Peilikuva puhuu mulle, kato kun oot syväl

Olen lopettanut oksentamisen, luopunut rituaaleistani jotka liittyivät nimenomaan oksentamiseen, ja kitkenyt syömisen jonka tähtäimenä oli oksentaminen. Yritän kompensoida ylensyöntiä tarkkailemalla syömistäni seuraavana päivänä, yritän olla paastoamatta, en tankkaa viittä litraa vettä ja elä kahdellakymmenellä tupakalla morkkispäivinä. Pyristelen siis melkoisen hienosti eroon syömishäiriöstäni.

Mutta milloin nämä ajatukset lähtevät? Lähtevätkö ne koskaan? Kun kaikki muu tuntuu olevan mennyttä, omasta kehosta tulee maailma. Edelleen peilikuvallani on valta-asema hyvinvoinnissani. Se, millaiseksi koen itseni, riippuu monesti siitä miltä näytän. Ja etenkin siitä, miltän näytän toisten silmissä. Yksikin puolihuolimaton kommentti, ja minä vietän seuraavan yön miettien miksi olen syntynyt tällaiseksi. Yksikin puolihuolimaton kehu, ja minä en saa nukutuksi kun mietin voisikohan se olla totta.

Nyt vatsa kurnii ja mietin kuumeisesti, söisinkö vai en. Tekisi mieli mennä kauppaan ja ostaa jotain oikeaa ruokaa. En ole syönyt tällä viikolla kertaakaan kunnollista lämmintä ruokaa. Pelkkiä tonnikalaleipiä. Mutta toisaalta vatsa pysyisi littanana jos en nyt söisi. Silti tekisi mieli sitä mansikkatäytesuklaata... Ruokaa ruokaa ruokaa. Täytyy olla tytön tyhjäpäinen kun sinne ei muuta meinaa mahtua.

Pahin myrskysää hellitti. Synkkää on silti, niin ulkona kuin mielessänikin. En tiedä mistä nyhtäisin iloa tähänkin päivään. Pelkään että tulen jysähtämään taas kuopan pohjalle, ellen pysäytä tätä hiljaista tuhoa jotenkin. Tunnen kuitenkin jonkinlaista edistymistä mielessäni, sillä en pelkää varsinaisesti kuolevani tähän. Tiedostan vain että nyt alkaa hiljalleen masentaa, ja mietin että tämä täytyy kestää. Ei kai tähän kuole. Yritän keksiä jonkin köyden, johon tarttua. Samalla ihan harmittaa huomata, miten eritavoin masentunut mieli näkee ja kokee kaiken.

Normaalina päivänä en itke, jos kompostipussi repeää kun laitan sitä paikalleen. Normaalina päivänä en ahdistu ja turhaudu, jos en tavoita ystäviäni puhelimella. Normaalina päivinä en menetä tunnesidettä läheisiini. Minusta alkaa nimittäin aina synkkinä hetkinä tuntua siltä, että olen juuri sillä sekunnilla menettänyt kaikki, että kukaan ei enää halua olla kanssani ja pahimmillaan minusta tuntuu etten minä halua enää olla kenenkään kanssa tekemisissä. Etten pidä kenestäkään.

Se ei nimittäin koskaan, ikinä pidä paikkaansa. Osaan nykyään rakastaa ystäviäni hyvin avoimesti, ja tiedostan ettei vuosien ihmissuhteet voi kadota yhdessä masentuneessa päivässä. Tästä on saatu monet mielenkiintoiset keskustelut terapeutin kanssa, ollaan pohdittu mistä johtuen minun on vaikea luoda pysyvää kuvaa ihmisistä ja tunteista. Ehkä siksi, että olen aina joutunut pelkäämään ihmissuhteiden katkeamista, olen katsellut kotona vuosia hidasta tunnekuolemaa. Pelkäsin lapsena ihan tolkuttomasti vanhempieni avioeroa. Eivät ole eronneet vieläkään, mutta olen päässyt mahdolliseen eroon liittyvästä paniikista vasta nyt. Ja kyllä, olen jo yli parikymppinen. Niin sitä voi "aikuinen" lapsikin pelätä vanhempien eroa.

Mutta tämä lapsi ei enää pelkää. Erotkoon jos tahtovat, minä en enää toimi parisuhdeterapeuttina.