Tähän havahdutti yksi ihminen, joka puhui omasta terapeutistaan kuin parhaasta ystävästään, kuin terapeutti todella olisi parhainta mitä hänelle on sattunut, kuinka terapeutti tuntuu kääntävän synkän maailman aina raiteilleen. Minä en koe terapeuttia tuollaisena pelastajana. En koe terapiasuhdetta kovin tärkeänä. En erityisesti pidä terapeutistani. Ihmettelen itsekin miksi raahaudun sinne kerta toisensa jälkeen esittämään kuuntelevaa samaan aikaan kun mielessäni kiertää iso näytönsäästäjä "ei tässä ole mitään mieltä, saati sitten järkeä".
Ehkä olen jo luovuttanut tuon asian suhteen. En jaksa kimmastua ja alkaa vouhottaa, vaikka siten voisin löytää uuden, paremmin natsaavan terpan. En vain jaksa. Olen uskotellut itselleni ettei sillä ole niin väliä, vika on varmasti minussa, olen vain niin hankala ihminen etten tulisi toimeen edes betoniseinän kanssa, tuskin maailmasta löytyisi terapeuttia johon olisin täysin tyytyväinen. Joten miksi en kuuntelisi tuota nykyistä lässyttäjää? Onko vaihtamisen vaiva todella sen väärti? Jos oikein pinnistän, löydän kyllä mielen perukoilta ajatuksen terapian tärkeydestä ja sen mahdollisuuksista. En vain jaksa tehdä asialle mitään. Kyllä minä siedän tämän tilanteen, toivoa en siihen vain enää paljoa laita.
Niin, siksi tunsin itseni yhtäkkiä yksinäiseksi seilaajaksi, jolla ei ole maata näkyvissä. Ei ole ketään kelle kertoa. Ei ole enää ketään kelle soittaa. Eikö terapia ole juuri sitä varten?
Tai olisi, jos tahtoisin niin tehdä. Uskaltaisin.
Teen tämän, vaikkei näin saisi tehdä:
Egotrippi - Nämä ajat eivät ole meitä varten
"Ja vielä koittaa se kaunis päivä
kun tieltä murheet väistyvät
et ole surullinen aina,vaikka nyt tuntuu siltä
vielä koittaa uusi aika,vielä sinut huomataan
tulee päivä jolloin joku muu
kuin minä vierees istahtaa
ennen kuin huomatkaan"
6 kommenttia:
Minä teen ihan samaa: peittelen tunteitani ja yritän esittää normaalia. Ikuinen paradoksi: jos on oma itsensä ja tuntee mitä tuntee eli on aito, ihmiset alkavat kartella, koska masennus karkottaa, ei kukaan halua olla synkän negaation ruumiillistuman seurassa, ja jos ja kun taas yrität olla iloinen ja kuin muut, ihmiset ainakin alitajuisesti vaistoavat että jokin tuossa tyypissä on pielessä, ja taas karkottuvat... Mt-ongelmainen aina jää siis yksin. Paska mäihä.
Taisin jo edellä joskus kommentoidakin, että minusta terapiat on ihan yhtä tyhjän kanssa. Voi puhua vuosikausia mutta mitä se auttaa? Se ei muuta mitään eikä paranna. En yhtään siis ihmettele, että sulla on se "näytönsäästäjä". =) Jos haet uuden, joku voi alussa tuntua aivan mahtavalta, mutta ajan myötä taas petyt siihenkin - koska se vain on niin, että puhuminen ei auta, vaikka kuinka olisi loistoterppa. Minä en usko lätinällä paranemiseen. Mitä enemmän asioissa velloo, sitä enemmän niille antaa voimaa eivätkä ne koskaan häviä. Lyhyesti: minusta psykoterapia on yliarvostettua skeidaa. Ystävät auttavat paljon enemmän kuin joku virallinen hymisijä.
Pelkään pahoin samaa; vaikka uusi terapeutti tuntuisi hyvältä, saatan silti alkuhuuman jälkeen törmätä tyhjään tunteeseen ja kokea itseni ihan yhtä yksinäiseksi. Etsin etsin etsin, mutten löydä ymmärtäjää. Tai jos löydänkin, en silti koe itseäni ymmärretyksi.
Jotkut kuitenkin tuntuvat hyötyvän terapiasta, olen lukenut että lääkityksetkin lopetettiin kun oli niiiiin hyvä terapiasuhde. En tiedä.
Minulla ei ole enää sitä yhtäkään ystävää jonka kanssa puhua. En kehtaa velloa tätä samaa paskaa joka kerta kun hän kysyy mitä kuuluu. Pelkään että hän hylkää minut ihan lopullisesti. Hänen elämässään tapahtuu tällä hetkellä paljon, uusia ihmisiä, loistava koulu ja vipinää miesrintamalla. Miksi hän haluaisi roikkua tällaisen elävän sontaläjän kanssa? Esitän yltiöpositiivista joka kerta kun puhumme, viilaan sujuvasti linssiin parasta 8ja ainoaa) ystävääni. Hurraa.
Nykyisin yhteydenpitokin on jäänyt tosi vähälle, en vain saa aikaiseksi soitetuksi. Välillä en edes halua soittaa, en tahdo kuulla kuinka toisella kaikki menee hyvin. Aina ei jaksa hihkua innostuneena. Nolottaa oma tilanteeni. Koen olevani taakka hänelle, ehkä hän ei vain kehtaa sanoa sitä.
Voi minun kissaparkojani, ne varmaan kuolevat nuorena kun eivät jaksa kantaa murheitani, joita olen niiden korviin kuiskutellut monta vuotta. Kun ei ole ketään muuta. Kissa on aina valmiina kuuntelemaan ja muljauttelemaan silmiään asiantuntevasti.
Aidot ystävät eivät hylkää, uudet tai satunnaiset tuttavat usein karttelee, olen huomannut. Mutta aidotkin ystävät voivat valitettavasti ottaa etäisyyttä, kaikilla kun on rajansa, mitä kestävät. Ja jos ihmisellä on tarve valittaa vielä ystävillekin vaikka käy terapiassa, niin ei se terapia varmaan silloin toimi?! Kun kävin Kelan maksamassa terapiassa 3krt viikossa, valitin sitten kavereille sitä miten turhauttavaa se on ja miten surkeita kommentteja se muija heittää. =D Ihan hullua.
Ootko muuten koskaan käynyt tukiasema.netissä? Mä kirjoittelin sinne joskus mut lopetin joku aika sitten, kun kyllästyin siihen miten samat ihmiset vatvoo samoja asioita vuodesta toiseen - eikä ees oikeesti halua parantua varmaankaan... Haluavat vain sääliä. Ja aina siellä tapellaan, huoh! Tosi "vertaistukea"...
Jos joku lopettaa lääkkeen siksi kun on niin hyvä terppa, luulen kyseen olevan pikemminkin jostain selkeästä ongelmasta, joka voidaan keposesti selvittää, mutta jos on vuosia jatkunut kroonistunut ahi tai masis, se vaikuttaa jo aivokemioihin silläviisii, että ei passaa ilman lääkkeitä elellä.
Komppaan! Tuntuu ihan hullulta kun terppa viimeksikin sanoi, ettei usko minun enää kauan tarvivan lääkkeitä. Olin ihan äimänä ja ensinnäkin kauhuissani - en ole valmis luopumaan lääkityksestä! En tiedä mitä minulle tapahtuisi. Ja pelkästään jo n. 15 vuotta jatkunut unihäiriö vaatii sopivat pillerit. Eikä niin kuin terppa fiksusti sanoi: kyllä sinä alat nukkua paremmin, kunhan pääset noista peloistasi.
Siis whatta fuck? Ei uskonut kun sanoin, että vikahan voi olla ihan fyysinen, esim. fibromyalgiapotilaille on ihan tyypillistä huono ja pätkivä uni. Terpalla on vain rajaton luottamus itseensä ja työhönsä - hän korjaa kaiken.
En varmana luovu lääkkeistä! Vielä.
Lueskelen tukiasemaa aina välillä, mutten oikein jaksa niitä tiettyjä tyyppejä, saati sitten niiden juttuja. Jotenkin se on vähän sisäänpäin lämpiävä yhteisö.
Korjausliike: en nyt halua antaa kuvaa, että jotenkin erityisesti haluaisin popsia tuhat tablettia nassuun päivittäin, että siinä olisi jotakin coolia ja siistiä. Ja vaikka ulisen useimmiten, etten saa lääkkeistä apua, en todellisuudessa voi tietää mikä vointini olisi ilman niitä. Luultavinta on, että niistä on jotakin hyötyä.
No ei kukaan tietenkään lääkkeitä huvikseen syö. Minun muinaisella terpalla oli sama horjumaton usko itseensä ja terapian apuun... Olin jo 25 enkä ikinä seurustellut ja olin aika epätoivoinen asian kanssa. Sanoin monen ystävänkin olevan sitä mieltä, että sekin voisi auttaa paranemisessa jos löytäisin jonkun enkä olisi niin yksin. Terppa haukahti: "Niin, monilla on se maaginen usko siihen että rakkaus parantaa! Ei se paranna, minä uskon että vain terapia parantaa." Lisäsi vielä että olisi aika onnenkantamoinen jos nyt löytäisin jonkun. Ensin pitää parantua, sitten vasta voi seurustella. Arvaa lähdinkö tuolta kerralta itkien ja aivan lyötynä kotiin. Vielä 7 vuoden jälkeenkin se akka saa sappeni kiehumaan!
Tukari on joo vähän sisäänlämpiävä. Ja osa tyypeistä kyllä ärsyttää!
Lähetä kommentti