maanantai 20. lokakuuta 2008

You never would believe those things that I have seen

Omien kokemusteni takia huolestun helposti toisista. Tuntosarveni väpättävät koko ajan joka suuntaan ja pyrkivät aistimaan pienimmätkin vihjeet ihmisten voinnista. Nyt tuntosarveni sojottavat suoraan kohti vanhaa tuttua. En ole hänen lähipiiristään, enkä ole enää tekemisissä hänen kanssaan, vaan kuulen hänestä oman tuttuni kautta. Olen tunnistavinani masennuksen merkit. Ja olen todella todella huolissani. En siksi että pelkäisin hänen heittäytyvän ikkunasta juuri tänään tai huomennakaan, vaan siksi ettei hänen tarvitsisi laskea itseään siihen pisteeseen. Paras neuvoni toisille on "älkää tehkö itselleni niin kuin minä tein". Älkää antako itsenne vajota niin alas.

Kuulostaa kenties liian helpolta ja simppeliltä neuvolta. Tarkoitan sillä ainaostaan sitä, että apua kannattaa hakea ajoissa, heti kun siltä tuntuu. Ongelmanahan tässä lienee yleisesti kynnys, jonka ihmiset asettavat avun hakemiselle. Ajatellaan että eihän nämä minun ongelmat ole mitään verrattuna muiden ongelmiin. Puhun tässä kokemuksen syvällä rintaäänellä. Toisaalta apua ei välttämättä heru vaikka kuinka hakisi. Silloin pitäisi jaksaa taistella omien oikeuksiensa puolesta, mutta harvoinpa ihminen joka on avun tarpeessa, on myöskään siinä kunnossa että jaksaisi taistella. Tässä kohtaa ystävien apu on korvaamatonta. Tässä kohtaa minä haluaisin auttaa. Mutta kuinka tunkea nokkansa puolitutun asioihin? Niinpä.

Puolituttu myöntää, että kaikki menee pieleen. Hän sanoo silmät tyhjinä, ettei mikään tunnu miltään. Hän saavutti unelmansa äskettäin, mutta vajoaa nyt masennukseen. Tiedän tunteen. Tiedän tunteen, kun odottaa jotain mullistavaa elämänmuutosta ja kuvittelee ulkoisten seikkojen voivan parantaa kaiken. Ja sitten huomaa, ettei elämästä tullutkaan täydellistä unelman toteutumisen ansiosta, törmää todelliseen tyhjyyteen. Haluaisin sanoa tälle henkilölle, että puhu minulle, voin kuunnella. Vaikken osaisi auttaa yhtään mitenkään, minä ymmärrän. Ymmärrän luultavasti jokaisen tunteesi, sillä olen kokenut lähes kaikki masennuksen variaatiot. Sinun ei tarvitse tuskailla yksin. Sinä et ole yksin.

Minulla on vahva hoivavietti, myönnän. Erityisesti tämän asian suhteen. Haluan pelastaa muut omalta kohtaloltani, olla super-Tiitiäinen.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Pitkästä aikaa pääsin netin ääreen - ja on ihanaa kuulla että Tiitiäisellä on hyvä olla :D :D *halaus*

Puhut asiaa, kun sanot, ettei saisi päästää itseään tosi huonoon kuntoon, ennekuin hakee apua, ja varsinkin kun sitä apua ei välttämättä saakaan ilman taistelua - itsestäni ei siihen taisteluun löytynyt enää voimia. Silloin olisin tarvinnut Ystävän. Voisitko tälle puolitutulle puhua "puolihuolimattomasti" omasta masennuksestasi - tai vaikka keksityn henkilön masennuksesta omilla kokemuksillasi (valkoinen valhe,josta voisi olla apua hänelle)?

Tiitiäinen kirjoitti...

Moi pitkästä aikaa! :) Kiva kun tulit taas moikkaamaan.

Aion kyllä tilaisuuden tullen lähestyä puolituttua...en voi olla tekemättä sitä. En vain voi.