Äh. Tuntuu että pitäisi kirjoittaa jotain fiksua, jotain ajattelevaa, jotain mielenkiintoista, jotain jännittävää, jotain punaista, jotain kulmikasta, jotain pahanhajuista tai edes jotain parempaa. Mutta koska tyttö on ihan tyhjä, se kertoo yhden muiston.
Olen ensimmäisellä tai toisella luokalla. Koulussa on tarkoitus pitää pienet vappujuhlat ja opettaja on antanut luvan tuoda kohtuullisesti karkkia mukanaan juhlapäivänä. Jännittävää hauskaa erilaista! Viipotan isän edellä kauppaan ja seison silmät ymmyrkäisinä väriloiston edessä, on lakua on suklaata on pastilleja on viinikumeja on kovia karkkeja on kaikenlaisia karkkeja. Tähän väliin huomautus: en syönyt lapsena karkkia kuten monet kersat, joten erityiset mellihetket olivat sitäkin jännempiä. Valitsin Lion-suklaapatukan. Ja jostain syystä spearmintpurkkaa. Olin tosi tyytyväinen ostoksiini, odotin pirskeitä varpaat vipattaen - kunnes juhlissa kaivoin repusta surkeat evääni. Kaikilla muilla oli isot säkit karkkia. Minulla oli typerä suklaapatukka ja joku purkkapaketti! Tunsin itseni tosi hölmöksi, ja pystyn samaistumaan siihen tunteeseen milloin vain kun muistelen sitä hetkeä. Ja jostain syystä muistan sen usein.
Toinen vappujuhliin liittyvä muisto ehkä neljänneltä luokalta: koulussa pidettäisiin naamiaiset. Olin päättänyt olla kärpänen ja valmistellut puvun: kiinnittänyt mustaan pipoon kaksi mustaa piipunrassia tuntosarviksi, ommellut mustan poolon selkään siipiviritykset, valinnut mustat legginsit ja kengät. Silloin olin ostanut jo isomman karkkipussin, kaikki oli valmiina - kunnes heräsin naamiaisaamuna kuumeisena. Hukkaan puku, hukkaan karkit.
Ei oo vappu mun juhla ei.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Voi ei! Koulumuistot on kyllä perseestä! Sori. Mut siis ite en oo ikinä kuulunu joukkoon. Olin liian hyvä kouluaineissa. Olin liian pulska. Olin liian hiljainen. Liian pahantuulinen (mistäköhän johtu). Mulla oli rumat vaatteet. Olin luuseri jo silloin. Tai itse asiassa ensimmäiset tuollaiset muistot on kyllä päiväkodista. Silti olen hengissä, vaikka pahimman masennuksen aikaan jo lääkkeitä syödessäkin olin eri mieltä. Nyt olen ilman lääkkeitä. Silti olen edelleen luuseri. Maailma on ihan huippupaikka!
Anteeksi, Tiitiäinen, mun piti jotain lohdutuksen sanoja kirjoittaa, mutta taas nuo lapsuusmuistot puski liian lujaa pintaan.
Juu, pitääkin seuraavaksi kertoa pari päiväkotimuistoa..yök!
Minä olin koulussa ihan hyvä tyyppi muiden mielestä - muut eivät vain olleet minun mielestä. Ehkä olen narsisti. No ei kun en osannut sopeutua en sitten millään, enkä osannut samaistua ikäisiini tai ihmisiin ylipäätään. Minua pidettiin outona kun kuudesluokkalaisten ei kuulu käydä psykiatrilla ja tämä tyttöhän aloitti ensimmäisen terapian jo silloin...voi luoja.
Kiva kuulla, että ilman lääkkeitäkin voi pärjätä! :) En vain omalla kohdallani uskalla vielä toivoa sellaista. Krooninen unettomuus voi olla yksi syy vetää nappeja nassuun loppuelämä :/
Lähetä kommentti