Sleepless at night

Olen tietoisesti vaiennut syömisongelmasta. En itse asiassa tiedä miksi, ehkä siksi ettei blogini tarkoitus ole ensisijaisesti tilittää syömättömyydestä ja hotkimisesta. Sen verran päivitän ongelmasyömisen kuulumisiani, että tila on melko stabiili. Yritän syödä normaalisti, mutta tunnen itseni maitovalaaksi. Käyn kerran viikossa vaa´alla ja masennun joka kerta vaikka paino olisi pysynyt samana tai olisin laihtunut - kun kumpikaan ei riitä. Pitäisi pitää mielessä, että on aivan huippua ettei paino ainakaan enää ole noussut, mutta haluaisin olla niin paljon pienempi.

Todellisuudessa olen laihduttanut jo kolmessa kuukaudessa enemmän kuin ikinä: 14kg. Se on paljon. Jos joku olisi sanonut minulle tammikuussa, että huhtikuun lopulla olen yli kymmenen kiloa pienempi ja lenkkeilen/pyöräilen/uin tunnin päivässä, olisin kierinyt lattialla ja nauranut kippurassa. Minäkö? Läskipossu lenkillä? Ei ikinä! Ihan totta, aina kun näin lehden kannessa "Sirkku opetteli lautasmallin ja keveni 10kg!" -juttuja, ajattelin sellaisen olevan ihan mahdotonta minulle. Tuntui mahdottomalta luopua pastasta ja kermakastikkeesta, sipseistä, mariannesuklaasta, vanukkaista, oikeasta kokisesta, ranskalaisista ja perunasalaatista....mutta niin vain sitä oppi valitsemaan tarkemmin.

Mutta nyt täytyy tähän väliin pistää se tosiasia, että hommahan lähti käsistä jo ensimmäisellä viikolla, kun tajusin että eihän minun suinkaan tarvitse luopua herkuista! Ostin paljon ruokaa vessanpöntölle, se onkin harvinaisen hyvin ruokittu pönttö. Oksentelemalla en varsinaisesti kai laihtunut, kolmen kilon pudotus viikossa taisi johtua ennemminkin kehon kuivuudesta kuin todellisesta laihtumisesta. Mutta oksentamalla pidin painon ainakin samassa, ilman ykäilyä mässäämäni ruoat olisivat lumpsahtaneet suoraan vyötärölle. Osastokeikan jälkeen jatkoin samasta mihin olin jäänyt - ruokaa sisään ja ulos. Tällä hetkellä en juurikaan ahmi, mutta lihavuuden tunne jäytää ja vaatii silloin tällöin tukea oksentamisesta. Ihan kuin omatunto vähän puhdistuisi kun ruoka lilluu pöntössä. Mutta koska koko rituaali lähtien kaupan mikroruokahyllyltä ja päätyen vessaan on vastenmielistä, yritän välttää sitä. Huom. yritän. Pahimman ahdistuksen kourassa menen kauppaan kuin mekaaninen jänis kyttäämään sämpylöitä, pähkinävoita, miksei pari pitsaakin menisi, namm vanukasta, makaronia - ja ostan sen kaiken. Ja syön sen. Ja oksennan sen. On niin lohduttavaa syödä ja tietää pääsevänsä niistä kaloreista eroon. Myös toinen ääripää, eli niukista niukin diettailu on vähän hellittänyt. Pyrin syömään päivässä yli tuhat kaloria ja mieluiten ei karkeista puolia noista. Mutta jos vaaka silti itsepäisesti näyttää kahtena viikkona samaa lukua, joudun pikkuisen paastoilemaan saadakseni luvun heilahtamaan edes muutaman pelastavan sata grammaa. Yritän ajatella että alaspäinhän se on kaksisataa grammaakin. Mutta liian vähän.

Eli vähän sekavaltahan tämä kuitenkin kuulostaa, huomasin sen vasta nyt kun kirjoitin sen puhtaaksi. Sekin harmittaa, kun en itse oikein huomaa laihtumistani. Onko kasvoista lähtenyt senttiäkään, entäs vyötärö, eihän mulla ole sellaista! Ja nämä kädet, hyi hitto, entäs reisi, sama paksukainen kuin ennekin! Koska olen edelleen melkoinen punkero, ihan pelottaa ajatella miltä näytin 14kg sitten. Voi luoja. Tutut ovat liian hienotunteisia, näen kuinka ne katsovat vatsaani mutta kukaan ei sano mitään. Kai minä olisin toivonut, että ihmiset ryntäävät halaamaan ja onnittelevat laihtumisesta. Mutta enhän minä itsekään huomauta ensimmäisenä että "oot sitte laihtunut!", joten pöljää ventata sitä muilta.

Silti odotan jännittyneenä muutaman vanhan kaverin tapaamista (no näkemistä, vaikka kaupassa ohimennen), jotka ovat samaa lihavuusluokkaa kuin minä ennen. Minusta tuntuu (painotan sanaa minusta, koska en tiedä toimiiko normaalin ihmisen aivot näin) että meillä oli aina pieni peli meneillään, jossa mittailimme toisiamme ja toivoimme ettemme itse ole lihavin. Minä ainakin olin helpottunut joka kerta kun totesin itseni pienemmäksi kuin suurin meistä. Suurin pelkoni oli olla suurin, odotin kauhulla milloin joku keksii ryhtyä laihduttamaan, sillä silloin olin vielä varma etten itse pystyisi muuta kuin syömään, että päinvastainen toiminta olisi ihan mission impossible. No mutta hahaa, minäpä tein sen! Toivottavasti ensimmäisenä! Ja suuntahan on vielä alaspäin. Tuntuu hullulta, että kirjoitin vuoden alussa blogiini uudenvuodenlupauksen, jonka mukaan aion laihtua size zeroon. Ehkä en ihan siihen asti pääse, mutta että aloin kuitenkin laihduttaa, se on ihme se. Tuo lupaushan oli ihan katteeton, ei todellista aikomustakaan toteuttaa sitä ja nyt ollaan tässä.

Huoh. Pohjimmiltaan olo on sangen masentunut.

Tässä iltamusiikkia, joka saa minut haaveilemaan ja melkein hymyilemään. Tässä on sitä jotain.