Joo-o. Olisihan se mukavaa voida liikkua niin paljon kuin ikinä jaksaa. Olisi siistiä aloitella varovasti hölkkäämistä ja ehkä jopa juosta joskus. Olisi ihanaa voida uida polskuttaa täysillä. Mutta kun pitää olla rampa jo tässä iässä! Prkl! Fibro nostaa rumaa likaista päätään vahingoniloisena polven takaa. Sama polvi on renkannut ennenkin, nivel taipuu pahasti yli ja on oikein überärtsy kun sille päälle sattuu. Nyt olen ylittänyt sen sietokyvyn, joten se päätti kipeytyä. Ja kun pelkkä kipu ei sille riitä, se alkoi myös rutista pahankuuloisesti etten vaan vahingossakaan uskaltaisi rasittaa sitä. Kosto se on pienikin kosto näköjään.
En tietenkään halua laittaa polvea remppaan, ainakaan vielä näin nuorena, joten pitäydyn kevyessä liikunnassa. Sopii sinänsä oikein hyvin nyt, koska mieli on mustana ja haluaisin vain maata peiton alla, mutta mieleni neuroottisella puolella menee senssit sekaisin kun en voi kuluttaa. Tarpeeksi. Mitä voin syödä, voinko syödä mitään, montakohan kaloria poltan tupakkareissulla, pitäisikö uhmailla ja mennä lenkille...ei, nyt ei pidä. Järkeilen tämän niin, että jos lepuutan koiven nyt, pääsen piakkoin taas liikkeelle, kun jos taas rääkkäisin kipeän jalan nyt, voisi olla etten pääsisi pitkään aikaan liikkumaan. Toivottavasti tämä menee ohi ihan kylmähoidolla ja särkylääkkeellä.
Mieltä kaivertaa, se ei ole uutinen mutta kiusallinen olotila. En ymmärrä miksi yksi ihminen, yksi ainoa saasta, aiheuttaa ympärilleen niin paljon tuhoa. Saako joku kicksejä siitä kun tietää satuttavansa ihmisiä ympärillään? En jaksaisi olla huolestunut. En jaksaisi miettiä jatkuvasti, mitä tämä ihminen parhaillaan tekee. Enkä suoraan sanottuna voi jumalauta ymmärtää, miksi minun täytyy kantaa kaikkien ongelmat ja ahdistukset! Minäkin kaipaisin joskus ymmärtäjää, jotakuta joka ottaisi muutaman kiven kantaakseen reestäni. Jotakuta joka yhden pienen hetken ajan säästäisi minut omilta murheiltaan. Tuo on itsekäs ajatus, tiedän. Ei tuollaista voi vaatia toisilta, vaikka toimisikin itse niin koko ajan. Omaa tyhmyyttähän tämä on.
Toivon silti, että voisin joskus hyvällä omatunnolla kertoa jollekulle huolen ilman vastahuolta. Olen niin kovin pieni ja rikki, tuntuisi hyvältä jos joku ajattelisi joskus hetken ihan vain minua. Minä voisin sitten heti perään ajatella taas toista. Se olisi paljon helpompaa, kun tietäisi ettei ole toiselle pelkkä surusäkki.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Hyvä kun kirjoitit syömisongelmistasi. Juuri kuvaamasi kaltaista se on kaikessa raadollisuudessaan. Muistuu omat ajat mieleen. Mulla nyt nelikymppisenä on enää pitkäaikaishaittavaikutukset jäljellä. Just harkitsen sitä, että laitanko ison rahan hammasremppaan, ne kun syöpyivät aikoinaan. Sit mietin, et mahtaakohan sairastetulla bulimialla olla yhteyttä kohonneeseen verensokeriin. Se kun laittaa aineenvaihdunnan sekaisin, ja sokeritauti on aineenvaihduntasairaus. Ehkei ole, mutta tällaisiakin saa sitten miettiä myöhemmin, kun ei enää ihan välttämättä halua vain unohtaa ja kuolla.
Elämä on kuitenkin iso asia. Välillä jopa elämisen arvoinen kun sen oikein ymmärtää.
Hei Saima, mun onkin pitänyt muistaa jotakin kautta viestittää sinulle etten onnistu kommentoimaan blogiasi :/ Olen yrittänyt, mutta joka kerta kämmään jotain - nolo kun olen.
No ne on noi salasanavahvistukset, jotka usein menee mönkään. Mietinkin alussa, että laitanko niitä ollenkaan, mutta ei oo kiva saada spämmiäkään.
Lähetä kommentti