Yö kestää vuorokauden eikä lopu sittenkään

Joskus pääsee unohtumaan, kuinka väsynyt olen ajoittain elämässäni ollut. Ihan oikeasti väsynyt, en niinkään masentunut. Olen kertonutkin joskus, että jo hyvin nuorena suurin toiveeni oli saada nukkua. Koska minua väsytti aina. En nukkunut öisin, joko en saanut unta tai heräilin tunnin välein. Lukioaikana olin suorastaan kuoleman väsynyt, etenkin täysi-ikäistymisen jälkeen kun viikonloput olisi pitänyt jaksaa remmastaa viihteellä.

Minä en koskaan palautunut viikonlopun jäljiltä maanantaiksi kuten muut. Minua väsytti aina vain enemmän, tuntui kuin olisin valvonut koko edeltävän viikon. Odotin vain seuraavaa viikonloppua, jolloin saisin ehkä nukkua. Ellen taas sitten suostunut mukaan bileisiin. Tunsin itseni huonommaksi kuin kaverini, kun tunnuin tarvitsevan kolminkertaisen määrän unta heihin nähden. Koin, että kyllä nuoren ihmisen pitää jaksaa, haudassa ehtii maata sitten! Puhumattakaan töistä, voi hyvä luoja. Sanon vain, että olen tehnyt elämässäni paljon töitä, ja ollut niistä hyvin hyvin väsynyt.

Minua kai väsyttää ihan kroonisesti jatkuvan unihäiriön takia. Se vaihtaa muotoaan viikosta tai jopa päivästä toiseen. Toisinaan nukun, toisinaan en. Nyt eletään en nuku -vaihetta. Tai kenties elettiin, sillä nyt tuntuu siltä kuin päätäni painaisi betonilohkare. Olen kuitti puhki poikki. Koko tämä ajatusketju nimittäin lähti liikkeelle siitä, kun tämä viikonloppu on mennyt varsin kiireisissä merkeissä. En ole juonut mitään, tavannut vain paljon tuttuja, kavereita ja yhtä erityisen mukavaa ihmistä. Nukkunut vähän, ja huonosti senkin ajan. Mutta a vot: seuralaiseni valitteli myös väsymystä, ja harmitteli kun ei koulun takia ehdi nukkumaan ensi viikollakaan kunnolla. Minä taas aloin ihmetellä miksi en koe sitä kuristavaa ahdistusta ja paniikkia siitä, että univelka alkaa tuntua. Ennen meinasin tukehtua siihen pelkoon, että suurin piirtein kuolen väsymykseeni. Nykyään nähtävästi en.

Se johtuu ihan vain siitä että olen saanut viimeisen vuoden todellakin levätä ja nukkua. Ja tiedän että voin nukkua vaikkapa huomenna pitempään. Tai tiistaina. Tai keskiviikkona. Sairasloma sekä lyhyt eläke ovat tehneet tehtävänsä, tyttö ei ole enää niin stressaantunut vaikka olisikin väsynyt, suurin unelmani näyttää toteutuneen! Ja ehkä tästä on hyvä ponnistaa takaisin työ- ja opiskeluelämään uusin voimin. Väsymystä tulen kokemaan silloinkin, mutta ehkä osaan suhtautua siihen rauhallisemmin, ehkä minun ei tarvitse enää pelätä että katkean keskeltä kun en enää jaksa. Olen melkein jopa hieman iloinen tästä ahaa-elämyksestä.

Muuten pyyhkii ihan hyvin. Kunhan nyt vielä saisin itseäni vähän aloitteellisemmaksi, että jaksaisin keskittyä hoittamaan omia "kouluhommiani", soittelemaan Kelaan ja ahdistelemaan niitä työkokeiluhakemuksen edistymisestä, maksamaan laskut ja vuokran, laatimaan vähän budjettia (en ole uskaltanut edes kurkata tilille...apua) yms. yms. Siinäpä riittävästi hommaa minulle. Tuon kaiken jos saisin ensi viikon kuluessa hoidettua, se olisi minulle sopiva aikataulu. Harmi vain, että tämä yhteiskunta vaatii hiukkasen tiukempaa aikataulua. Meiltä kaikilta, niiltäkin jotka eivät sen tahdissa kykene etenemään. Meiltä, jotka osittain senkin takia uupuvat ja kiilautuvat ulos yhteiskunnan rattaista. Meiltä, jotka joutuvat tuntemaan itsensä huonommaksi, kun eivät pysty kykene riitä. Pah. Pyh.