Kateus sihisee

Olen syntisen kateellinen tyttö. Miksi se, mitä muilla on, on minulta pois? Oli kyse paidasta, laukusta, kissasta, kamerasta, kultakalasta, tohvelista, autosta, perheestä, luonteesta, kansalaisuudesta, ihan mistä vain - minä tulen kateelliseksi! Ja inhoan sitä piirrettä itsessäni. Minun pitäisi osata iloita toisten puolesta, mutta sen sijaan minä sihautan hampaiden välistä näennäisen kohteliaisuuden, painun myrkynvihreänä kotiin ja kirjoitan blogiin, kuinka kaikilla muilla on kaikki niin paljon paremmin! Lapsellista. Niin surullisen lapsellista. Olen melko säälittävä nirppanokka. Tajuan sen itsekin, kun mietin mitä kaikkea minulla jo on.

Niin, onhan minulla paljon kaikkea mitä rahalla vain voi ostaa. Materiasta ei tule puute, korkeintaan joskus ruokarahoista tai tupakka-askista. Mutta onnellisuutta, sitä minulla ei ole. Tai kykyä tajuta sitä. En näe asioita, joista voisin olla onnellinen tällä hetkellä: minulla on perhe, mies, varmasti maailman mahtavimmat kissat, oma soma asunto - kaikkea, mitä oikeastaan tarvitsen ollakseni onnellinen. Jostakin syystä haluan aina vain enemmän, mikään ei todellakaan riitä minulle. Kadehdin ihmisiä, koska haluaisin itse osan siitä hyvästä, jota heillä on. Nyt alan huomata, ettei mikään tavara lohduta tarpeeksi. Onnellisuus kumpuaa jostakin syvemmältä. Pakkohan sen on, kun sitä ei kerran voi maksaa Visa Electronilla.

Mutta tähän kuvioon täytyy liittyä jotain syvällisempääkin, kuin pelkkä onnen etsiminen ja sisäistäminen. Sehän olisi suorastaan liian helppoa. Luulenpa, että vastaus tähänkin pulmaan olisi se kuuluisa rakkauspakkaus. Jotenkin se sisäinen rauha ja näin ollen syvä kyky tuntea iloa ja onnea (näin se kuvio mielessäni menee) liittyy rakkauteen. En tiedä vielä tarkalleen miten, mutta ehkä jotenkin siihen, että tuntee itsensä rakastettavaksi ja rakastavaksi. Eikö niin voisikin olla tyytyväinen siihen mitä on ja saa?

Kun olisi sellainen tunne, että kaikki on pohjimmiltaan ihan hyvin. Vaikka ei nyt tullutkaan ostettua sitä vaaleanpunaista vohvelirautaa.