vei asian pidemmälle. Jonkun, joka oli jo hoidossa, mutta väsyi silti elämään. Väsyinhän minä itsekin osastoaikana. Muistan sen kuin eilisen.

Toimiva shokkikuva siis. Samalla mietin yhtä miestä, joka jokunen vuosi sitten yritti heittäytyä rekan alle lähikaupungissa. Rekka ehti väistää, mutta perässä tuleva kuorma-auto ei kokonaan. Se ajoi itsemurhakandidaatin jalkojen yli. Mies siis kaiketi elää edelleen, mutta jalat ovat mennyttä. En tiedä käveleekö hän. En tiedä katuuko hän. Mutta tiedän, että minä katuisin tällä hetkellä ihan rajattomasti, jos olisin onnistunut vaurioittamaan tai vammauttamaan itseäni pahemmin. Nyt kärsin vain tolkuttomasta määrästä arpia, joita risteilee ihollani kuin verisuonia. Ne tuntuvat kovin pieneltä hinnalta. Olisi voinut käydä paljon pahemmin.

En halua enää nähdä itsemurhaa "vaihtoehtona", kuten tähän asti. En halua, että se tulee mieleeni pahan päivän sattuessa. Olen omin silmin todistanut osastolla, että melkoisen moni selviytyy yllätyksekseen hengissä. Tietysti on näitä yrittäjiä, jotka eivät oikeastaan tähtääkään lopulliseen kuolemaan. Jotka tietävät jo etukäteen, että tuskin kuolevat. Ja moni ryhtyy katumaan hieman liian myöhään, siinä vaiheessa kun unilääkkeet uuvuttavat jo. Nyt olisi hyvä aika Tiitiäisen pyristellä irti pienimmistäkin kuolemaan liittyvistä toiveista. Voihan olla, että kuolen jo tänään lenkillä, jos autoilija ei näe heijastintani, mutta se nyt vain on elämää. Kunhan en enää itse päättäisi riistää henkeäni. Juuri nyt tuntuu siltä, etten voisi tehdä sitä.

Mutta pysyäkseni realiteeteissa myönnän, etten luota itseeni vielä niin paljon että voisin vannoa käsi Raamatulla (pitääkö ateistinkin vannoa käsi Raamatulla? No, en keksinyt parempaa) etten koskaan tule tappamaan itseäni.

You never would believe those things that I have seen

Omien kokemusteni takia huolestun helposti toisista. Tuntosarveni väpättävät koko ajan joka suuntaan ja pyrkivät aistimaan pienimmätkin vihjeet ihmisten voinnista. Nyt tuntosarveni sojottavat suoraan kohti vanhaa tuttua. En ole hänen lähipiiristään, enkä ole enää tekemisissä hänen kanssaan, vaan kuulen hänestä oman tuttuni kautta. Olen tunnistavinani masennuksen merkit. Ja olen todella todella huolissani. En siksi että pelkäisin hänen heittäytyvän ikkunasta juuri tänään tai huomennakaan, vaan siksi ettei hänen tarvitsisi laskea itseään siihen pisteeseen. Paras neuvoni toisille on "älkää tehkö itselleni niin kuin minä tein". Älkää antako itsenne vajota niin alas.

Kuulostaa kenties liian helpolta ja simppeliltä neuvolta. Tarkoitan sillä ainaostaan sitä, että apua kannattaa hakea ajoissa, heti kun siltä tuntuu. Ongelmanahan tässä lienee yleisesti kynnys, jonka ihmiset asettavat avun hakemiselle. Ajatellaan että eihän nämä minun ongelmat ole mitään verrattuna muiden ongelmiin. Puhun tässä kokemuksen syvällä rintaäänellä. Toisaalta apua ei välttämättä heru vaikka kuinka hakisi. Silloin pitäisi jaksaa taistella omien oikeuksiensa puolesta, mutta harvoinpa ihminen joka on avun tarpeessa, on myöskään siinä kunnossa että jaksaisi taistella. Tässä kohtaa ystävien apu on korvaamatonta. Tässä kohtaa minä haluaisin auttaa. Mutta kuinka tunkea nokkansa puolitutun asioihin? Niinpä.

Puolituttu myöntää, että kaikki menee pieleen. Hän sanoo silmät tyhjinä, ettei mikään tunnu miltään. Hän saavutti unelmansa äskettäin, mutta vajoaa nyt masennukseen. Tiedän tunteen. Tiedän tunteen, kun odottaa jotain mullistavaa elämänmuutosta ja kuvittelee ulkoisten seikkojen voivan parantaa kaiken. Ja sitten huomaa, ettei elämästä tullutkaan täydellistä unelman toteutumisen ansiosta, törmää todelliseen tyhjyyteen. Haluaisin sanoa tälle henkilölle, että puhu minulle, voin kuunnella. Vaikken osaisi auttaa yhtään mitenkään, minä ymmärrän. Ymmärrän luultavasti jokaisen tunteesi, sillä olen kokenut lähes kaikki masennuksen variaatiot. Sinun ei tarvitse tuskailla yksin. Sinä et ole yksin.

Minulla on vahva hoivavietti, myönnän. Erityisesti tämän asian suhteen. Haluan pelastaa muut omalta kohtaloltani, olla super-Tiitiäinen.

Toiset päivät ovat parempia kuin toiset

Vaikka voin tällä hetkellä suhteellisen hyvin, vanhat kauhut iskevät silloin tällöin. Mietin pääsenkö ongelmistani koskaan. Mietin uusiutuvatko masennusjaksot edelleen. Elänkö nyt hetken tasapainoisempaa eloa, ja tipahdan taas yllättäen. Jos ja kun elämässäni tapahtuu taas joskus käänteitä tai suurempia vastoinkäymisiä, käykö minulle taas huonosti. Vai olisikohan mitenkään mahdollista, että minä todella "eheytyisin" niin paljon, että tulen kestämään ongelmia ilman totaalista hajoamista ja murskautumista.

Ainakin tällä hetkellä olen kovin terapiamyönteinen ja koen saavani siitä paljon enemmän irti omalla positiivisella suhtautumisellani. Sen myötä myönteisyys vain lisääntyy koko ajan. Nykyään odotan terapiatuntia ihan eri tavalla kuin hetki sitten. Silloin terapiaan meno tarkoitti tunnin tuskallista tuhinaa, kun kerron tuhansin sanakääntein kuinka huonosti voin ja tuskastun samalla kun koen ettei terapeutti voi auttaa ja poistaa pahaa oloani. Nyt menen tunnille ja puran ahdistuksen sanoiksi ja tiedän, että terpan puheet pysäyttävät lumivyöryn. Ihan vain siksi, että minulle riittää yleensä se että joku antaa minulle vähän näkökulmaa ja näyttää asioiden mittakaavan. Sen voi tehdä yhtä hyvin ystäväni, mutta se ei ole hänen työnsä. Terapeutille siitä maksetaan maltaita. Ja hyvä niin, voin käydä kaksi kertaa viikossa purkamassa paineet ja elellä taas hetken rauhassa. Ja kerätä huolia taas seuraavaa terapiatuntia varten.

Mutta olen huolissani syömisestäni. Se on vähän riistäytynyt käsistä kiireen ja stressin takia. Syön nyt kaiketi jo toista viikkoa putkeen ihan mitä sattuu, ihan milloin sattuu. Tiedostan koko ajan, että tällä menolla tulen lihomaan ja liukumaan helposti oksennuskierteeseen, mutten osaa lopettaa. Pelkään kuollakseni, että muutun taas muodottomaksi möykyksi. Todellisuudessa syön kai nyt suht normaalisti, sen mitä terveen ihmisen tuleekin syödä. Silloin tällöin saa kai syödä suklaata tai makaronia, mutta syömishäiriöiset ajatukset eivät ole kadonneet päästäni. Suklaa on kiellettyjen listalla. Sen syöminen tarkoittaa epäonnistumista, repsahtamista, läskistymistä. Sen syöminen tarkoittaa sitä, että kaikki meni pieleen, järjestys ja kuri katosi. Se tarkoittaa ahdistusta ja luovuttamista. Jos kerran söin suklaata, voin kai yhtä hyvin syödä vuorellisen karkkia. Ja aloittaa seuraavan aamun litralla vettä ja kitkutella mahdollisimman pitkään yhdellä hapankorpulla. Näin tilanne on nollattu.

Tämä on jatkuvaa tasapainoilua. Milloinkohan tästäkin pääsee eroon?

Poor Little Rich Girl

Tytöllä on nyt liikaa tekemistä. Tyttö väsyy. Tyttö käyttää rahaa, vaikka tietää sen loppuvan. Ruoka on liian kallista. Ei riitä rahaa lääkäriin, ei kehtaa mennä pyytämään sossusta. Tyttö vihaa koko perusturvaa, jota on nöyryyttävää anoa kuukaudesta toiseen. Ihmiset arvostelevat jokaisen menoni ja ostamani pinaattilettupaketin - onko sillä muka varaa elää noin leveästi sosiaalietuudella? Ja auta armias, kun ne kuulevat että tyttö osti hiusvärin! Ei köyhä saa värjätä tukkaa, ei missään nimessä. Pitää näyttää rahvaalta, kun kerran toimeentulotuella elää. Niih. Eipäs ala tässä maassa sairaat isottelemaan. Töihin siitä hus hus.

Heille kaikille vastaukseksi: menisin heti, jos töitä annettaisiin. Jos joku huolisi edes säälistä minut töihin.

Tiedoksi kaikille: haen koko ajan töitä. Odotan joka päivä.

Yhteenveto: olen karmiva loinen, joka vain omasta tahdostaan laiskottelee ja polttelee tupakkaa täällä päivät pitkät, kun toiset raatavat niska limassa minulle elatusapua.

ps. Sitten kun menen töihin, pitäisikö minun alkaa kiljua maksamistani verorahoista, etten tahdo antaa niitä kenenkään surkimuksen käyttöön? Eikös se olisikin melko itsekäs teko? Roolit voivat vaihtua yllättäen, se voin seuraavaksi olla minä joka kustannan sinun - köyhienalistajan, valittajan - elämisesi. Kuka tahansa voi sairastua, milloin tahansa. Pieni nipsahdus ohimolla, ja koko loppuelämäsi voi olla kiinni muista.

Muistakaa se.

Am I scaring you tonight?

Uusi miehekkeeni on vähän hämmentynyt lääkitykseni suhteen. Hän ei meinaa ymmärtää, miksi nukun lääkkeillä ja miten ihminen voi olla täysin uneton ilman lääkkeitä. No minä olen, ota tai jätä. Olen sanonut, että minun kanssani ei kannata säikkyä, muuten sitä saa tehdä ihan töikseen. Olen yrittänyt lievittää tilannetta kertomalla etten nuku hänen kanssaan unilääkkeillä, mutta silti hän ihmettelee iltapillereitäni joiden jälkeen en muutu yhtään, simahdan vain tunnin kuluttua lääkkeiden ottamisesta. Viimeksi hän kysyi, mitä sanoa hätäkeskukseen jos yöllä sattuu jotain. Että se veti joitakin pillereitä ja litran Pepsiä päälle? Nauroin. Nauroin kippurassa. Juuri niin varmasti kannattaa sanoa.

Tilanteeni on tällä hetkellä hieman outo. Tai ainahan se on, mutta nyt on taas uudenlainen vaihe meneillään. Normaalisti ollessani näin stressaantunut ja kuormitettu kuin nyt olen, olisin jo masentunut ja makaisin sohvan nurkassa naama kurtussa ja itku silmässä. Miettisin kuolemaa ja olisin ihan tyhjä. Masennus ei vain tullutkaan. Tuli stressi, tuli kaaos ja unettomuus. Mutta se pahin monttu ei auennutkaan jalkojeni alle. Onko tämä sitä normaalia ihmiselämää? Näinkö normaalit ihmiset reagoivat kiireeseen?

Yritän kovasti pysyä mukana uudessa, omatoimisesti rakentamassa elämässäni, mutta törmäilen rajoituksiini kuin seiniin. Aina uusi seinä siellä minne käännyn. Ei meinaa jaksaa. Ei meinaa pysyä ajatukset kasassa. Ei meinaa riittää keskittymistä. Ei pysy langat käsissä. Lopputuloksena on yleensä puhdas nolla, en saa tehtyä mitään niistä kaikista tehtävistä, joita koko ajan mielessäni pyöritän. Joka päivä mietin taukoamatta mitä minun pitäisi tehdä ja varaan aikaa sille tekemiselle. Illalla huomaan, että taas meni yksi päivä ilman tuloksia. Taustalla on monesti se, että joko teen tehtäväni (oli se sitten mikä tahansa) täydellisesti, tai en tee sitä ollenkaan. Ei näin tyttö hyvä. Ei todellakaan näin.

En ole enää yhtään niin varma, oliko viisasta yrittää hypätä normaaliin elämään tällaisella loikalla. Joudun vain pettymään itseeni, kun odotukset ovat taas niin korkealla. Perfektionismista luopuminen on koko ajan työn alla. Sitä vapautusta odotellessa.

Iloinen uutinen on se, että tuhtia lääkitystäni saatetaan ryhtyä purkamaan. Se tarkoittaa sitä, että minun katsotaan olevan suht hyvässä kunnossa ja toipumisprosessin pitkällä. Viimeinen vuosi on ollut tätä toipumisaikaa, mutta se ei todellakaan lakkaa tähän. Ehei, annetaan sen jatkua. Hiljalleen, sopivaa tahtia. Ja mikäli lääkitystä ei pureta kokonaan, sitä ainakin yksinkertaistetaan, ja ilman osastoa. Tässä kohtaa voisin hieman hihkua ja pomppia!

Isoin ongelma juuri nyt on ystäväni ruoka. Yllätys yllätys. Viimeisen viikon olen ahminut itseeni kolme kiloa ylimääräistä ihraa. Kun on tunteet, kun on ikävä, kun on stressiä, kiirettä, aikatauluja, unettomuutta - minä syön. Syön itseni onnelliseksi. Se onni on hetken euforiaa, joka särkyy seuraavana aamuna vaa´alla. En pysty katsomaan itseäni peiliin, sillä pelkään kuvaani. Se lihava tyttö en voi olla minä. Minä en halua enää olla syömishäiriöpotilas, haluan merkinnän pois papereistani samalla tavalla kuin rauhoittavat lääkkeet poistettiin lääkelistastani. Haluan mennä eteenpäin.

Diagnoosini on jotain sinnepäin kuin määrittelemätön ahmimishäiriö. Täytän myös bulimian kriteerit. Mutta onko sillä loppujen lopuksi mitään merkitystä, miksi ongelmasyömistäni kutsutaan, jos en osaa hoitaa sitä mitenkään? En tiedä millaista hoitoa siihen tarvitsisin. Riittääkö terapia? Pystynkö vain jossain vaiheessa syömään normaalisti ja unohtamaan tuhoisat ruokarituaalit? Miten tästä parannutaan? Kuinka vinoutunut kehonkuva korjataan?

Ja ennen kaikkea: kuinka voisin joskus oppia hyväksymään itseni tällaisena ja rakastamaan tätä minää, joksi olen tullut? Luulen että silloin suurin osa ongelmistani olisi ratkennut ja jonkinlainen tasapaino saavutettu. En vain tiedä milloin sen aika on. Haluaisin että juuri nyt tällä sekunnilla. Haluaisin ottaa viimeisen pillerin ja "parantua". Parantua ihan kaikesta, unohtaa menneisyyden ja aloittaa alusta.

Sitä minä tahtoisin. Ihan todellisen uuden alun ja elämän.

Addikti

Ei kai koskaa pitäisi liikaa hihkua tai missään nimessä ainakaan sanoa sitä ääneen, tai muuten käy takuulla huonosti. No ei nyt ihan huonosti, mutta tänään on ollut vähän mökötysolo. Kaipa se on ihan normaalia. Sellainen selittämätön tyhjä fiilis tuolla mielessä. Mikään ei oikein huvittaisi, ei nappaisi, ei kiinnostaisi, ei innostaisi. Hirveästi tekemistä, muttei yhtään jaksamista. Ei tee myöskään mieli lojua vain sängyn pohjalla ja odottaa maailmanloppua. En osaa keskittyä lukemaankaan, kaikki kirjat tuntuvat poikkeuksellisen tylsistä ja juonettomilta. Televisiosta ei tunnu tulevan yhtäkään katsomisen arvoista ohjelmaa. Kerta kaikkiaan tylsää ja inhottavaa.

Sen sijaan tekisi kyllä kovasti mieli syödä! Syödä ihan mitä vain. Leipää, jugurttia, juustoa, hapankorppuja, tonnikalaa, säilykepersikoita, makaronia (ikuinen himoni), mikroruokia (ikuisia suosikkejani), pizzaa, patonkia, suklaakeksejä, jäätelöä (mitä en yleensä syö edes), minttukrokanttisuklaata, lakuja.... Loputon lista. Minussa herää silloin tällöin näitä ihmeellisiä mielihaluja ties mitä murkinaa kohtaan, tuossakin on ihan kummallisia yksittäisiä juttuja joita en normaalisti tulisi ajatelleeksi. Voi olla että hormonihyrrä pyörii taas omiaan ja pistää mielen matalaksi ja nälän valtavaksi.

Olen vasta äskettäin tajunnut, että Pepsi max tuntuu olevan monen syömishäiriöisen vakkarihimolistalla. Miksi ihmeessä? Itse koukutuin siihen samoihin aikoihin kun sairastuin. Onko kyseinen limppari vain yksi parhaista sokerittomista, vai onkohan taustalla jotain muuta? Itse olen jo täysi holisti, vedän kepeästi 1,5 litran pullon päivässä ellen rajoita juomistani. Marssin aina loppuviikosta kauppaan kahden säkin kanssa, ja ihan hävettää palauttaa niin monta Pepsi max-pulloa jos joku näkee. Nolompaahan pitäisi olla palauttaa monta säkillistä kaljapulloja, mutta jostain syystä se ei nolota yhtään. No kaljaa en kyllä juo, mutta siideri- ja lonkeropulloja tuli varsinkin kesällä roudattua vähän väliä palautusautomaattiin. Koen kai itsekin tuon limun kittaamisen hieman ylilyönniksi, kun nolostelen sitä.

En vain voisi kuvitella parempaa aloitusta aamulle kuin se, että seison aamutakissa ja -tohveleissa rappusella, toisessa kädessä aamun ensimmäinen savuke ja toisessa aamun ensimmäinen lasillinen Pepsi maxia - ah autuutta <3

There are days, believe I can heal wounds on me

"There are times

I could come to you and hurt you

I could easily bring you tears

I could send you to hell

I know you"

Huomenta. Minun tämän päivän huomenta. Heräilin aamulla ihmisten aikaan, mutta päätin jäädä sänkyyn. En masennustani, en väsymystäni, vaan ihan siitä ilosta että voin tehdä sen. Tajusin että milloin tahansa tämä pieni onni saattaa olla ohitse, jonakin päivänä minusta tulee mallikelpoinen rivikansalainen joka herää aamulla, juo teensä, lukee Hesarinsa ja kipittää töihin. Tai paremmassa tapauksessa kouluun. Ensimmäistä kertaa aikoihin minusta tuntuu, että saatan ihan oikeasti palata ihmisarvoiseen elämään. Tehdä normaaleita asioita, elää normaalin aikataulun mukaisesti.

Olen hetkessä luonut ympärilleni turvaverkon, suunnitelmia, töitä, mahdollisen opiskelupaikan, harrastuksia, alkavan suhteen. Tämä kaikki on kuin onkin siis mahdollista myös tällaiselle epäonnistujalle. Samalla huomaan, kuinka masennuspäivät käyvät harvinaisiksi, kuinka en hajoa pienen esteen edessä, kuinka syön ajattelemattani normaalisti. Kuinka moxipurkki pysyy kiinni. Silti tiedän ja tajuan, että kaikki on särkyvää. Mikä vain voi tappaa ilon. Mutta en aio käydä odottelemaan tai pelkäämään sitä, en ainakaan tänään.

Tämän kirjoituksen alussa on lainaus. Herätessäni eilen aamulla tuo kappale (Sunrise avenue - Forever yours, myös otsikko on lainaus kappaleesta), ja tuo kohta oli ensimmäisenä mielessäni. Heräsin unesta, joka oli surullinen ja inhottava takauma lapsuuteen ja nuoruuteen. Unessa minä ja veljeni rauhoittelimme äitiä, kuten olemme tehneet aina. Näin takaumia todellisista tilanteista, joissa olemme joutuneet hyssyttelemään ja luopumaan itsestämme, omista haaveistamme jotta äidin olisi parempi olla.

Pahinta unessa teki se, kun katsoin vierestä kuinka veljeni kasvoille valui se puutunut ja lyöty ilme, mikä seurasi aina oman unelman menetystä. Tai kun olimme unessa jo hiukan vanhempia, ja veli oli muuttamassa pois kotoa. Seisoimme kaikki eteisessä, enkä varmaan koskaan unohda veljen hätää siitä, pärjääkö äiti. Hän yritti keksiä äidille kaikkea muuta ajateltavaa, kaikkea mitä hän voisi tehdä esimerkiksi meidän isän kanssa. Unessa tiesin, että veli yrittää pedata minulle helpompaa elämää, ettei äiti jäisi kokonaan vastuulleni. Nyt mietin, kuinka paljon ihan oikeassa elämässä veljeäni on mahtanut pelottaa tuolloin puolestani. Olimme silloin vihoissa, tai tarkemmin sanottuna minä olin vihoissani veljelle. Mukamas muista asioista, mutta todellisuudessa olen sisimmässäni saattanut olla veljelle lapsellisen vihainen. Miten hän voi jättää minut tänne yksin vanhempieni kanssa? Äidin kanssa.

Huokaus. Äiti on edelleen iso kipeä piste rinnassani. Piste, joka joskus laajeenee ja laajeenee, repeää avohaavaksi ja vuotaa. Kunnes taas saan kursittua sitä umpeen. Isä on viime aikoina tullut avuksi haavan ompelussa. Psykologian kirjojen mukaan nimenomaan isän tehtävä on tulla äidin ja tyttären väliin, mielellään tietysti jo aiemmassa vaiheessa, jolloin äidin ja tyttären on helpompi eriytyä toisistaan. Meillä tämä vaihe on käynnistynyt vasta hiljattain, mutta vielä ei ole liian myöhäistä. Pikemminkin nyt voi olla ihan hyvä vaihe.

Välini isän kanssa ovat muuttuneet aiemmasta täysrikosta avoimeen välittämiseen. Isän kanssa on hyvä ja helppo puhua, hän ei pompi tai saa hermoromahdusta vaikka kertoisin mitä. Hän kuuntelee ja sanoo suoraan, ettei ole koskaan tajunnut tuollaista tai ettei ymmärrä jos ei ymmärrä. Ei tarvitse jäädä kyräilemään. Viihdyn isän kanssa. Ja tämäkös nyppii äitiä ja pahasti, vaikka se ei ole tarkoituksemme. Ei tietenkään ole, mutta äitini osaa kääntää asian niin.

Niin. Tuo pätkä tuosta kappaleesta tuli mieleeni varmasti siitä, mitä olen viime aikoina miettinyt. Haluaisin selvittää asiat äidin kanssa. Äiti sanoo minulle silmät kyynelissä, että onneksi meillä ei ollut sellaista helvetillistä lapsuutta kuin hänellä. Minun tekisi mieli mennä ja sanoa, että kuule äiti, meillä oli välillä aika kurjaa. Äiti, etkö näe mitä minulta puuttuu. Minulta puuttuu äiti. Mutta koska olen tottunut kantamaan vastuuni äidistä, en tee sitä. En riko äitiä. Olen hiljaa ja nielen itkuni. En halua satuttaa äitiä, olen valmis suojelemaan häntä.

Äitini ei näe eikä kestä totuutta. Minun täytyy kestää se.

Yritän kovasti koko ajan.

Yö kestää vuorokauden eikä lopu sittenkään

Joskus pääsee unohtumaan, kuinka väsynyt olen ajoittain elämässäni ollut. Ihan oikeasti väsynyt, en niinkään masentunut. Olen kertonutkin joskus, että jo hyvin nuorena suurin toiveeni oli saada nukkua. Koska minua väsytti aina. En nukkunut öisin, joko en saanut unta tai heräilin tunnin välein. Lukioaikana olin suorastaan kuoleman väsynyt, etenkin täysi-ikäistymisen jälkeen kun viikonloput olisi pitänyt jaksaa remmastaa viihteellä.

Minä en koskaan palautunut viikonlopun jäljiltä maanantaiksi kuten muut. Minua väsytti aina vain enemmän, tuntui kuin olisin valvonut koko edeltävän viikon. Odotin vain seuraavaa viikonloppua, jolloin saisin ehkä nukkua. Ellen taas sitten suostunut mukaan bileisiin. Tunsin itseni huonommaksi kuin kaverini, kun tunnuin tarvitsevan kolminkertaisen määrän unta heihin nähden. Koin, että kyllä nuoren ihmisen pitää jaksaa, haudassa ehtii maata sitten! Puhumattakaan töistä, voi hyvä luoja. Sanon vain, että olen tehnyt elämässäni paljon töitä, ja ollut niistä hyvin hyvin väsynyt.

Minua kai väsyttää ihan kroonisesti jatkuvan unihäiriön takia. Se vaihtaa muotoaan viikosta tai jopa päivästä toiseen. Toisinaan nukun, toisinaan en. Nyt eletään en nuku -vaihetta. Tai kenties elettiin, sillä nyt tuntuu siltä kuin päätäni painaisi betonilohkare. Olen kuitti puhki poikki. Koko tämä ajatusketju nimittäin lähti liikkeelle siitä, kun tämä viikonloppu on mennyt varsin kiireisissä merkeissä. En ole juonut mitään, tavannut vain paljon tuttuja, kavereita ja yhtä erityisen mukavaa ihmistä. Nukkunut vähän, ja huonosti senkin ajan. Mutta a vot: seuralaiseni valitteli myös väsymystä, ja harmitteli kun ei koulun takia ehdi nukkumaan ensi viikollakaan kunnolla. Minä taas aloin ihmetellä miksi en koe sitä kuristavaa ahdistusta ja paniikkia siitä, että univelka alkaa tuntua. Ennen meinasin tukehtua siihen pelkoon, että suurin piirtein kuolen väsymykseeni. Nykyään nähtävästi en.

Se johtuu ihan vain siitä että olen saanut viimeisen vuoden todellakin levätä ja nukkua. Ja tiedän että voin nukkua vaikkapa huomenna pitempään. Tai tiistaina. Tai keskiviikkona. Sairasloma sekä lyhyt eläke ovat tehneet tehtävänsä, tyttö ei ole enää niin stressaantunut vaikka olisikin väsynyt, suurin unelmani näyttää toteutuneen! Ja ehkä tästä on hyvä ponnistaa takaisin työ- ja opiskeluelämään uusin voimin. Väsymystä tulen kokemaan silloinkin, mutta ehkä osaan suhtautua siihen rauhallisemmin, ehkä minun ei tarvitse enää pelätä että katkean keskeltä kun en enää jaksa. Olen melkein jopa hieman iloinen tästä ahaa-elämyksestä.

Muuten pyyhkii ihan hyvin. Kunhan nyt vielä saisin itseäni vähän aloitteellisemmaksi, että jaksaisin keskittyä hoittamaan omia "kouluhommiani", soittelemaan Kelaan ja ahdistelemaan niitä työkokeiluhakemuksen edistymisestä, maksamaan laskut ja vuokran, laatimaan vähän budjettia (en ole uskaltanut edes kurkata tilille...apua) yms. yms. Siinäpä riittävästi hommaa minulle. Tuon kaiken jos saisin ensi viikon kuluessa hoidettua, se olisi minulle sopiva aikataulu. Harmi vain, että tämä yhteiskunta vaatii hiukkasen tiukempaa aikataulua. Meiltä kaikilta, niiltäkin jotka eivät sen tahdissa kykene etenemään. Meiltä, jotka osittain senkin takia uupuvat ja kiilautuvat ulos yhteiskunnan rattaista. Meiltä, jotka joutuvat tuntemaan itsensä huonommaksi, kun eivät pysty kykene riitä. Pah. Pyh.