Ahdistus ravistelee minua rautaisessa otteessaan, ja olen taas joutunut turvautumaan moxeihin. Samaan aikaan yritän esittää ympärille normaalia, olla töissä, kävellä, puhua, ymmärtää ja elää, vaikka mielessäni kieppuu tuhannen ja yhden yön murheita. Vihaan moxeja. Ne vievät ahdistuksen ja tekevät olosta keveän, mutta samalla tunnen olevani ihan pihalla. Lienisi parempi vaihtoehto käyttää ahdistuksen lievitykseen mielialalääkettä, kun tarve tuntuu taas olevan jokapäiväinen. Moxit koukuttavat niin nopeasti, eivätkä edes pitkällä aikavälillä toimi enää kunnolla. Mutta uusia lääkekiemuroita varten pitäisi jaksaa tavoitella psykiatria... Ei jaksa. Vaan pakkohan se on.
Nytkin pää on kevyt kuin höyhen tuulessa, mutta väsymys on musertava. Painostaa niin ettei sanaa meinaa suustansa saada. Huomenna töihin. Ja luultavasti moxin turvin. Töissä on kivaa edelleen, tai siis olisi, jos pystyisin keskittymään johonkin muuhunkin kun loihtimiini salaliittoteorioihin lähimmäisistäni tai keksimiini tulevaisuuden kauhukuviin.
Voi tätä elämää.
Ruokakaan ei maistu, olen laihtunut nelisen kiloa lyhyessä ajassa. Sehän on vaan plussaa, mutta tiedän kerääväni nuo kilot takaisin heti kun sapuska alkaa taas maittaa, sillä niitä ei ole laihdutettu pois. Ne vain katosivat. Toisaalta laihdutuskuurillahan minä periaatteessa olen, että painonmuutoksen suunta on kuitenkin oikea. En tiedä.
Ahdistaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti