Hirmuinen stressi. Se ei ole mikään uutinen sinänsä, koska elän lähes aina "huomenta, stressi alkakoon" -tyylillä. Nyt ahdinkotaso on piirun verran korkeammalla kuin normaalisti, vaikka mitään suurta stressin aihetta tässä ei ole, vain yksi pikkujuttu joka pitäisi hoitaa perjantaihin mennessä. Eli itse asiassa minä vain tunnen itseni kiireiseksi ja hyvin hyvin stressaantuneeksi ilman todellista syytä. Olen keksinyt itselleni kiireisen elämän.
Kalenterissani lukee joka päivän kohdalla kymmenen merkintää, useita kellonaikoja ja huomautuksia. Ne ovat tätä niin sanottua elämääni, pitäähän minun pitää elämä valekuosissa etten vallan lopullisesti sekoa. Aikataulu luo turvaa: on mukavaa katsoa kalenterista mihin aikaan syön aamupalaa tai välipalaa, milloin on sopiva lähteä lenkille, milloin pitää viedä pyykkejä lainakoneeseen, onko tiskausta luvassa vai kenties pölyjen pyyhintää. Illalla tihrustan vielä merkinnän kyseisen päivän voinnista, tadaa. Ja sitten tyytyväisenä luen kalenteria ja tutkailen mitä olen tehnyt. Eli oikeastaan olen aika ahkera velmu. Mutta autapa armias, kun kalenterissa seisoo ihan oikea merkintä, sellainen joka edellyttää minulta kotoa lähtemistä ja johonkin menemistä. Voi huokaus sentään.
Se mainitsemani pikkujuttu ei edes vaadi muuta kuin jaksamista ja keskittymistä, minun ei tarvitse jännittää tällä kertaa minnekään lähtemistä tai ihmisten tapaamista, kunhan vain hoitaisin tämän yhden tehtävän ja palauttaisin sen viimeistään perjantaina. Mutta sen sijaan, että tekisin sitä, minä juoksen ympäri asuntoa ja revin hiuksia. Hoen itselleni etten pysty siihen, tukistan itseäni lisää ja huudan pakko pystyä, juoksen lisää ja toivon äkkikuolemaa. Jokainen sekunti se asia vainoaa ajatuksiani, se on illalla viimeisenä mielessä, sitten painajaisessa ja aamulla taas ensimmäisenä. Olisi niin ihanaa nyt vain tehdä se tehtävä, simppeli homma ja sitten se olisi pois mielestä. Nyt vain stressaa jo niin pirusti, etten pysty keskittymään, vaikka istun koko päivän koneen ääressä ja pinnistän ideaa aivokuoren läpi.
Vetoan taas sinuun, Joulupukki. Auta lasta hädässä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Moro
Hmm. Mä puolestani törmään toisinaan terapiasta poislähtiessäni itkuiseen naisihmiseen, joka on saanut mielessäni nimeksensä Tiitiäinen.
Voisiko olla, että asumme samalla paikkakunnalla ja käymme samalla terapeutilla?
Todennäköisemmin joku ihan muu saa toistemme kasvot, koska kuulumme molemmat yleiseen potilasryhmään eli kaltaisiamme on paljon. Valitettavasti.
Ja mä asun aika kaukana Hesasta.
Stressi kuulostaa tutulta. Mun pitäisi jättää huomiseksi Kelaan laaja ja vaikea hakemus, jota en ole saanut täytettyä. En ja hermoilen jo toista viikkoa asiasta, mutta en saa silti tehtyä sitä.
Arghhh!
- Johannes -
Minäkin asun kaukana Helsingistä, mutta kuvitelmassani sinä asuit siellä ja kävit terapeuttini vastaanotolla siellä - eli pieleen meni :D Terapeutillani on toinen vastaanotto täällä tuppukylässä ja se alkuperäinen siellä pääkaupungissa.
Et varmaankaan asu tuppukylässä joulupukin selän takana?
Mitä luultavammin kyse on ihan vieraista kasvoista, mutta se on jännä miten yhdistää tuntemattoman johonkin tietämäänsä henkilöön, puolituntemattomaan. Viimeksi osastolla kuvittelin yhden naisen blogitutukseni, vaikka tiesin etteivät he ole lähellekään sama ihminen. Jostain syystä tuollainen yhdisteleminen vain tapahtuu, ilman loogista ajattelua.
Jo sana Kela saa kylmät väreet kulkemaan selässäni..purh. Tänään olen istunut jo kaksi tuntia koneen ääressä, eikä tehtäväni ole edistynyt sanallakaan. Eli tyhjän paperin ahdistus vaan jatkuu. Tuntuu että kohta kuristan itseni ellei työ edisty, hirveä paine!
ps. En muuten uskalla itkeä terapiassa enkä julkisesti..mutta kuvaannollisesti olen itkuinen naisihminen :)
Lähetä kommentti