En pysty vielä tuntemaan, hengitän koska lääkkeillä pääsee kemialliseen taivaaseen, pysyn liikkeessä ettei yksikään ajatus harhailisi lähelle kipupistettä. En pysty kertomaan miehelle, sillä en pysty kertomaan itsellenikään. En voi tuntea niitä tunteita, en voi selvitä siitä toista kertaa, en tiedä pystynkö enää nousemaan niin syvältä, yletynkö edes alimmille askelmille.
Samalla kun kuuntelen jokainen musta sana valuu korvakäytävää pitkin aivoihin, lävistää juuri arpeutuneet pisteet, tunkeutuu syvälle pistää viiltää polttaa. Ja olen kiveä, pienet hätääntyneet solut jähmettyvät tiivistyvät graniitiksi, puhe tulee ulkopuolelta, en puhu mutta suusta tipahtelee sanoja kylmiä kovia samaan aikaan kun mielessäni pakenen jo kauas sumun taakse.
Poljen kotiin, ehdin lausua mantran sata kertaa ennen kuin jokaisen haavan ompeleet ratkeavat, revin hiuksia, itku tulee vuosien takaa samoista tunteista samasta tuskasta. Ja yhtäkkiä olen menneisyydessä, kaikki näyttää samalta kaikki tuoksuu samalta kaikki tuntuu samalta kuulen saman musiikin. Kellun kuplassa mustassa maailmassa.
Ja kaikki voi olla harhaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
öö, pelkäätkö rakastua?
Rakastua? Tuo "kertoa miehelleni" ei viittaa siihen mikäli niin päättelit. Pelkään masentua. Siis pahemmin, pudota.
Lähetä kommentti