Excuse me while I kill myself

Olen opetellut kavereiltani huonon tavan: pidän telkkaria auki jos olen kotona, vaikken edes katso sitä. Hirveän turhaa mielestäni, mutta yksinasuva saa siitä vähän eloa kotiinsa. Ennen avasin töllöttimen vain kun sieltä tuli tietty ohjelma, ja napsautin telkun ohjelman loputtua kiinni. Mutta eilen tästä uudesta paheesta oli konkreettista hyötyä. Satuin näkemään jotain, mikä tulee varmasti toimimaan shokkikuvana minulle.

Kyseessä oli nelosen ohjelma "Sairaala". Havahduin heti kun kuulin televisiosta, että ensiapuun ollaan vastaanottamassa itsemurhaa yrittänyttä potilasta. Rynnistin sohvalle ja lisäsin äkkiä ääntä masiinaan. En saanut silmiäni irti tärisevästä ja sekavasta potilaasta. Olin kauhusta kankeana ja mietin miksi lääkärit eivät tee heti jotain, miksi potilasta ei hoideta heti paikalla! En tiedä miksi oli tärkeintä selvittää ensin verikokein, mitä lääkkeitä potilas on ottanut. Siihen käytettiin pari tuntia. Sillä aikaa potilas (jonka kasvot oli kyllä sumennettu anonyymiyden säilyttämiseksi) vain tutisi ja tutisi. Hän oli kaiketi tajuissaan, mutta muuten kyllä ihan pois tästä maailmasta.

Minua kylmäsi. Olin järkyttynyt. Ja silti vain tuijotin. Mietin että tuossa voisin olla minä. Potilas oli kiidätetty paikalle "psykiatrisesta hoitolaitoksesta", mikä kaiketi vastaa osastoa. Hän oli niellyt pillerit siellä. Kun minä napsin yliannostuksen kotilomalla, minulle juotettiin heti paikalla tolkuttomasti lääkehiiltä ensiavussa. Kun huonetoverini tuotiin osastolle tehon kautta, hänelle oli tehty heti vatsahuuhtelu. Joten ymmärsinköhän vain väärin, vai miksi tuossa ohjelmassa vain mittailtiin lääkepitoisuuksia ja todettiin samalla, että tässä nyt ehtii mahdollinen maksavaurio edetä koko ajan? No niinhän siinä kävi. Lääkäri sanoi tylysti, että potilaan maksa on jo vaurioitunut pahasti ja saattaa jopa tuhoutua kokonaan. Äänensävy oli mielestäni todella julma ja turhautunut, mutta sillä varmasti pyrittiin luomaan juuri se kuva, mikä minunkin päähäni jäi: tuossa ei ole mitään järkeä.

No tottahan on, että itsemurhaa yrittävä ei ehkä ole ihan järjissään. Mutta minä, joka juuri nyt olen erittäin järjissäni, tulen varmasti miettimään tuhat kertaa ennen kuin vedän napaani koko lääkekaappini sisällön. En tiennyt, että lopputuloksena voi olla maksan menetys. Tiedän totta kai, että valtavilla lääkemäärillä elimistönsä saa melkoiseen kuntoon, ellei henki satukaan lähtemään. Tuo oli vain niin konkreettista, kun näki silmiensä edessä jonkun, joka on ollut yhtä epätoivoinen kuin minä joskus. Jonkun, joka vei asian pidemmälle. Jonkun, joka oli jo hoidossa, mutta väsyi silti elämään. Väsyinhän minä itsekin osastoaikana. Muistan sen kuin eilisen.

Toimiva shokkikuva siis. Samalla mietin yhtä miestä, joka jokunen vuosi sitten yritti heittäytyä rekan alle lähikaupungissa. Rekka ehti väistää, mutta perässä tuleva kuorma-auto ei kokonaan. Se ajoi itsemurhakandidaatin jalkojen yli. Mies siis kaiketi elää edelleen, mutta jalat ovat mennyttä. En tiedä käveleekö hän. En tiedä katuuko hän. Mutta tiedän, että minä katuisin tällä hetkellä ihan rajattomasti, jos olisin onnistunut vaurioittamaan tai vammauttamaan itseäni pahemmin. Nyt kärsin vain tolkuttomasta määrästä arpia, joita risteilee ihollani kuin verisuonia. Ne tuntuvat kovin pieneltä hinnalta. Olisi voinut käydä paljon pahemmin.

En halua enää nähdä itsemurhaa "vaihtoehtona", kuten tähän asti. En halua, että se tulee mieleeni pahan päivän sattuessa. Olen omin silmin todistanut osastolla, että melkoisen moni selviytyy yllätyksekseen hengissä. Tietysti on näitä yrittäjiä, jotka eivät oikeastaan tähtääkään lopulliseen kuolemaan. Jotka tietävät jo etukäteen, että tuskin kuolevat. Ja moni ryhtyy katumaan hieman liian myöhään, siinä vaiheessa kun unilääkkeet uuvuttavat jo. Nyt olisi hyvä aika Tiitiäisen pyristellä irti pienimmistäkin kuolemaan liittyvistä toiveista. Voihan olla, että kuolen jo tänään lenkillä, jos autoilija ei näe heijastintani, mutta se nyt vain on elämää. Kunhan en enää itse päättäisi riistää henkeäni. Juuri nyt tuntuu siltä, etten voisi tehdä sitä.

Mutta pysyäkseni realiteeteissa myönnän, etten luota itseeni vielä niin paljon että voisin vannoa käsi Raamatulla (pitääkö ateistinkin vannoa käsi Raamatulla? No, en keksinyt parempaa) etten koskaan tule tappamaan itseäni.