Sunnuntait voisi pyyhkiä kalenterista. Näinä synkkinä ja ahdistavina mukapyhäpäivinä mikään ei ole pyhää. Näinä iltoina olen viettänyt tuhansia tuskaisia minuutteja, pelännyt alkavaa viikkoa enemmän kuin mennyttä, toivonut vapautusta ahdistuksesta ja masennuksesta. Tänä sunnuntaina olo on samanlainen. Jokainen soluni vastustaa tätä päivää. Sunnuntai vain on jotain niin etovaa ja inhottavaa.
Kaikesta ympärilläni olevasta hyvästä huolimatta tunnen itseni melkoisen melankoliseksi. Ympärilläni oleva hyvä ei yllä sisälleni asti, eikä täytä tyhjyyttäni. Olen saanut maistaa pieniä ilonhetkiä viimepäivinä, mutta tämä musta-aukko imee ne kaikki sisäänsä ja vie niiltä merkityksen. Masentuneeseen oloon pystyn samaistumaan milloin tahansa, mutta hyvään oloon en. Ne hetket ovat edelleen harvinaista ja hämmentävää herkkua. Olen viettänyt n. 90% elämästäni masentuneena tai vielä masentuneempana, joten se on kotoinen olotila minulle. Meni kauan ennen kuin ymmärsin, että näin ei kuulu olla. Tulee menemään vielä hyvin kauan, ennen kuin näin ei ole. Jos siis koskaan pääsen sellaiseen pisteeseen.
Parisuhteeni, joka ei ole parisuhde tai virallinen suhde ylipäätään, on mielenkiintoinen. Hyvin hyvin mielenkiintoinen. Tunnen olevani tutkimusmatkalla toisenlaisen seurustelun saloissa. Olen seurustellut aiemmin vuosikausia, mutta tämä suhde ja mies on jotain aivan toisenlaista, ja olen enimmäkseen ymmälläni. Ehkä se kuuluu asiaan. Olen vain niin pihalla ja kadoksissa tunteideni kanssa, etten tiedä pitääkö asialle tehdä jotain vai ei. Pelkään käyttäväni toista vain ajanvietteeksi ja läheisyydenkaipuuseeni, koska en saa kosketusta oikeisiin tunteisiini. Ne ovat tuolla jossain, mutta eristän itseni niistä. Varaudun kai refleksinomaisesti kipuun ja tuskaan.
Voi lapsiparkaa suuressa maailmassa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti