Uusimmassa KG-lehdessä (joo-o, kaikkea minäkin luen) on hyvä artikkeli ruokariippuvuudesta. Tunteet ja syöminen-kirjan kirjoittaja, terapeutti Irene Kristeri puhuu siinä tunnesyömisestä niin, että ainakin tämä tunnesyöjä sai vähän otetta itseensä. Kristerin neuvon mukaan kysyn itseltäni jokaisella kerralla, kun askeleeni johtavat kohti jääkaapin ovea, että onko sinulla todella nälkä pieni läskipossuseni. No ei hän neuvonut kutsumaan itseään possuksi, mutta kehotti tarkistamaan onko ruoka menossa ihan oikeaan nälkään vai vain tunnenälkään. Tällä konstilla olen välttänyt laskujeni mukaan jo noin 15 paahdettua ruisleipäviipaletta. Loistokasta.
Tiedossa levoton viikonloppu. Ahdistaa vähäsen. Nyt olen pärjännyt taas jotenkuten järjissäni, vaikka ahdistuslevelit heittelehtivätkin.
Ainiin, toivottavasti joku muukin sattui katsomaan eilisen Inhimmillisen tekijän. Aiheena oli "Mielen tila. Millaisten elämänmittaisten kysymysten äärellä ollaan, kun nuoren mieli järkkyy?" - ja hyvä aihe olikin. Kristian Meurman kertoi omista kokemuksistaan ajalta ennen ja jälkeen bipodiagnoosin, toinen nuori nainen elämästään skitsofrenian kanssa ja asiantuntijaosastoa edusti muuan miespsykiatri.
Tietysti omasta taudistani johtuen etenkin Kristianin jutut kiinnostivat. Tuntui hurjalta kun hän muisteli miettineensä jo melko nuorena, että miksi häntä sattuu niin paljon, kun muita ei satu. On normaalia kärsiä ja kitua murrosikäisenä, mutta "sairas" nuori kokee kaiken astetta rankemmin. Samastuin myös heti Kristianin heittoon siitä, kuinka pienet asiat voidaan kokea maailmanloppuna! Khyllä, minä teen helposta asiasta vaikean ja vaikeasta mahdottoman. Olen osannut tämän jalon taidon vauvasta asti.
Elämä on mustaa ja valkoista, vaikka tiedän että harmaan sävyjä on olemassa. Minä etsiskelen niitä edelleen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Minulta meni tuo Inhimillinen tekijä ohi. Aina ne menee ohi.
Minuakin kiinnostaisi, koska minulla epäillään bipoa, mutta sitä ei ole voitu diagnosoida vielä. Omasta mielestäni minulla ei sitä ole, mutta omaa tilaa nyt on aika vaikea arvioida, kun olen ollut "sekaisin" niin kauan, että kaikki tuntuu normaalilta. Ensi viikolla taas psykiatrille, joka kartoittaa tilannetta.
Miten sinulla, kauan sinulla diagnoosin varmentuminen kesti?
elegia: Sain diagnoosin 8 vuoden sairastelun jälkeen, aika tyypillinen tilanne nuorelle bipolle. Masennustani hoidettiin masennuksena, eikä toiseen ääripäähän kiinnitetty huomiota ennen osastojaksoa.
Olen aina ollu luonteeltani hyvin leiskuva, joten on ollut vaikea sanoa mikä johtuu persoonallisuudesta (joka vinoutunut kyllä sekin..), mikä sairaudesta ja mikä mistäkin.
Nykyään tuntuu, että on täysin mahdotonta sanoa mikä on oire ja mikä vain minua!
Lähetä kommentti