Pelkään onnellisuutta, sillä tunnen sen vastakohdan

Miksi on niin vaikeaa kirjoittaa että kuuluu hyvää? Päivittäin istun tässä uuden blogitekstin äärellä ja mietin miten sen sanoisin. Mahdollisimman varovaisesti. Mahdollisimman nöyrästi. Mahdollisimman niin että voin myöhemmin tarvittaessa syödä jokaisen sanani, perua jokaisen puheeni.

Minä jos kuka tiedän, mikä on onnen vastakohta. Sen tietää moni, mutta moni tuskin kokee sitä, ja se on vain hyvä. Mutta ellen olisi ottanut niin syvää pohjakosketusta, kuin edellinen pitkä ja vakava masennusjakso vaati, en osaisi nyt välttämättä pitää tilannettani hyvänä. Omasta ja niiden, jotka tietävät sairaskertomukseni, mielestä tilanteeni on aivan loistava: olenhan hengissä ja voin joinakin päivinä jopa hyvin, olen ottamassa suuria askeleita elämässäni eteenpäin (niistä kerron jokin toinen päivä) enkä taida haluta enää kuolla omasta toimestani.

Mutta kuinka moni terve ihminen näkee vointini hyvänä, kun diagnoosilista vaatii kaksi A4:sta ja dosetti täyttyy punaisista, keltaisista ja valkoisista pillereistä päivittäin? Kela-korttini koodi kertoo karua totuutta, 112 - Vaikeat psykoosit ja muut vaikeat mielenterveyden häiriöt. Vain reilu parikymppinen kroppani rapistuu uhkaavaa tahtia somaattisen sairauden runtelemana, ja bulimia jätti sisuksiini rosoiset arvet ja haavat, joita lääkitsen ehkä loppuelämäni.

Niin. Kuulostaahan se vähän pahalta, mutta ei ole ollenkaan niin pahaa. Tähän tottuu, tämä on minun kohtaloni. En tiedä kuinka osaisin elää aivan tuiki tavallista terveen tytön elämää. Mitä esimerkiksi tekisin sunnuntaiaamuisin, ellen saisi napsutella dosettiin viikon pillerikasaa? Se nyt vain on minun rutiinini, aivan kuin jollakin toisella sunnuntaiset aamukahvit lehden äärellä. Kaikkeen tottuu. Aivan kaikkeen. Varsinkin pakon edessä.

Tänään olen kuitenkin aika onnellinen. Tykkäys on valtaisa tunne, niin kokonaisvaltainen ja ravisteleva. Kun herää aamulla ja näkee vieressään sen henkilön, jonka läsnäolo saa olon tyyntymään ja sydämen liekehtimään, mikään ei peittoa sitä hetkeä. Samalla mielessä risteilee tuhannen ja yhden yön pelkoja ja murheita. Omia tunteitaan on vaikea kohdata ja käsitellä. Sitä miettii mitä ihmettä on tapahtunut, kun tuntuu tältä. En ole tottunut seurustelija, sillä kokemusta on ainoastaan yhdestä täysin epäonnistuneesta ja kieroutuneesta, liian pitkästä ja vaativasta suhteesta, joka olisi pitänyt kuopata jo vuosia sitten alkumetreillään.

Siksi olen vähän pihalla, kun olen kohdannut vertaiseni henkilön, jonka kanssa tutustua ja ihastua kaikessa rauhassa. Tämä tykkääminen ei ole samanlaista riippuvuutta kuin aiemmin kokemani. Tämä on sellaista uteliasta ja herkkää tykkäämistä. Sellaista, että on pakko saada kokea, nähdä ja tuntea toista enemmän. Tässä tykkäämisessä joutuu myös tunnustamaan itselleen sen että minusta taidetaan oikeasti pitää. Ja opettelemaan sen hyväksymistä, että minäkin olen jotain jollekin.